Eletään 1800-luvun ensimmäistä puoliskoa. Kaksi serkusta (Emmeline ja Richard) ovat purjelaivan kyydissä matkalla kohti San Franciscoa. Laivalla syttyy kuitenkin tulipalo, jonka seurauksena ruumassa oleva ruutilasti pääsee räjähtämään. Emmeline ja Richard päätyvät laivan kokin (Leo McKern) kanssa samaan pelastusveneeseen. Onnettomuuspaikailla on kuitenkin niin sankka savu, että pelastusveneet ajautuvat erilleen. Näin lapset joutuvat eroon huoltajastaan ja jäävät kokin hoivaan.
Noin vuorokauden ulapalla keinahtelemisen jälkeen kolmikko saa näkyviinsä saaren, jonka rantaan sitten pikaisesti soutavat. Paddy vaikuttaa varsin innostuneelta uusista mahdollisuuksista. Luvassa on vähän taukoa säännölliseen päivittäiseen raatamiseen ja muiden komentojen tottelemiseen. Vaihteeksi saa ottaa vähän rennommin, ja keskittyä lähinnä vapaa-ajan viettämiseen. Onnekkaasti rommiakin on jostakin ajelehtinut ainakin yksi tynnyri.
Aluksi aika kuluukin varsin leppoisasti saarta tutkien ja majapaikkaa rakennellen. Tosin tietyt havainnot kertovat siitä, ettei pinnallisesti paratiisilta vaikuttava saarikaan ole täysin vaaraton ympäristö. Toiselta puolelta vaikuttaa löytyvän suurempia vaaroja, joten Paddy määrää lapsille lain, joka kieltää menemästä sinne.
Valitettavasti erään romminkostuttaman illan päätteeksi Paddy pääsee hengestään ja kaksi pientä lasta jäävät keskenään. Tähän mennessä he ovat kuitenkin jo oppineet hankkimaan ruokaa ja muutenkin tulemaan toimeen melko hyvin. Emmeline on kuitenkin tapauksesta niin järkyttynyt, ettei enää halua jäädä samaan paikkaan asumaan. Niinpä he pakkaavat soutuveneen ja matkaavat seuraavalle saarelle. Maisemanvaihdosta on sekin hyöty, että samalla vaarat vähenevät jossakin määrin.
Vuodet vierivät ja lapset varttuvat murrosikäisiksi (siinä vaiheessa näyttelijöiksi vaihtuvat Brooke Shields ja Christopher Atkins). Vähitellen Emmelinelle alkaa tulla "outoja" ajatuksia Richardiin liittyen, eikä siinä kovin pitkään menee, kun samat tuntemukset alkavat vaivaamaan Richardinkin mieltä. Täyttä rauhaa ei tämän kaksikon elämä kuitenkaan ole, vaan usein kumpikin onnistuu tahtomattaan tai tahattomasti ärsyttämään toista. Välillä riidat kasvavat suuremmiksikin.
Loputtomasti nuoret eivät halua vastustaa kiusausta, vaan päätyvät syventämään suhdettaan. Viimeiset vuodet täysin muusta maailmasta erillään kasvaneet rakastavaiset ovat monesti täysin uusien asioiden äärellä, joista kukaan ei ole heille kertonut, mutta ilmeisesti luonto kuitenkin auttaa... Seurauksiakin tästä huvittelusta lopulta ilmenee, ja siitä samalla yksi aihe ihmettelyille lisää.
Lähinnä siis nähdään herkistelyä vähissä vaatteissa, joka silloin tällöin menee vähän nolon ja huvittavan puolelle. Pääkaksikko ei valitettavasti ole mikään unelmapari, jonka välillä kipinöisi unohtumattomasti, vaan monesti vaikuttaa kovin väkinäiseltä, mikä vaivaannuttaa katsomossakin. Eipä tämä vielä mielestäni tarkoita sitä, että The Blue Lagoon olisi syytä polkea jonnekin maanrakoon. Toisaalta, ei sitä tee mieli hirveästi hehkuttaakaan, mitä tulee romanttisiin elokuviin.
The Blue Lagoon ei kuulu monenkaan arvostelijan suurimpiin suosikkeihin, tai oikeastaan edes menetteleviin tapauksiin, vaan usein se saa osakseen tylyn lyttäyksen. Esimerkkinä voisi mainita, että Brooke Shields sai kunnian voittaa ensimmäisessä Golden Raspberry -tilaisuudessa jaetun huonoimman naisnäyttelijän palkinnon vuonna 1981. Aivan vaille arvostusta elokuva ei kuitenkaan täysin jäänyt, sillä esimerkiksi Néstor Almendros sai kuvauksestaan Oscar-ehdokkuuden, mikä kuitenkin jäi voittamatta.
Paljon muitakin ongelmia lienevät aiheuttaneet vaikeudet liittyen näyttelijävalintoihin. Jos selailee vaikkapa triviaa IMDB:sta, niin perumisia ja jahkailuja riittää. Sopivien näyttelijöiden etsimiseen kului ennakoitua enemmän aikaa, ja lopulta jouduttiin tyytymään kompromisseihin, kun esimerkiksi Jennifer Jason Leigh vetäytyi pois. Kun kyseistä listaa tutkii, niin sieltä löytyy monia melkoisen huvittaviakin vaihtoehtoja. Heh, miten olisi vaikkapa Sylvester Stallone pullistelemassa Richardin osassa... Se, mikä sai monet näyttelijät harkitsemaan asiaa uudemmankin kerran, oli ohjaaja Randal Kleiserin vaatima runsas alastomuus kameran edessä.
Paljasta pintaa sitten riittääkin. Ilmeisesti ohjaaja olisi halunnut sitä enemmänkin, mutta sitten olisi jo ollut melkein pakko työskennellä jatkuvasti täysi-ikäisten näyttelijöiden kanssa. Tätä kuvattaessa Brooke Shields oli vain 14-vuotias, joten hänen kohdallaan piti käyttää alastonkohtauksissa sijaisnäyttelijää. Atkins taas oli sen verran vanhempi, ettei hänen kohdallaan tällainen menettely ollut välttämätöntä. Kuitenkin tässäkin ollaan lopulta melko pehmeillä ja kilteillä linjoilla, mikä sopii kokonaiskuvaan ihan hyvin.
Jälleen maisemat pelastavat kohtalaisen paljon. Melko aurinkoisessa ympäristössä tälläkin kerralla liikutaan, sillä elokuvaa päädyttiin kuvaamaan Fidžille. Varsinkin elokuvan alkupuoli on erittäin miellyttävää katseltavaa maisemien suhteen. Myöhemmässä vaiheessa tunnutaan vähän jumittuvan samanlaisiin ympäristöihin. Myös taustat jäävät vähemmälle huomiolle, kun päähahmot alkavat enemmän tutkia toisiaan. Toki toiselta puoliskoltakin vielä löytyy silmäniloa, mutta ensimmäinen on ehdottomasti parempi sen suhteen. Kuvissa esitellään myös jonkin verran paratiisisaaren eläimistöä, mikä myös painottuu enemmän ensimmäiselle puoliskolle. Oli elokuvasta jotakin hyötyä tieteellekin:
"The flora and fauna featured in the film includes an array of animals from multiple continents. As it turned out, the iguanas filmed on Fiji were a species hitherto unknown to science; this was noted by the herpetologist John Gibbons when he watched the film, and after traveling to the island where the iguanas were filmed, he described the Fiji Crested Iguana (Brachylophus vitiensis) in 1981.[3]"
The Blue Lagoon
Kyseessä ei toki ole ensimmäinen Henry De Vere Stacpoolen kirjan pohjalta tehty filmatisointi. Ensimmäinen versio ilmestyi jo vuonna 1923: The Blue Lagoon. Sitä on ilmeisesti hieman vaikea löytää katseltavaksi, eikä minulla nyt suurempaa tarvetta ole nähdä tästä kaikkia mahdollisia versioita. Asiaan palattiin vuonna 1949. Tällä kerralla luvassa oli äänellinen ja värillinen tulkinta: The Blue Lagoon. Tuon kyllä voisin jossakin vaiheessa katsellakin, jos sattuu tulemaan vastaan, vaikka se ei lukemani perusteella olekaan niin rohkea tulkinta kuin 1980-luvun versio. Tämä katselussa ollut 1980 valmistunut versio taas sai jatko-osan vuonna 1991: Return to the Blue Lagoon. Se odottaakin katselua, sillä se tuli tuon 1980-luvun version kanssa samassa paketissa. Viime vuonna nähtiin syytä lämmitellä aihetta vähän uudelleen. Tuloksena televisioelokuva Blue Lagoon: The Awakening. Kyllä tästä siis versiointeja riittää, jos vain on kiinnostusta katsella.
En mitään kovin erinomaista teosta odottanut, kun levyn laitoin pari päivää sitten soittimeen. Sen verran oli tullut luettua ja kuultua negatiivista palautetta tähän liittyen. Kuten aiemmin tuli todettua, niin onhan tässä noloja ja kiusallisia hetkiä kyllä vähintään riittävästi. Lisäksi välillä ollaan menossa vahvasti sietämättömän puolellekin. Kuitenkin kun huomioin ne paremmat puolet, niin kyllä tässä lopulta päästään ihan kivojen katseltavien sarjaan. Lopussa yritetään luoda vielä vähän jännitystä ja vaarallisia tilanteita muuten melko leppoisasti etenevään elokuvaan. Minua tämä ratkaisu ei erityisesti miellyttänyt.
Täydellisen "paratiisielokuvan" etsimiset saavat siis jatkua edelleen. Tässä kyllä oli tiettyä potentiaalia, mutta heikommin toimivat osa-alueet sitten ajoivat ne mahdollisuudet karille. Ei The Blue Lagoon todellakaan huonoin mahdollinen valinta ole, varsinkin, jos kaipailee mustana helmikuun iltana tai yönä jonnekin vähän valoisampiin näkymiin. Mielestäni elokuvan suurin ansio on, että se saa haaveilemaan. Tuli seuraavana yönä nähtyä ihan mukavia uniakin, joita ei ole kovin vaikeaa elokuvaan yhdistää.
The Blue Lagoon (1980) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti