Tuotteliaan Marcel Pagnolin kirjoista ja näytelmistä on vuosien varrella tehty useita sovituksia suurelle kankaalle ja televisiollekin. Itse olen niitä nähnyt nyt ainakin viisi kappaletta, joista parista olen tänne blogiinkin vähän kirjoitellut (Jean de Florette ja Manon of the Spring). Niissäkin yhdessä pääosassa nähdään Daniel Auteuil, joka on tässä tuoreemmassa tapauksessa päätynyt myös ohjaajaksi sekä käsikirjoittajaksi. Sama tarina on jo aiemmin ilmeisesti kuvattu kolmeenkin kertaan, joten mitään aivan uutta ei Auteuil ole lähtenyt yrittämään. Tällä hetkellä Auteuilin elokuva on tuorein ilmestynyt Pagnol-filmatisointi, mutta lisää on hyvää vauhtia tulossa.
Lähdetäänpä siis hetkeksi Ranskan aurinkoiselle maaseudulle viettämään romanttisia kesäpäiviä...
Daniel Auteuil esittää Pascal Amorettia, joka tunnetaan alueen parhaimpana kaivontekijänä sekä muutenkin rehtinä ja tunnollisena miehenä. Apunaan hänellä on Félipe (Kad Merad), jonka kanssa Pascal tulee muutenkin hyvin toimeen. Vaimo on poistunut jo vuosia sitten tästä maailmasta, mikä ei tarkoita sitä, että Amorettin talo olisi jäänyt vaille naisen kosketusta. Tyttäriä Pascalille on vuosien mittaan siunaantunut kuusi kappaletta, mutta ei yhtään poikaa jatkamaan isän jalanjäljillä.
Elokuvan alussa 18 vuotta täyttävä Patricia (Astrid Bergès-Frisbey) oli olosuhteiden takia pitkään muualla adoptoituna, sillä Pascal koki, että tytär saisi näin paremmat eväät elämään. 15-vuotiaana hän kuitenkin muutti takaisin kotiin, mikä paljastui myös suureksi helpotukseksi. Siitä lähtien Patricia otti pitkälti vastuulleen perheen huoltamisen, ja niin isä pääsi paremmin harjoittamaan ammattiaan.
Tytärten ikääntyessä alkaa isän mieleen nousta myös kysymys lähes väistämättä lähitulevaisuudessa tapahtuvasta avioliitosta. Entä, jos tytär lähtee jonkin hurmurin matkaan kauas perheestä? Eräänlaisen mahdollisuuden tarjoaa kiinnostusta osoittava ystävä Félipe, mutta harmillisesti Patricia ei oikein tunnu lämpenevän hänelle.
Asia on jokseenkin päinvastainen varakkaampaan Mazelin perheeseen kuuluvan Jacquesin (Nicolas Duvauchelle) kohdalla. Eräänä kesäisenä päivänä Patricia tapaa hänet purolla lyhyesti ja saa samalla moottoripyöräkyydin. Jonkinlainen ihastus kohtaamisesta herää, ja toisella tapaamisella se voimistuu. Auringon laskiessa ja kaislojen kahistessa Patricia sitten meneekin pidemmällä kuin oli harkinnut, mikä ei jää täysin vaille seurauksia.
Ranskan sotaponnistukset kaukana maailmalla vaativat nuoria miehiä osallistumaan isänmaansa hankkeisiin henkensä kaupalla, ja niinpä sekä Félipe että Jacques lähtevät suorittamaan velvollisuuttaan. Patricia odottaa isätöntä lasta, mikä ei tuona aikana ole pienessä kylässä mikään ihanteellinen olotila. Isäkin turvautuu vähän epätoivoiseen ratkaisuun, mikä sitten alkaa riipiä perheen välejä, eikä oikein missään vaiheessa toimi kunnolla.
Oikeastaan tämä vaihe onkin mielestäni elokuvan heikoimpaa tarjottavaa. Ainakin omalle sohvalle se näyttäytyy monesti typeränä jääräpäisyytenä, jossa ymmärrys toista kohtaan on viskattu jonnekin kauas kuvitellun kunnian tieltä. Toki Pascalin kasvoilta on silloin tällöin luettavissa, ettei hän itsekään ole täysin tyytyväinen näihin ratkaisuihinsa, mutta taipuu niihin katsoessaan, että vaihtoehdot ovat kovin vähissä.
Ymmärrän kyllä, että ilman tätä episodia elokuvan dramaattinen vaikutus saattaisi jäädä pikkuisen latteaksi. En sinänsä ole täysin tällaista kuviota vastaan, mutta tässä tapauksessa se kuitenkin tuntuu jotenkin epämiellyttävän töksähtävältä.
Kyseessä oli ensikosketus Astrid Bergès-Frisbeyn työhön. Valehtelisin törkeästi, jos väittäisin, ettei hänen aurinkoisten kasvojensa ihailu olisi varsin miellyttävää puuhaa. Silmäilin katselun jälkeen nuoren naisen filmografiaa, ja ainakin The Sea Wall vaikuttaa sellaiselta elokuvalta, jonka mielelläni näkisin jossakin vaiheessa. Yhtään ei haittaa maisemamatkailupotentiaali.
Maisemista puhuttaessa The Well Digger's Daughter on myös kivaa vilkuiltavaa. Ranskan maaseutu esittäytyy jälleen varsin idyllisenä ympäristönä. Ei ole lainkaan vaikeaa kuvitella, että sellaisissa puitteissa viettäisi raukeita kesäisiä päiviä. Auteuil ei kuitenkaan saa mielestäni aivan samalla tavalla kuvauspaikoistaan irti kuin mitä muut näkemäni Pagnol-filmatisoinnit. Siinä mielessä ne kyllä ovat suositeltavampaa katseltavaa.
Tässä ne varsinaiset maisemakuvat ovat enemmän tuomassa miellyttävää sivumakua elokuvaan. Toki tästäkin hienoja tuokioita löytyy. Esimerkiksi pienen vanhan bussin puksutus aavassa maastossa lämmittää mukavasti sydäntä ja saa odottamaan jälleen muutaman kuukauden kuluttua koittavaa kotoista kesää. Tällaisten parissa sitten herkistyy tekemään usein niitä lupauksia ottaa tulevasta ohikiitävästä kesästä mahdollisimman paljon irti, mutta liian usein kiireet ilmaantuvat pilaamaan yleviä suunnitelmia.
The Well Digger's Daughter ei mielestäni ole oman sarjansa parhaimmistoa, mutta vastasi kuitenkin kiitettävästi odotuksiin. Sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä ei esitellä, ja monet kuviot ovatkin melko helposti arvattavissa. Itse en tällaisia kuitenkaan yllätysten tai elämää suuremman draaman toivossa katsele, vaan yritän saada vähän toisenlaisia elämyksiä niistä vähän pienemmistä jutuista. Rauhallinen ja leppoisa eteneminen sopii myös hyvin kuvaan.
Tuli myös kulautettua pari (tai neljä) lasillista tunnelman lisäämiseksi. Sellainen on suhteellisen hyvä määrä omalla kohdalla. Ei haittaa juurikaan tapahtumien seuraamista, mutta ilmeisesti saa kuitenkin sydämen hakkaamaan hieman kiivaammin. Olen kyllä täysin selvänäkin pystynyt nauttimaan vaikkapa Pagnolin teksteistä tehdyistä elokuvista, mutta tämäkin on ihan toimiva resepti. Varsin mukavissa merkeissä sunnuntai-ilta tuli siis viimeisteltyä.
Peiton alle kömpiessä tuli vielä pitkästä aikaa laitettua soittimeen Leonard Cohenin debyytti pyörimään ja saattelemaan kauniiden unien pariin...
The Well Digger's Daughter (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti