Sisarukset Carolyn ja Michael saapuvat Iowaan lapsuuden kotitilalleen, jossa olisi tarkoitus selvitellä vähän perintöasioita äidin kuoltua. Äidin (Meryl Streep) asioidenhoitaja antaa heille pienen tallelokeron, josta löytyy muutama kuva ja kirje vuosikymmenten takaa sekä avain äidin laatikkoon. Sieltä taas paljastuu kolme muistikirjaa, joiden tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1965.
Niiden kautta Francescan kokemukset ja ajatukset alkavat avautua lapsille. Eläessään hän ei ollut niistä kertonut, mutta elämän iltahämärän lähestyessä oli kuitenkin alkanut kokea tarpeelliseksi sen, että läheisille selviäisi millainen ihminen hän oikeasti oli sen lyhyen maanpäällisen vaelluksensa aikana. Lapsille tämä ei ole kovin helppoa, ja erityisesti Michael haluaisi aluksi jättää nämä jutut kokonaan lukematta.
Siirrytään siis vuoteen 1965. Tuolloin sisarukset ovat 16 ja 17. He lähtevät isänsä kanssa neljäksi päiväksi vähän kauemmas maatalousnäyttelyyn. Francesca on kuitenkin päättänyt jäädä kotiin hoitamaan rauhassa omia töitään ilman ylimääräistä hälinää. Kauan ei hiljaisuutta jatkunu, sillä paikkakunnalle katettuja siltoja kuvaamaan saapunut Robert (Eastwood) päätyy kysymään neuvoa tietylle sillalle. Francescan ohjeet eivät ole kaikista selkeimpiä, joten hän lähtee mukaan opastamaan.
Illan koittaessa Francesca pyytää vielä Robertin seurakseen syömään. Kaksikko viihtyy hyvin yhdessä, ja seuraavana päivänä Francesca on lähdössä mukaan kuvauksiin. Illan lähestyessä tuttavuus syvenee entisestään. Iowalaisen pikkukylän yhteisö ei aiemman esimerkkitapauksen perusteella katso kovin hyvällä tällaisia juttuja, mutta siitä huolimatta Francesca haluaa ottaa riskin.
Robert: "The old dreams were good dreams; they didn't work out, but glad I had them."
Eri puolilla maailmaa vierailleen Robertin kokemukset vetävät mukaansa, sillä Francesca on tavallaan joutunut hautaamaan omia unelmiaan jumituttuaan Iowaan viettämään kovin hiljaista elämää. Hän lähti nuorena amerikkalaissotilaan matkaan kotoaan Italiasta tietämättä mitään tämän kotiseudusta. Ihmiset toki ovat mukavia ja elämä turvallista sekä rauhallista, mutta mutta... Se ei sitten ollutkaan aivan sitä, mitä hän elämältään toivoi. Robertin ilmaantuminen kuvioihin tarjoaa ainakin hetkeksi välähdyksen toisenlaisesta maailmasta.
Robert: "This kind of certainty comes but just once in a lifetime."
Neljän lyhyen vuorokauden aikana pari kiintyy enemmänkin toisiinsa, joten viimeiset yhteiset hetket eivät enää olekaan aivan tuskattomia. Tilanne raastaa kumpaakin ja kaikenlaiset vaihtoehdot pyörivät mielessä. No, mitään kovin suuria yllätyksiä ratkaisujen suhteen ei kuitenkaan ole luvassa, sillä elokuvan alkupuoli jo pitkälti kertoo, millaisia valintoja Francesca päätyi tuolloin tekemään.
Erityisesti elokuvan loppupuoli palautti mieleen vähän samanlaisia ajatuksia lyhyestä onnesta kuin taannoin katseltu kotimainen Umur. Kun vielä pohtii sitä, millaisessa elämäntilanteessa tämä Eastwoodin ohjaus tuli viimeksi noin vuosi sitten katseltua, niin haikeus vain lisääntyy. Toki kuluneen toukokuun tuoreemmatkin muistot vähän lisäävät riipaisevuutta...
Viimeisen neljänneksen aamiainen, illallinen ja hetki sateisella kadulla saattelivat sellaiseen mielentilaan, että se punaviinipullo piti sitten tyhjennellä kokonaan. Muutenkin meno oli siinä vaiheessa "itken silmät päästäni"-linjoilla. Lopputekstien rullatessa rauhalliseen tahtiin viimeistä lasia kädessä pidellessä olo olikin sitten jokseenkin uupunut, mutta samalla oudon tyytyväinen. Eipä ollut mikään suurempi kiire sohvalta pois siinä vaiheessa.
Hieman huvittaakin se, miten paljon The Bridges of Madison County on omalla kohdalla kasvanut vuosien vieriessä. Jos hypättäisiin aikakoneeseen ja sen avulla runsaat kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, niin tunnelma olisi kovin toisenlainen. Tuolloin nuorempi versio koki Eastwoodin nimen velvoittamana tämän jonkinlaiseksi pakkokatseltavaksi, mutta vähän tervanjuonnin puolelle se silloin meni. Kelloa tuli vilkuiltua, eikä juurikaan positiivisia ajatuksia herännyt. Heh, niin ne vuodet vain onnistuvat muuttamaan, mikä lienee ihan hyvä juttu.
Eastwood ei ole lähtenyt enempää peittelemään herkempää puoltaan, mikä on aivan oikea ratkaisu. Toki suurimmat kyyneleet jätetään kameralta piiloon, mutta äänessä on tavallista enemmän pehmeyttä ja lisäksi yleinen olemus on kovin herkänoloinen verrattuna siihen jäyhään ja harvasanaiseen yksinäiseen sankariin, jona hänet on totuttu näkemään.
Meryl Streep ei oikein ikinä ole kuulunut suosikkinäyttelijöiden joukkoon. En minä häntä inhoa, mutta jokin tuntuu usein tökkivän, enkä osaa edes kunnolla määritellä, mistä on kyse. Tämän elokuvan kohdalla kuitenkin pidän hänestä huomattavasti tavallista enemmän. Ruudulla vilahtaa monta loistavaa rauhallista hetkeä, joista voisi vaikka mainita lyhyen tuokion peilin edessä ja muistelut Italiasta sängyssä.
Vaikka aikoinaan tämä jättikin vähän kylmäksi, niin The Bridges of Madison County on onnistunut erityisesti viimeisen vuoden aikana nostamaan pisteitään huomattavasti. Varsin rakkaana elokuvana sitä nykyään pidän, ja olen varsin kiitollinen siitä, että Eastwood päätti välillä kokeilla tällaista verkkaista romanttista draamaakin. Nykyään näkisin, että tämä on Unforgiven-elokuvan jälkeen Eastwoodin toiseksi paras ohjaus 1990-luvulta, eikä suurempaa kuvaa katsottaessakaan kovin kauas kärkikahinoista jäädä. Esimerkiksi sitä edeltänyt ohjaus A Perfect World on mielestäni huomattavasti yhdentekevämpi tapaus.
Vähemmän kiireelliseen tahtiin tarjoiltavat pienet hetket onnistuvat siis nostattamaan useampaankin otteeseen varsin suuria tunteita. Samalla sydäntä lämmittää se, mihin suuntaan tarina etenee aikuisten sisarusten osalta siinä taustalla. Riipaisevien(kin) romanssien ystäville suositeltavaa katseltavaa, vaikka takki saattaa parin tunnin jälkeen olla jokseenkin tyhjä ja silmät vetiset. Loppuun muutamia hetkiä elokuvasta Barbra Streisandin kappaleen soidessa taustalla:
The Bridges of Madison County (1995) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti