They Call Me Trinity (Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi)

Sama vaiva edelleen läsnä, eli totisemman tarinan tunkeminen soittimeen ei vain yksinkertaisesti onnistu. Pitkään taas tuli pyöriteltyä ja arvottua kaikenlaisia laatuelokuviakin, mutta niinpä vain Spencerin ja Hillin remuava komediallinen lännenelokuva pieksi muut vaihtoehdot odottelemaan kiltisti vuoroaan.

They Call Me Trinity on nähty niin monta kertaa, että varsin hyvin se alkaa muistissa olla. Tunteja on siis tärvelty armottomasti menemään, mutta mitäpä niitä katumaan. Kun tekee mieli katsella kovan kaksikon kopsimisia, niin uusintakynnys tälle on varsin matala. Aivosoluja ei tarvitse äärimmilleen rääkätä, mutta niitä saattaa joukkomenehtyä siinä sivussa.

Jossakin autiompien näkymien keskellä matkaa rauhallista tahtia heppanen, jonka vedettävänä on leppoisa lötkö Trinity (Terence Hill), joka pirullisen nopeana asemiehenäkin tunnetaan. Alkutekstien rauhallinen eteneminen viheltelyn sävyttämän tunnuskappaleen kera asettelevat katsojan otolliseen mielentilaan. Jos jo siinä vaiheessa alkaa armotta närästämään, niin stoppia vain hyvissä ajoin, niin saattaa itseään henkiseltä kivulta ja säryltä säästää.

Papupadat kutsuvat nälkäistä vaeltajaamme, joten on välipysähdyksen paikka. Siitäkään ei ilman pienoista hässäkkää selvitä, mutta Trinityn ja toisen matkalaisen taival jatkuu kohti uusia horisontteja. Määränpäänä vaikuttaa olevan eräs pikkukylä, jonka tinatähden on rintamukseensa sovitellut tuttu karvaturpa. Bambino (Bud Spencer) yrittää pitää yllä lakia ja järjestystä, omalla tavallaan toki.

"I'm not mad at you. I'm mad at our Ma. She shoulda strangled you, or at least drowned ya when you were born."

Miehen hommaa ei yhtään helpota maisemiin saapuva rasittava ongelmamagneetti Trinity, joka sattuu vielä velikin olemaan. Muitakin pulmia riittää, sillä kylän reunamaille on matkannut uskonnollinen yhteisö, joka aikoo jäädä pysyvämminkin sinne asustelemaan. Kylän voimahahmo taas tahtoisi samat laitumet hevoslaumoilleen.

Toisen osapuolen mielestä kelvollista laidunmaata riittää kyllä kaikille, kunhan sopuisasti elellään ja yhteistä hyvää jaetaan. Majurin mielestä taas huomattavasti parempi vaihtoehto olisi, että uudisasukkaat pakkaisivat tavaransa, mahdollisimman nopeasti paikalta poistuen. Siinä ei rauhansanomalla ole paljoakaan arvoa, kun remuporukka neuvottelee nyrkein ja tuliasein.

Onneksi kaveruksilla on syitä laittaa lusikkansa soppaan, jossa vielä yhtenä osapuolena riehuu lähialueita kiusaava ryövärijoukkio. Bambino on kavereineen mieltynyt majurin hevosiin, jotka haluaisi korjata parempaan talteen. Trinity taas kuulee hieman toisenlaisen seireenikutsun, ja yht'äkkiä rauhallisempi elely osana yhteisöä alkaa houkuttelemaan enemmänkin.

Pienellä suostuttelulla aseistakieltäytyjätkin saadaan puolustamaan kovemmin ottein itseään. Taistelutaidottomien koulutus vaatii panostusta ja se opettelu käy rauhaa rakastavien kalloillekin kovaksi koettelemukseksi. Jos on yhtään katsellut Spencerin ja Hillin elokuvia, niin osannee summailla, millaiseen menoon nämä osatekijät katselijan saattelevat.

Pieksijäkaksikolle oli ehtinyt kertyä omaa ja yhteistäkin taivalta muutaman tuotannon verran elokuvien maailmassa. They Call Me Trinity nousi kuitenkin ensimmäiseksi suuremmaksi menestykseksi. Erityisesti Italiassa se nautti suurempaa suosiota, mutta toki muidenkin maiden lippuluukuilla hyvin kelpasi. Se lieneekin yksi syy, miksi nimi Trinity usein esiintyy sellaistankin elokuvien nimissä, joilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän kanssa. Duon ura lähtikin mukavaan nousuun, ja kohtalaisen suurta suosiota riittikin ainakin runsaan vuosikymmenen verran.

"Well, I'm not lookin' for trouble." 

"You never knew how to do anything else."

Menestyskaava on pitkälti tässäkin havaittavissa. Vähemmän vakavia tappeluja, yleistä hassuttelua, kujeilua, kaksikon roolit (Bud vakavampi, Terence taas huoleton huithapeli) ja tietysti myös mittavat ruokailut. Ehkä vielä ei uskallettu suunnata herrojen myöhemmistä elokuvista tuttujen hölmöimpien hupailujen kimppuun, mutta suunta kuitenkin osoittaa selvästi sinne. Ainakin se poikkeaa selvästi niistä Italiassa samoihin aikoihin tuotetuista lännenelokuvista, joissa ihmishenki on alennuksessa, "sankarien" asenteet tylyjä sekä armottomia ja yleishenki kyynisemmän puolelle kallistuva. Välillä musiikki tässäkin tosin muistuttelee Morriconesta.

Mitä siihen mainittuun ahmimiseen tulee, niin piti tunnelmien parantamiseksi väsäillä itsekin elokuvan alkupuolella pelkistetty pavut ja maissi -ateria, jota asiallisesti mallasjuomalla avustelin alaspäin. Kyllähän itsekin tarvittaessa ruokahalua löytyy, mutta näitä sankareita en lähtisi haastamaan.

Vaikka elokuva noin 110-minuuttisena saattaakin vaikuttaa pitkitetyltä, kun ei niitä nujakointeja ja muita tapahtumia niin hirveästi riitä, niin leppoisa henki paikkailee. Jotenkin vain tulee varsin hyvä mieli, kun katselee turhia murehtimattoman Trinityn tavallaan askeettista taivalta, jota ei kuitenkaan ole pienistä iloista riisuttu. Jopa ne repaleiset ryysyt, jotka Uuno Turhapurosta muistuttelevat, piristävät mieltä.

"One shop destroyed. Three heads split like overripe melons. One man wounded and one castrated. All in two hours. Just two hours I left you alone. Two hours."

"Well, you asked me to give you a hand." 

"Not like that, Beetle Brain!"

Tappeluita ei tässä(kään) jatkuvalla syötöllä tarjoilla, ja varsinkin alkupuolella ne ovat kovin lyhyitäkin. Hieman hoikemmassa olemuksessa huitova Bud vaikuttaa tavallista ärhäkämmältä. Kyllä siinä saa yksi ja toinenkin kokea karhunkämmenen hellän hipelyn matkan varrella. Kunhan asiaan päästään, niin on se yleensä ihan riemastuttavaa seurattavaa.

DVD:n etukansi mainostelee elokuvan sisältävän elokuvahistorian pisimmän joukkotappelun, mutta itse olen hieman epäileväinen tämän väitteen suhteen. Mahtoikohan pitää edes ilmestymisen aikaan paikkaansa... Nykyään ei ainakaan. Voi olla, että siellä on kelloteltu erilaisin kriteerein, mutta itse sain loppukahinoiden kestoksi noin kuusi minuuttia, mikä ei nyt aivan mahdoton mitta ole.

Jos kannen väitteet eivät välttämättä kestä päivänvaloa, niin levystäkin löytyy pikkuisen napisemista. Kyllähän näitä mielellään paremmalla kuvanlaadulla katselisi, mutta täytynee tiedostaa se, että varsin rajallinen ostajajoukko tällaisia nykyään Suomessa kokoelmiinsa haalii, joten eipä lie ihmeellistä, jos näihin julkaisuihin ei niin paljoa panostella. Kuvakaappauksistakin saattaa huomata, ettei se tekstityskään aina aivan takkuilematonta ole... No, valituksista huolimatta olen kiitollinen siitä, että Future Film on tuonut Suomen markkinoille suuren kasan näitä Spencerin ja Hillin elokuvia. "Klassikoille" kuitenkin voisi toivoa parempaa käsittelyä lisukkeiden kera. Plussina leikkaamattomuus ja alkuperäinen kuvasuhde, jotka hilpaisevat monen muun seikan edelle.

Menestyksen innoittamana tehtiin toki jatkoakin pikaisesti: Trinity Is Still My Name, joka toki on myös tuttu, eikä ensimmäiselle paljoakaan häviä. Senkin ohjauksesta vastaa Enzo Barboni, jonka vyöltä löytyy myös kaksikon Watch Out, We're Mad, joka kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihin. No, eiköhän sitä jatko-osaakin tule jossakin vaiheessa hieman kommentoitua.

They Call Me Trinity ei enää nykysilmiä onnistu yllättämään, mutta siitä huolimatta sen seikkailuihin mielellään heittäytyy. Ehkä niissä sekaisissa hiuspehkoissa, parrakkaissa sekä auringon kärventämissä kasvoissa ja leppoisassa muksimisessa on vain tietynlaista taikaa, joka houkuttelee kerta kerran jälkeen tuhlaamaan pari tuntia. Pitäisi kai yrittää iloita siitä, että toistaiseksi aivot eivät ole naksahtaneet tympeän kielteiselle kannalle tällaisten suhteen. Tavallaan lämmittää sydäntä, kun tietyt lapsuuden suosikit viihdyttävät edelleen ilman väkinäistä nostalgiatiristelyäkin. Aivan kaikille elokuville aika ei ole ollut yhtä armollinen, mutta Spencerin ja Hillin parhaat maistuvat vieläkin. ...Ja siihen joukkoon They Call Me Trinity helposti luikahtaa.

They Call Me Trinity (1970) (IMDB)