Jostakin syystä tämä Bradley Mirmanin ohjaama vuonna 2005 valmistunut elokuva on jäänyt omien havaintojen perusteella melko vähäiselle huomiolle. Kunnollista levyjulkaisua ei taida ainakaan kotimaisen tekstityksen kera löytyä, tai ainakaan itse en sellaista saanut silmiini. Muutenkin vaikuttaa mielestäni siltä, ettei siitä ainakaan liikaa ole höpisty. Sinänsä vähän ihmeellistä, sillä ihan kivasta kesäisestä tapauksesta on kyse.
Lontoosta lähdetään liikkeelle, kun pomo kutsuu kirjoja työstävän Jeremyn (Joshua Jackson) puheilleen. Uutisten perusteella vaikuttaa siltä, että kilpaileva kustantaja on saanut suostuteltua vuosikymmen sitten vetäytyneen menestyskirjailijan takaisin eläkkeeltä. Siitä pitää toki yrittää parantaa, joten Jeremyn tehtäväksi lankeaa yrittää suostutella 20 vuotta sitten lopettanut kirjailijalahjakkuus Weldon Parish (Harvey Keitel) tekemään samankaltaisen paluun.
Pieneen ja rauhalliseen italialaiseen kylään lopettamisensa aikoihin vetäytynyt Parish vaikuttaa Jeremyn mielestä jo etukäteen jokseenkin haasteelliselta "käännytettävältä". No, eipä hänellä ole paljoakaan vaihtoehtoja. Asialla on toki myönteisiäkin puolia, sillä Jeremy itse on lapsesta lähtien ihaillut Weldonia, ja elättelee myös toiveita siitä, että tämä auttaisi häntä kehittymään kirjailijana. Eikä se työmatka Italiaan noin puitteiden puolesta kovin ikävältä vaikuta.
Perille päästyään Jeremy vuokraa huoneen kylän ainoasta(?) hotellista. Naapurihuoneesta raikuvat rakastelun äänet toivottavat uuden asukkaan tervetulleeksi. Melko nopeasti Jeremy hämmästyy, miten hankalaa voikaan olla löytää tunnettu henkilö niinkin pienestä paikasta. Weldon on asunut 20 vuotta seudulla, eikä kukaan tunnu edes tietävän, kenestä puhutaan. No, onneksi postinkantajaa jäljittämällä päästään lopulta Weldonin tilalle.
Ovella viimeisiä hermostuneita harjoituksiaan tehdessään Jeremy kohtaa Weldonin tyttären, Isabellan (Claire Forlani), joka neuvoo tämän isänsä luo ulkorakennukseen. Ensitapaaminen ei aivan putkeen mene, sillä Weldon haluaa päästä kiusankappaleesta mahdollisimman nopeasti eroon tekeytyen vähän höyrähtäneeksi.
Jeremy ei kuitenkaan halua luovuttaa, vaan alkaa sinnikkäästi yrittää saada uutta kontaktia Weldoniin tämän kaveripiirin kautta. Kuten odottaa voi, niin vähitellen jonkinlainen tuttavuus saa alkunsa, vaikka edelleenkin yritykset ohjailla juttuja kohti paluuta kirjojen maailmaan, takkuilevat pahemminkin.
Toiset yrittävät kannustaa vähän jäykkää Jeremyä kertomaan rehellisesti ja tunteikkaasti mietteistään Weldonille. Kun vähän kireällä ollutta pipoa vähitellen löysätään, niin alkaa aika kulumaan paremmin. Vierailu venähtää, eikä se tunnu paljoakaan Jeremyä haittaavan, sillä päivät kuluvat mukavissa merkeissä Weldonin ja tämän ystävien kanssa. Tapaamiset Isabellan kanssa lisääntyvät myös, mikä toki nuorta miestä ilahduttaa. Kuitenkin kotoinen Lontoo kolkuttelee jossakin taustalla, kun pomo soittelee ja yrittää potkia vähän vauhtia työntekijäänsä.
Kuten ehkä aiemmista kirjoituksista on käynyt ilmi, niin itse en tällaisten kohdalla potki rimaa kovin ylös, kunhan tietyt asiat on hoidettu tyylikkäästi ja siten, että sydäntäkin pikkuisen lämmittäisi vielä katselun jälkeenkin. Eipä The Shadow Dancer mitään pettymystä onneksi aiheuttanut. Tällaisten kohdalla on vähän toissijaista, jos tarinalla ei lopulta olekaan mitään aivan uusia ja ihmeellisiä koukeroita tarjottavanaan. En niitä toki pahakseni laita, mutta tosiaan nämä viehättävät aivan muista syistä.
Tässä tapauksessa kiinnostavuutta lisää kuitenkin kohtalaisesti kirjoittamisen ympärillä pyörivä kuvio, joka sitten tuo paikoitellen vähän vakavuuttakin muuten melko kepeään oleiluun. Keitel on lisäksi sellainen näyttelijä, jota ihan mielellään tällaisessa osassa katselee.
Alku on ihailtavan napakka, sillä Lontoossa ei pitkään jumiteta. Oikeastaan jo kolmen minuutin kohdilla ollaankin muissa maisemissa. Tulee mieleen vähän aikaa sitten katsottu ja kehuttu Letters to Juliet, joka ei alkuvaiheessa turhia aikaillut. Ne pakolliset pohjustukset pikaisesti pois päiväjärjestyksestä. Sitten myöhemmin aletaan pudottamaan kierroksia. Vähitellen nopeaa tarinankuljetusta aletaan ujuttaa taka-alalle ja panostaa enemmän verkkaisempiin hetkiin sekä kesäisten tunnelmien tavoitteluun. Itse olen ehdottomasti tällaisen etenemisen kannalla.
Aiemmin mainitut vakavammat hetket liittyen Weldonin menneisyyteen pulpahtelevat silloin tällöin pintaan, mutta eipä tässä yleisesti ottaen ole annettu synkistelylle sen suurempaa jalansijaa. Sekaan sitten pienimuotoisia oppitunteja elämästä sekä Weldonin ja kumppanien jekkuiluja, jotka paikoitellen ovat hyvää vauhtia karkaamassa käsistä. Toki välillä suuntaillaan mukavasti romanttisen hupsuttelun pariin.
Yhtenä miellyttävänä esimerkkinä voisi nostaa esille kohtauksen, jossa Jeremy menee istuskelemaan kylän pienelle torille tarkoituksenaan työstää omaa tekstiään. Hän kuitenkin alkaa tarkkailemaan ympärillä hyöriviä ja hääriviä ihmisiä. Sitten mielikuvitus karkaakin siivilleen ja siirrytään haavemaailman puolelle. Niin elon ja arjen pienet ilot saavatkin yht'äkkiä aivan uuden ilmeen. Erittäin mukava pieni jakso, jollaisten takia näistä niin kovin pitää. Ei tarvitse mitään suurta ja räiskyvää olla aina esittämässä, vaan tällainenkin kelpaa mainiosti, kunhan kuvat ja tunnelmat saadaan kohdilleen.
Hetken huvituksen lisäksi tällaiset makoisat välipalat saavat helposti omankin mielikuvituksen karkaamaan haaveiden maailmaan. Siinä katsellessa alkaa miettiä, että miten houkuttelevaa olisikaan makoilla auringon lämmittämällä rantakalliolla, pulahtaa välillä vieressä hiljalleen aaltoilevaan pieneen sinivetiseen lampeen ja ja...ai, ai! Kyllä se kevät ja kesä sieltä jälleen kohtapian saapuu tännekin.
Kuten tuo aiemmin mainittu Letters to Juliet, niin eipä tämäkään yhtään säästele Italian maaseudun kauniiden paikkojen esittelyssä. Jostakin syystä tästäkään ei tee mieli yhtään valittaa. Paikoitellen kuvat on saatu hehkumaan varsin satumaisinakin. Oikeastaan jo alkaa vähän hymyilyttää, kun ei vain tunnu millään näihin näkymiin kyllästyvän. Saakohan niistä ikinä tarpeekseen...? Jos vastaukseksi alkaa tulevaisuudessakin muodostua vahva ei, niin aina parempi. Pitää sitten vain yrittää löytää uutta samankaltaista katseltavaa.
Muille vastaavia kiireettömiä kaunistuksia ihasteleville voisi suositella hyvällä mielellä elokuvia Letters to Juliet, The Italian Key, Under the Tuscan Sun ja vaikkapa A Good Year, vaikka viimeinen sijoittuukin naapurimaahan. Itse taas yritän vaikkapa lähikirpputorilta etsiä viikonlopun aikana jotakin samaan sarjaan sopivaa. Toki suosituksiakin saa laittaa. Ei ole tietenkään pakko rajata Italiaan.
Vaikka ei aivan yhtä suurta vaikutusta tehnytkään kuin nuo hetki sitten mainitut, niin siitä huolimatta The Shadow Dancer täytti kyllä vaivatta sille asetetut odotukset ja toiveet. Tiettyjen kohtien pienoinen tökkiminen ei kauheasti jaksa rasittaa, kun suurin osa muusta menosta rullaa varsin toimivasti ja leppoisasti ympärillä. Kun vielä kulauttelee siinä samalla pari lasillista punaista, niin pääsee vieläkin helpommin näistä pienistä töyssyistä yli.
Pieniä ja vähän suurempiakin ilahduttavia asioita tarjoillaan tasaiseen tahtiin reilun 90 minuutin ajan. Aika ei käy missään vaiheessa pitkäksi, sillä ihasteltavaa kyllä riittää. Lopputekstien pyörähtäessä käyntiin huomaa olevansa oikein mukavissa tunnelmissa. On aina kiva lähteä unia tavoittelemaan tällaisten jälkeen. Siinä sitten silmien sulkeuduttua mieli vaeltelee vielä tovin ja toisen rauhallisilla kesäisillä hiekkateillä värikkäiden kukkien ja vehreiden maisemien kaunistaessa taustoja. Voi voi...
The Shadow Dancer (2005) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti