Elokuvahömppää: Bridge to Terabithia (Silta salaiseen maahan)

Aika jättää arkisempi romanttinen meno hetkeksi taakse ja siirtyä kohti satumaailmaa. Hetken ajan tämä siinä alkuillasta väänsi katseluvuorosta Wes Andersonin ohjauksen Moonrise Kingdom kanssa, jonka viimeinkin sain myös hankittua. No, jälkimmäinen saa vielä vähän aikaa odotella omaa vuoroaan, vaikka tuskinpa tulee hyllyssä pidempiä aikoja pölyttymään.

Ei tässäkään toki aivan niin täysin fantasian puolelle hypätä kuin mitä huterat ennakkokäsitykset antoivat odottaa. Myös tietyiltä muilta osiltaan onnistui yllättämään enemmänkin. Katselun jälkeen voinee todeta, että tällainen yhdistelmä toimi kuitenkin sen verran hienosti, että jälleen voidaan ruksata yksi elokuva sinne positiivisten yllätysten sarjaan.

Arkihuoliakaan ei pois heitetä, kun elokuvan alussa seurataan, miten Aaronsin perhe taiteilee taloushuolien keskellä. Jess Aarons (Joss Hutcherson) on valmistautumassa kesäloman jälkeen palaamaan kouluun. Seitsemättä luokkaa olisi tarkoitus käynnistellä, mutta kouluasiat eivät ole ihan ensimmäisenä mielessä pyörimässä.

Paikallinen pienehkö koulu, jossa ovat sekä ala- että yläaste samassa yhteydessä, ei ole Jessin kannalta mikään innostavin ympäristö. Nuori poika, joka mielellään käyttää aikaansa piirrellen, ei oikein saa kannustusta luovuudelleen. Varsinkin äidinkieltä opettava nainen on suorastaan kaikenlaista kaavoista poikkeavaa hömpötystä vastaan. Työskennellään hiljaa ja tehdään, kuten ohjeistettu on, siinäpä se. No, toisaalta tätä vähän paikkaa ymmärtäväisempi ja rennompi musiikinopettaja (Zooey Deschanel), johon Jess on vieläpä pikkuisen ihastunut. Varsin ymmärrettävistä syistä toki.

Koulupäivien ikävyyttä lisää vielä muutaman koulukiusaajan porukka, joiden yhdeksi suosikkiuhriksi Jess on päätynyt. Samalta luokalta löytyvä törppökaksikko yrittää parhaansa mukaan tehdä Jessin päivistä mahdollisimman epämiellyttäviä. Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä luokalle ilmestyy uusi oppilas. Vaikka Leslie (AnnaSophia Robb) monessakin mielessä on erilainen kuin Jess, niin silti yhteisiä kiinnostuksen kohteitakin sekä sukulaissieluisuutta löytyy.

Molemmat ovat innostuneita juoksemisesta, mutta se on vain alkua. Siinä missä Jess tykkää siirtää mielikuvituksensa tuotteita piirroksin paperille, on Leslie taas varsin sujuva sanojen kanssa. Leslie ei mitään kovin lämmintä tervetulotoivotusta uudessa koulussaan saa. Aluksi vielä naapurissa asuva Jesskin on vähemmän innostunut tekemään läheisempää tuttavuutta. Molempien onneksi Leslie kuitenkin jaksaa yrittää, ja niinpä vähitellen Jesskin tajuaa, että heillä voisi olla ihan hauskaa, etenkin, kun kummallakaan ei nyt ainakaan liikaa ystäviä entuudestaan ole.

Erään koulupäivän jälkeen kaksikko juoksee kilpaa lähistöllä sijaitsevaan vanhaan lehtimetsään. Se toki on jo arkitodellisuudessakin varsin viehättävä paikka, mutta Leslie ja Jess vielä päätyvät parantelemaan sitä mielikuvitustaan käyttäen. Niinpä sinne nousee Terabithian valtakunta, jota kansoittavat erilaiset olennot, ja joka tarjoaa loputtomasti uusia jännittäviä seikkailuja.

Voin kuvitella, että täysiveristä fantasiaeeposta odottavat saattavat pettyä enemmänkin, sillä eipä elokuva läheskään heti mitään tiukkoja tilanteita Terabithian otusten kanssa esittele. Ennemmin tämä puoli hiipii hiljalleen mukaan asteittain voimistuen, kunnes sitten lopulta ryöpsähtää kunnolla eloon. Silloinkaan ei täysin se tavanomainenkaan puoli maailmasta pääse unohtumaan. Ainakin tämä katsoja kiittää siitä, että monin paikoin jäädään taiteilemaan vähän näiden rajamaille.

Toinen juttu, joka saattaa vieläkin enemmän käydä odotuksia vastaan, on eräs merkittävä käänne. Itse en tosiaan selvitellyt elokuvasta enempiä ennen katselua, ja niinpä se onnistui pyyhkäisemään maton täysin jalkojen alta. Melko harvoin elokuvissa nykyään tulee koettua yhtä karuja yllätyksiä. Vaikutus varmaan korostuu, kun on asennoitunut katselemaan koko perheelle suunnattua vähän satumaistakin elokuvaa. Huh!

Elokuvan jälkeen tuli katseltua myös levyltä löytyvä noin 15 minuuttia kestävä lisuke, jossa jokunen haastateltava kertoilee vähän näkemyksiään Katherine Patersonin kirjasta, johon elokuva perustuu. Siinä myös Paterson itse pääsee ääneen ja valottaa pikkuisen sitä, mikä hänet innosti sellaisen kirjoittamaan. Inspiraatiota tälle mainitulle käänteelle Patersonin ei kovin kaukaa tarvinnut valitettavasti etsiä.

Välillä kävi mielessä, että onkohan meno vähän liiankin happy-happy, kun etenkin Robbin kasvoilta hymy ei suostu millään hyytymään. No, eipä se kuitenkaan alkanut enempää häiritsemään, kun siellä tosiaan keinulauden toisessa päässä on se arki huolineen tasapainottamassa tilannetta. Heh, pitää toivoa, ettei tällaisista elokuvista mahdollisesti tarttuva leima ala ahdistamaan samoissa määrin kuin vaikkapa Miley Cyruksen (joka myös elokuvan soundtrackilla esiintyy) kohdalla on ilmeisesti käynyt, ettei tarvitse seurata vastaavaa surkuhupaisten mediasekoilujen sarjaa.

Robb myös laulelee elokuvassa, ja levyltä löytyy hänen musiikkivideonsa, joka seikkailee samoissa mielikuvituksen voimaa juhlistavissa tunnelmissa kuin itse elokuvakin. Myös Deschanelin laulua kuullaan, mikä on toki varsin luontevaa juonenkin kannalta. Deschanel jää elokuvasta muutenkin positiivisesti mieleen. Muista näyttelijöistä voisi mainita vielä Jessin isää esittävän Robert Patrickin, jota mielellään katselee, vaikka osat olisivatkin silloin tällöin hieman epäkiitollisia.

Uudessa-Seelannissa taltioitu elokuva hehkuu kuviltaan sen verran, että tietokonetehostein luotu fantasiamaailma saa tosissaan kilpailla loistokkuudessa todellisten paikkojen kanssa. Seikkailujen keskipisteenä toimiva iäkäs ja monimuotoinen metsä on jo ilman tehostustakin varsin lumoavalta vaikuttava temmellyskenttä, joka palauttaa mukavasti mieleen omassa lapsuudessa koetut metsäseikkailut.

Muutenkin elokuvan nostattelemat muistot sekä tunnelmat ovat monesti varsin ihastuttavia, pariin otteeseen jopa niinkin paljon, ettei väreilyä iholla voi välttää. Köysi yli virran saniaisten helmaan, puumajojen kutsu, suurten puiden väleistä välkkyvä valo... Oi voi!

"Just close your eyes, but keep your mind wide open."

Kun vielä muistetaan kekseliäilläkin tavoilla juhlistaa mielikuvituksen voimaa ja tärkeyttä, niin aina vain paremmalle tuulelle tulee. Sanat ja kuvat luovat sekä yhdessä että erikseen taikaa, tai ehkäpä tässä yhteydessä ennemmin elokuvataikaa. Bridge to Terabithia todistaa samalla, ettei nykyäänkään ole pakko venyttää fantasiaelokuvaakaan minnekään hirmukestoon ja tykittää jatkuvalla syötöllä räiskyvää silmäkarkkia tai toimintaa toiminnan perään. Oikeastaan sanoisin, että arjen ja taikamaailman ihmeellisyyksien yhdistely tyydyttää enemmän. Se lienee yksi syy, miksi Bridge to Terabithia niinkin vaivattoman tuntuisesti palautti mukavia muistoja mieleen. Voi sanoa, että elokuvalta löytyy myös reilusti sydäntä, eikä se jää pelkästään tehostepajan kolkoksi kiiltokuvanäytteeksi.

Vain parin lyhyen hetken ajan tuntui siltä, että lipsahdettiin vähän liiankin lapsellisiksi, minkä antaa helposti anteeksi, koska elokuva tosiaan on tarkoitettu varsin laajalle ikähaitarille. Ei kannata asennoitua siten, että kyseessä on pelkästään lapsille tarkoitettua katseltavaa. Tietyt teemat saattavat toimia paremmin varttuneempien katsojien kohdalla.

Tehosteet jättävät paikoin vähän parannettavaa, mutta itse en osaa pitää sitä kovin merkittävänä puutteena. Muut puolet paikkaavat reilusti ja vähän enemmänkin. Vakavammat jaksot on toteutettu siinä määrin hyvin, ettei mitään mahdollisuutta selvitä koettelemuksesta kuivin silmin. Silloin tällöin esiintyvä ivailu lapsia rajoittavien sukupuoliroolien suuntaan taas hymyilyttää. Bridge to Terabithia edustaa kevyesti sitä lajia, josta minun on helppo pitää enemmänkin. Kaunis katsoa, omaa enemmän sydäntä kuin uskalsin odottaa ja viihdyttääkin mukavasti. Ei välttämättä aivan kaikkien makuun, mutta kannattaa kokeilla.