Melko tarkkaan kymmenisen vuotta sitten Aron Ralston päätti lähteä yksinään viikonloppua viettämään harrastustensa parissa. Perjantai-illalla ajo kaupungista kohti kallioista erämaata. Unien jälkeen sitten lauantaiaamulla ensin muutamaksi tunniksi pyörän selkään, jonka jälkeen patikoimaan kanjoneihin. Pieniä kolhuja ei tietenkään voi välttää, kun matkanteko on varsin meneväistä.
Käy kuitenkin niin, että yksi varomaton askel johtaa lipeämiseen ja irrottaa samalla perään putoamaan jykevän kivenmurikan, joka sitten jämähtää varsin pysyvästi uudelle paikalleen. Harmi vain, että Aronin oikea käsi onkin kiven ja kallion välissä. Avunhuudoista ei tässä ympäristössä ole paljoakaan hyötyä, joten Aronin pitkä ja epätoivoinen piina pääsee alkamaan.
Elokuvassa Aronin osan hoitaa mallikkaasti James Franco. Alun jälkeen muita näyttelijöitä nähdään lähinnä takaumissa ja harhoissa. Pitkälti siis yhden miehen harteilla elokuva lepää suuren osan kestostaan, eikä se ainakaan omissa silmissä suurempia ongelmia aiheuta.
Päivien kuluessa fysiikka joutuu koville, ja tämä näkyykin melko hyvin Francon kasvoiltakin elokuvan loppupuolella. Olosuhteet eivät ole kovin armeliaat. Aronille suodaan noin 15 minuuttia auringonvaloa päivittäin, vesi on äärimmäisen tiukilla, muurahaiset kavereina ja varsinkin yöt kylmiä.
Kyllähän osa tiukoista tilanteista aiheuttaa epämukavia olotiloja katsomossakin. Varsinkin siinä vaiheessa puistattaa, kun aletaan ratkaisuja tekemään. Eipä elokuvaa ole tässä mielessä lähdetty kovin graafiseksi viemään, joten sellaista on turha odottaa. Kunhan on muuten saatu palaset sopimaan paikoilleen.
Kehon lisäksi myös mieli joutuu koetukselle. Tuntien kuluessa harhat alkavat lisääntymään ja välillä ollaan suunnilleen täysin ympäröivästä todellisuudesta irti. Muistot ja kuvitelmat sekoittuvat saumattomasti. Ehkäpä parissa kohdassa Boylen mopo on riistäytymästä käsistä, kun Aron-show on pääsemässä vauhtiin. No, se pysyy kuitenkin jotenkin hallussa, eikä olla lähdetty aivan samanlaiseen elämöintiin kuin mitä Boylen vuosikymmen aikaisemmin valmistuneessa elokuvassa The Beach harrasteltiin.
Aronilla on paljonkin aikaa käytettävissään, eikä se kaikki kulu ikävän ongelman selvittelyyn. Mieleen palaa muistoja, jotka eivät täysin lämpimiäkään ole. Alkaa käydä mielessä, että ehkä hän ei ole ollut kovin hyvä tyyppi läheisiään kohtaan, vaan on painettu eteenpäin jokseenkin itsekkäillä linjoilla. Siinä mukavampia muistellessa saattaa sitten vähän myönteistä kehitystäkin tapahtua...
Vähät valitukset liittyvät lähinnä Danny Boylen tekemiin poistoihin. Omasta mielestäni alussa ei olisi tarvinnut aivan sellaisella kiireellä edetä, vaan muutama lisäminuutti olisi ollut ihan hyvä juttu. Esimerkiksi pyöräilyjaksoa olisi katsellut enemmänkin, kuten myös ajanviettoa kahden nuoren naisen kanssa. Samoin lopetuksesta on nipsaistu vähän turhankin paljon pois.
Sinänsä lopetus toimii nykyisessä muodossaankin, ja taustalla soiva Sigur Rósin kappale (Festival) nostattaa tunnelmaa hienosti. Etenkin ensimmäisellä katselulla tällaisen musiikin yhdistäminen loppuun onnistui aiheuttamaan voimakkaan reaktion ja oli erittäin positiivinen yllätys. Toimi toki vielä uusinnassakin. Kaikista muista musiikkivalinnoista en sitten läheskään yhtä innostunut olekaan. Väliaikamusiikki:
Kuitenkin, jos katselee levyltä löytyvän huomattavasti pidemmän version lopusta, niin tämä pelastautumisosiokin rakentuu mielestäni paljon paremmin ja mainittu kappalekin pääsee paremmin oikeuksiinsa. Pidemmän pelastusjakson lisäksi vaihtoehtoisessa lopetuksessa solmitaan vähän muitakin avoimia lankoja kiinni, jotka elokuvaan päätyneestä lyhyemmästä lopusta puuttuvat kokonaan.
Itse pidän Aronia jokseenkin samaistuttavana tapauksena tietyistä piirteistään huolimatta ja ilmeisesti oikea Aron on sitä mieltä, että elokuva esittää hänet totuudenmukaisesti, kun on kerran kehunut, että elokuva on yksityiskohdiltaan niin lähellä todellisia tapahtumia kuin vain fiktiivinen teos voi olla. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan myös kirjan, joka julkaistiin melko nopeasti onnettomuuden jälkeen. Tähänkään teokseen en ole valitettavasti perehtynyt, joten itse en osaa sanoa, miten tarkasti Boyle ja kumppanit ovat sen elokuvaksi kääntäneet.
127 Hours on mielestäni varsin laadukas pienimuotoinen selviytymiskamppailu. Kertoo jälleen siitä, että kyllä ihminen loppujen lopuksi on kohtalaisen sinnikäs otus, joka pärjää kovissakin olosuhteissa pitkiäkin aikoja yllättävän vähällä toimintakykynsä säilyttäen. Aivan täysiä pisteitä tai suurimpia ylistyksiä en lähtisi tälle jakamaan, mutta kyseessä kuitenkin on erittäin hyvä elokuva aiheesta.
Laajat ja kauniit kuvat ympäröivästä seudusta tuottavat ainakin omalla kohdalla suuren osan elokuvan viehättävyydestä. Varsin mukavasti niitä onkin ripoteltu matkan varrelle. Siitä huolimatta, että sankarimme jumittuu paikoilleen. Kyllähän tällaisen mielellään laittaa varmaan vielä jossakin vaiheessa kolmannenkin kerran soittimeen, kunhan nyt vähän aikaa ehtii kulua.
127 Hours (2010) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti