The Grey (Suden hetki)

Jotta ei meno kotikatsomossa lipsahtaisi liian aurinkoiseksi, niin lähdetäänpä käymään selviytymiskamppailua ankaraa ilmastoa sekä susilaumaa vastaan. Odotuksia ainakin riitti, sillä tällaiset elokuvat vetävät puoleensa, materiaali tuntui sellaiselta, että Joe Carnahan voisi sen pohjalta varsin kovan koettelemuksen taikoa, eikä Liam Neeson lainkaan huonolta valinnalta pääosaan vaikuttanut.

Alku vastaakin erinomaisesti odotuksiin. Lumipeitteisten metsien ja vuorten ympäröimät seudut kutsuvat. Ensikosketuksista Neesonin esittämään hahmoon tulee mukavasti vähän samansuuntaisia väreitä kuin Willem Dafoen elokuvassa The Hunter esittämästä tyypistä. Alkuminuuttien aikana tunnelmat ovatkin mukavasti nousussa.

Alaskan syrjäisillä seuduilla työskentelee porukka öljy-yhtiön henkilöstöä. Ottway (Neeson) on palkattu hieman erilaiseksi turvamieheksi. Hän on kivääreineen putkia asentavien ja huoltavien tyyppien turvana. Vaaran muodostavat lähinnä samoilla seuduilla juoksentelevat sudet, jotka puolustavat omia reviireitään. Nämä ovatkin paljon hurjempia ilmestyksiä kuin ne, joihin saattaa kotoisissa metsissä hyvällä (tai huonolla, miten sen nyt ottaa) onnella törmätä.

Kuten Ottwayn pohdinnoista tulee esille, kovat olot sivistyksen rajamailla eivät välttämättä houkuttele kaikista mukavimpia piirteitä omaavia ihmisiä. Joukossa on entisiä rikollisia, ongelmaisia, menneisyyttään pakenevia tai muuten vain heikommilla sosiaalisilla taidoilla varustettuja yksilöitä. Työpäivien päätteeksi nyrkit viuhuvat baareissa ja meno on muutenkin usein villiä.

Ottway itse taas alkaa olla melko hukassa, eikä enää oikein tiedä, miksi yleensä kuluttaa päiviään jatkuvasti enemmän muista eristäytyen, vaikka tunteekin kuuluvansa niille seuduille ja siihen porukkaan. Menneisyyden tapahtumat vaivaavat, ja yleensäkin syitä hengissä pysymiselle on päivä päivältä vaikeampi keksiä. Niinpä erään baari-illan päätteeksi sitten ollaankin piippu suussa miettimässä syntyjä syviä. Ennen liipasinsormen viimeistä puristusta ympäröivä erämaa esittää kuitenkin vielä kerran kutsunsa. Ehkäpä sittenkin kerran vielä viimeiseen taisteluun...

Kohtalo tarjoileekin hyvät puitteet sellaiselle, sillä lentokone, johon Ottway monen muun tapaan nousee, joutuu keskelle myrskyä. Alashan sieltä tullaan vähemmän mukavissa merkeissä. Kun törmäyksen jälkeen tilanne alkaa selviämään, niin havaitaan, että hengissä on vain reilu kourallinen miehiä. Asteet ovat reilusti nollan alapuolella, tuuli on armoton, varusteet vähissä ja näiden lisäksi alueella liikkuva susilauma ei ole lainkaan mielissään uusista tulokkaista.

Asetelma tiukalle ja ankaralle selviytymiskamppailulle saadaan melko nopeasti pohjustettua, joten itse asiaan pääsemistä ei tarvitse pitkään odotella. Metsästys- ja eräkokemuksensa pohjalta Ottway alkaa ottaa selviytyneiden ryhmää ohjattavakseen. Kaikki eivät tietenkään ole tähän tyytyväisiä, vaan kyseenalaistavat komentoja. Jonkinlainen yhteishenki kuitenkin alkaa muodostua, ainakin siinä määrin, että matka voi alkaa.

Suurempaa luottoa ei tunnu löytyvän siihen, että yhtiö lähtisi työntekijöitään hankien keskeltä etsiskelemään. Tai ainakaan riittävän varhaisessa vaiheessa. Niinpä paras vaihtoehto tuntuu olevan itsenäinen vaeltaminen kohti etelää jonkinlaista toivoa elätellen. Matkasta kuitenkin tulee pitkä ja hankala. Kenenkään selviytymistä ei ole missään kuuluteltu. Lieneekin jo alusta lähtien selvää, ettei sitä monikaan tule määränpäähän asti patikoimaan.

"A job at the end of the world. A salaried killer for a big petroleum company. I don't know why I did half the things I've done, but I know this is where I belong, surrounded by my own. Ex-cons, fugitives, drifters, assholes. Men unfit for mankind."

Kun selviytyneiden joukkoon mahtuu tyyppejä, jotka on pitkälti varustettu vähemmän mukavilla ominaisuuksilla, niin eipä heidän kohtalostaan kovin paljon aina välitä. Matkan varrella lyhyiden juttutuokioiden seurauksena paremmatkin puolet pääsevät hieman esille, mutta siitä huolimatta sinänsä kovat kohtalot jättävät usein vähän kylmäksi. Poistettujen kohtausten joukosta löytyy huomattavasti kauemmin kestävä versio nuotiotarinoinnista, minkä jättäminen elokuvaan olisi saanut näkemään ainakin pari tyyppiä vähän toisenlaisin silmin.

Tuntuu myös siltä, että mahdollisesti on lähdetty tekemään vähän liiankin armotonta tarinaa. Jo alusta lähtien toivo vaikuttaa karanneen aikoja sitten jonnekin kauas pois jättäen jäljelle epätoivon ja lohduttomuuden. Välillä toki yritetään kohotella motivaatiota, mutta se ei vakuuta edes katsomossa. Varhaisessa vaiheessa asennoituu siihen, että suurin osa tulee kohtaamaan varsin ikävän lopun. Vähitellen myös kiinnostus lähemmäs kahta tuntia venyvää elokuvaa kohti pääsee laimenemaan.

Erätaitoja toki esitellään jonkin verran, mutta odotuksiin nähden sitä puolta oli yllättävän vähän. Kyllähän tulia sytytellään ja olosuhteilta suojaudutaan, mutta esimerkiksi tuo aiemmin mainittu The Hunter sisältää näitä juttuja enemmän. The Edge sitten esitteleekin jo reippaasti enemmän erätaitoja. Poistettujen kohtausten joukosta löytyy vähän lisää tätäkin osastoa. Toinen asia, mikä pääsi jokseenkin ikävästi yllättämään, oli susien kanssa käytyjen kamppailujen vähäisyys. Olin asennoitunut siihen, että näitä saisi katsella useammin ja kauemmin.

Nämä elokuvan sudet eivät olekaan sitten mitään söpöjä lähes lemmikkikoirilta näyttäviä susihukkasia, vaan ennemmin pahimmista painajaisista ja peloista peräisin olevia hirviöitä. Ne eivät kavahda ihmistä, vaan käyvät päälle vailla pelkoa. Sitten mahdollisuudet ovatkin jo varsin heikot, ja usein edessä on vain lyhyt ja tyly kuolinkamppailu. Oikeastaan elokuvan värisyttävin hetki on, kun susilauman kellertävät silmät ilmestyvät pimeästä yöstä tuijottamaan epäonnista ryhmää. Vähän söpömpää susikuvaa löytyy vaikkapa elokuvasta Suden arvoitus. Jotakin näiden välimaastosta taas kirjasta Never Cry Wolf, josta toki on tehty elokuvaversiokin.

Ymmärrettävistä syistä Carnahan ei ole lähtenyt koristelemaan elokuvaansa millään postikorttiotoksilla. Valittu linja kuvissa sopii hyvin elokuvan ankaraan ja kolkkoonkin henkeen. Maisemat sinällään ovat ihan komeita, mutta niitä väläytellään säästeliäästi ja usein sävyt ovat vähän haaleita ja harmahtavia. Tulee mieleen Peter Weirin The Way Back näiden kuvien suhteen. Vaikka yritystä onkin, niin ei se sään armottomuus kuitenkaan kuvien kautta kantaudu aivan toivotulla tavalla ruudun toiselle puolelle. Lumiset maisemat miellyttävät joka tapauksessa.

"Once more into the fray...

Into the last good fight I'll ever know.

Live and die on this day...

Live and die on this day..."

Elokuvan lopetus on myös pienoinen pettymys. Tavallaan pidän siitä, että se jätetään avoimeksi, mutta toisaalta kunnollinen viimeinen vääntö olisi ollut tervetullut. Varsinkin, kun siinä hetkeä aiemmin hyvin sitä nostatetaan. Nykyisellään se jättää vähän sellaiset tunnelmat, että tässäkö se nyt sitten oli. Lopputekstien jälkeen tarjoillaan vielä lyhyt välähdys.

Kyllähän nämä ääriolosuhteissa tapahtuvat selviytymiskoettelemukset edelleen viehättävät, eikä The Grey mikään huono sen lajin edustaja ole. Uupumus, nälkä, kylmyys ja muut vaarat ovat asiallisesti läsnä. Harmi vain, ettei aivan onnistunut vastaamaan odotuksiin. Alku sai toivomaan jotakin elokuvien The Hunter ja The Thin Red Line välimuotoa, mutta melko nopeasti lähdettiin kuitenkin huomattavasti tavallisemmille ja suoraviivaisimmille poluille.

Neesonin kasvot, joilta suurin elämänhalu on jo karannut, tuovat mukaan toivottua tunnelmaa, mutta muuten meno jättää paikoitellen hieman toivottavaa. Parempaan olisi ollut mahdollisuuksia. Aika toki ihan hyvin kuluu katsellessa, mutta aiemmin mainittu The Hunter jäi huomattavasti pidemmäksi ajaksi mieleen kummittelemaan. The Edge ei välttämättä ole yhtä tyly ja armoton koitos, mutta viihdyttää enemmän. Vaikka se ei olekaan mikään vallan järisyttävä elokuvakokemus, niin sen uusii mielellään silloin tällöin. Tämän kohdalla ajatus uusimisesta on huomattavasti vähemmän innostava. Ihan hyvä elokuva, mutta ei mielestäni sen suurempien kehujen arvoinen.

The Grey (2011) (IMDB)