Niin monen muun Andersonin ohjauksen tapaan myös Moonrise Kingdom on kerännyt valtavasti kehuja sekä ylistystä. Itse kuitenkin suhtaudun näihin pienellä varauksella, sillä muutaman vähän vanhemman ohjauksen perusteella Andersonin maailma tuntuu olevan aivan pikkiriikkisen omien sormien tavoittamattomissa. Sitä suurinta ihastusta ei ole harmikseni päässyt vielä kertaakaan syntymään.
Hyvin olen kuitenkin niiden nähtyjen parissa viihtynyt ja aion lisääkin katsella. Olisi kuitenkin mukavampaa päästä kunnolla sisälle siihen jokseenkin vinksahtaneen huumorin sävyttämään maailmaan. Tässä tapauksessa luulisi vähän senkin auttavan, että aiheen puolesta suunnataan kesäisille kävelyretkille.
Lähemmäs puolen vuosisadan aikahyppy on luvassa, sillä tarina sijoittuu vuoden 1965 loppukesään/alkusyksyyn, miten sen nyt ottaakaan. Pääasiallisena tapahtumapaikkana saa toimia viehättävä saari. Sitä ei kuitenkaan kartoilta löydy, sillä New Penzance on pitkälti ohjaajan mielikuvituksesta lähtöisin. Se on lätkäytetty Uuden-Englannin rannikolle.
Tästä saaresta saadaankin melko nopeasti kertojana toimivan Bob Balabanin hoitama karsittu esittelykierros. Pikaisia väläyksiä eri kohteista vilkuillessa toiveet eivät ainakaan laskusuuntaan pääse kääntymään. Balaban juontaa myös noin kuusiminuuttisen levyltä löytyvän lisukkeen, jossa otetaan leikkimielinen katsaus samaiseen saareen ja sen asukkaisiin.
Bishopin perheen talossa ollaan iltaa viettämässä, mutta pikaisella silmäyksellä tiettyjä erikoisuuksiakin löytyy. Esimerkiksi perheen äiti (Frances McDormand) kommunikoi lastensa kanssa megafonilla. Perheen tyttärellä Suzylla (Kara Hayward) tuntuu olevan jotakin salaperäistä suunnitelmissa, josta hän ei halua muille kertoa. No, isä (Bill Murray) vaikuttaa muutenkin uppoutuneen omiin ajatuksiinsa, joten tuskinpa häneltä hirveästi uteliaisuutta löytyisikään.
Saarella järjestetyssä partioleirissä noustaan virkeinä uuteen aamuun. Kaikenlaista pitäisi valmistella tulevaan suurempaan kokoontumiseen perusharjoitusten lisäksi. Tiukalle tarkastuskierrokselle lähtee Ward (Edward Norton). Huomautettavaa, korjattavaa ja ehkä varoitettavaakin tietysti löytyy.
Kierroksen edetessä paljastuu, että yksi pieni partiolainen on karannut omille teilleen. Sam (Jared Gilman) on pakannut tarpeellisia tavaroita mukaansa ja jättänyt kohteliaasti jälkeensä eroilmoituksen, sillä ei koe kuuluvansa joukkoon. Hetkeä myöhemmin kanootti viilettääkin kohti leirin kurista vapaata elelyä.
Aivan suunnittelematon pienen pakolaisen kirmaus vapauteen ei ole kyseessä, vaan melko nopeasti matkakumppaniksi vähemmän yllättäen paljastuu Suzy. Hieman pitää menneisyyden puolelle loikata, jotta tarvittavat pohjustukset kaksikon suhteelle saadaan tehtyä katsojalle selviksi. Luonnollisesti parin tempausta ei katsella kovin suopein silmin, niinpä erilaisia etsintöjä aletaankin viritellä. Ward ohjeistaa omiaan, kun taas toisaalla paikallinen poliisi (Bruce Willis) tekee parhaansa asian selvittämiseksi. Mahdollinen aluetta säännöllisesti riepotteleva myrsky sotkee mukana.
Kyllähän Moonrise Kingdom sen verran hyvin maistuvaa hieman vinksahtanuttakin huumoria tarjoaa, että hymyjä helposti irtoilee tasaiseen tahtiin. Valitettavasti kuitenkin lienee kuitenkin jo pakko todeta, etteivät aivan samaa rataa huumorintajut seikkaile Andersonin kanssa. Luultavasti Andersonin elokuvien suuremmat ystävät saavat tästäkin muodostettua paljon paremman hihittelytuokion.
Partion suuntaan ehkä pikkuisen ivaillaan ja naljaillaan, mutta kilttiä ja sydämellistä se vaikuttaisi enimmäkseen olevan. Välillä taas päästään irrottelemaan enemmänkin, kun vaikkapa kauniin metsän vehreydessä tapahtuu karmaiseva yhteenotto, kun pakenijat saavutetaan ensimmäisen kerran. Vaikka kaikki outoilu ei niinkään innosta, niin hyvää siinä se, ettei toisaalta pääse vaikuttamaan rasittavan väkinäiseltäkään.
Vaikka sekä romanssia, että hupailua onkin tarjolla, niin tässä tapauksessa taiteillaan jälleen siinä rajoilla, että kelpaisikohan romanttiseksi komediaksi. Sanoisin kuitenkin, että pääosa hassuttelusta revitään muualta kuin sen ensi-ihastuksen kömpelyyksistä ja muista raksutteluista, joten jääköön tuosta luokittelusta pois, ainakin vielä. Jos kaipailee vähän enemmän siihen suuntaan kallistuvaa ensirakkauselokuvaa, niin Flipped lienee yksi vaihtoehto. Siinä tosin jalat pidetään tiukemmin maassa.
Aiemmista Andersonin elokuvista tuttuja ja varsin nimekkäitäkin kasvoja on eksynyt mukaan pienempiin ja suurempiin osiin. Jo mainittujen lisäksi vaikkapa Jason Schwartzman ja Tilda Swinton. No, Anderson on toki aiemminkin onnistunut roolittamaan elokuviinsa suurempiakin tähtiä vähäpätöisempiin osiinkin. Ehkäpä kovempi yllätys on se, että hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Owen Wilson ei ole tässä tapauksessa lainkaan häärinyt kameran edessä tai ymmärtääkseni edes käsikirjoituksen kimpussa. Harmi sinänsä, sillä itse ainakin Owenista kohtalaisesti usein tykkäilen.
Sekään ei yllätyksenä pääse kimppuun käymään, että Anderson on paikoitellen haalinut taustoille kaikenlaista ihmeteltävää siinä määrin reippaasti, että paljon menee varmaan ohi ensimmäisellä yrityksellä. Eiköhän vekkulin visuaalisen ilmeenkin takia Moonrise Kingdom uusinnan ansaitse. Voi myös olla, että osa vitseistäkin toimii paremmin toistamiseen kuultuna.
En lähde kitisemään siitä, että Moonrise Kingdom olisi noin 90-minuuttisena liian lyhyt, mutta itse olisin voinut katsella vaikkapa kymmenen minuuttia kauemmin kestävänkin retkeilyosion. Se menee ainakin omasta mielestä hieman liiankin kiirehtimiseksi. Mikään täysi löysäily ei elokuvan henkeen sopisikaan, mutta jotakin näiden väliltä ehkäpä. No, löytyyhän tästä nytkin ihan mukavasti ihasteltavaa metsäisten kuvien suhteen.
Vaikka Moonrise Kingdom ei nyt mitään iki-ihastusta ainakaan ensimmäisellä katselulla aiheuttanut, niin hyvä elokuva se ehdottomasti on. En osaa vielä tässä vaiheessa sanoa, ansaitseeko se maininnan parhaana Andersonin tekeleistä, mutta ainakin huomattavasti enemmän innosti kuin vaikkapa hänen pari sitä edeltänyttä pitkää elokuvaansa: Fantastic Mr. Fox ja The Darjeeling Limited. Parin vanhemman näkemisestä onkin sen verran, että vaikea vertailla tarkemmin.
Muutenkaan ei tällä järjestyksellä niin väliä, koska tällaisilla on silloin tällöin taipumusta nostaa viehättävyyttään myöhemmillä vilkaisuilla. Joka tapauksessa hyväntuulisuutta irtoaa mukavasti ja naureskellakin saa. Viihdyttävyyden puolesta ei siis tarvitse yhtään valitella, mutta pikkuisen harmittaa, kun ei aivan pääse parhaalla tavalla menoon mukaan. Sovitaan vaikka siten, että katsojan vika.
Moonrise Kingdom (2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti