Selailin vaihteeksi kokoelman varsin mukavaksi paisunutta Eastwood-osastoa. Alkuperäisenä valintana illalle oli Million Dollar Baby, mutta se kuitenkin muistui mieleen liian raskaana ja murheellisena. No, eipä tämä Gran Torino mitään hilpeintä ja kevyintä elokuvaa edusta, mutta jostakin syystä uusintakynnys on matalampi ja pikkuisen enemmän sitä muutenkin arvostan, vaikka onhan tuo toinenkin mainittu laatuelokuva.
Gran Torino onkin yllättävän lyhyessä ajassa kerännyt useammankin katselukerran, joten kyllä siinä jokin enemmänkin viehättää tummemmista tunnelmista huolimatta...vai niistä johtuen? Ensikatselun taikaa en kuitenkaan ole enää onnistunut tavoittamaan, vaan tietyt tökkimiset ovat uusintojen myötä pulpahtaneet selvemmin pintaan. Niistä pikkuisen myöhemmin lisää.
Jokseenkin apeissa merkeissä aloitellaan. Sukulaiset ja ystävät ovat kokoontuneet kirkkoon muistamaan Walt Kowalskin (Clint Eastwood) vähän aikaa sitten menehtynyttä vaimoa. Walt itse istuu penkillä sen näköisenä, että päällimmäisenä pintaan ei ole rimpuilemassa suru, vaan kiukku, jota ammennetaan joidenkin välinpitämättömästä käytöksestä ja muistopuheesta, joka kaikuu tyhjien korulauseiden litaniana.
Muistotilaisuuteen Waltin luo saapuu määrällisesti kohtalainen porukka, mutta mitään helpotusta heistä ei tunnu olevan, vaan lähinnä päinvastoin. Muutenkin vaivaantuneen miehen hermoja koettelevat vielä lastenlapset käytöksellään ja väärään aikaan käynnistyskaapeleita kyselevä naapuri. Puhumattakaan nuoresta papista, jota Walt ei tunnu sietävän sitäkään vähää.
Isä Janovich (Christopher Carley) on kuitenkin mennyt lupaamaan Waltin kuolleelle vaimolle, että saisi miehen vielä ripittäytymään. Kirkkoja lähinnä kartteleva ja uskontoa hölynpölynä pitävä Walt ei ole innostunut ajatuksesta. Varsin kärkkäästi hän mietteensä tuokin nuoren papin kuultaviksi, mutta tämäpä onkin sinnikäs kaveri.
Naapuruston monikulttuuristuminen ei sekään ikääntynyttä ja yksin jäänyttä äreää miestä ilahduta. Onpahan jälleen yksi syy lisää kirota maailmanmenoa. Aasian vuoristoseuduilta alunperin lähtöisin oleva hmong-kansaan kuuluva perhe vaikuttaa tapoineen varsin oudolta Waltin silmiin, eikä hänellä ole juuri mitään halua tehdä lähempää tuttavuutta siihen suuntaan.
Suunnitelmat omissa oloissa pysyttelemisen suhteen menevät pieleen, kun Walt sekaantuu eräänä iltana naapurissa käytävään ongelmatilanteeseen. Siitä lähtien häntä aletaankin arvostaa reippaasti naapurin nuoren miehen auttamisen takia. Walt ei itse lahjoja ja huomionosoituksia tunnu kaipailevan, vaan ennemmin istuskelisi rauhassa kuistillaan savuke kädessä, viileä olut pöydällä koira vierellään ihastellen ilta-auringossa kimaltelevaa autoaan. No, kaikkea ei voi saada...
Kärttyisän alun jälkeen Walt alkaa ystävystyä naapuriensa kanssa eroavaisuuksista huolimatta. Omista pojistaan ja näiden perheistä hän on etääntynyt jo aikoja sitten, mutta löytää tiettyä samankaltaisuutta yllättävältä suunnalta. Alkaapa siinä sitten samalla ohjailla naapurin nuorta miestä kohti parempaa tulevaisuutta, mutta tämä ei mene aivan jokaisessa käänteessä aivan putkeen, vaan miehistymisyritykset saavat surkuhupaisiakin piirteitä. Valitettavasti lähialueen pahoilla pojilla on muita aatoksia asioiden hoitamiseksi, joten jyrkemmät keinot voivat olla välttämättömiä.
Ennen ilmestymistä liikkui muistaakseni sellaistakin huhua, että Gran Torino olisi jonkinlainen myöhäinen viimeistely Dirty Harry -elokuvien sarjalle, mutta joidenkin pettymykseksi näin ei sitten tapahtunutkaan. Ainakin kotimaisen levyjulkaisun kansi saattaa vihjailla toiminnallisen ja tiukan menon suuntaan, mutta liekö sitten tarkoituksellista harhauttelua...
Pyssyjen pauketta kaipaavat saavat tyytyä kovin vähän. Vanha herra itse taitaa ampua ainoan laukauksensa jonnekin autotallin kattoon, vaikka välillä onkin taipuvainen ase kädessä uhittelemaan. Väkivalta on yleisesti ottaen varmaan vähiten sinne "viihdyttävän" puolelle kallistuvaa, mitä Eastwoodin elokuvissa on nähty. Kaukana ollaan hänen lännenelokuviensa tyylitellyistä kohtaamisista tai toimintakomedioiden huolettomammasta huiskimisesta. Tässä se on pelkästään rumaa ja jättää pahat jälkensä.
Eastwoodille tämä hahmo antaa hyvät mahdollisuudet yleiseen kiukkuiluun ja vihaisiin katseisiin. Välillä raivo alkaa olla hyvinkin kosketeltavissa, kun erinäiset seikat käyvät Waltin hermoille. Yhdeksi erinomaiseksi esimerkiksi kelvannee kohtaus, jossa toinen poika vaimonsa kanssa tulee syntymäpäiville senioripuhelin ja apukeppi lahjoinaan, vieläpä esitellen erilaisten hoitokotien vihkosia. Siinä tulee pikkuisen kiire poistua paikalta, kun toisella keittää aina vain kovemmin.
Muutenkaan en menisi Waltia väittämään maailman mukavimmaksi tai helposti rakastettavaksi mieheksi. Kanssaihmisiin ei useinkaan kovin suopeasti suhtauduta ja maailmakin on alkanut näyttäytymään kovin synkkänä paikkana. No, onneksi pinta antaa vähitellen periksi ja se sydänkin uudelleen löytyy, vaikka kovaa ja kyynistä pitää toki edelleen esittää. Varsin pidettävä tyyppi sieltä lopulta kuoriutuu.
Eastwoodin suoritusta voineekin pitää varsin onnistuneena, sillä herkäksi vetää muutamassa kohdassa. Verikoetulosten saamisen jälkeen soitettu puhelu pojalle saa nieleskelemään tuoden mieleen Charles Bronsonin hahmon viimeisen soiton elokuvassa The Indian Runner. Maailman pahuuden pimentämässä huoneessa vietetyt tuokiot elokuvan loppupuolella menevät myös samaan sarjaan.
Ilmeisesti Gran Torino oli aikoinaan tarkoitettu Clintin näyttelyuran (hienoksi) päätökseksi. Viimeisten käänteiden myötä kuoppajaiset muuttuvatkin varsin konkreettisiksi. On jokseenkin kylmäävää katsella omaa pitkäaikaista idoliaan ensimmäistä kertaa arkussa elokuvan päätökseksi. Olisihan se ollut harvinaisen komea lähtö kameran edestä, mutta muutamaa vuotta myöhemmin Clint teki paluun elokuvassa Trouble with the Curve. Sitä en ole vielä katsellut, mutta muistaakseni trailerin perusteella äreyttä on siihenkin hahmoon annosteltu.
Vaikka nämä tummemmat puolet nyt tulikin nostettua esille, niin Gran Torino sisältää tietysti myös sävyltään huomattavasti myönteisempiä hetkiäkin. Miten olisi vaikkapa rauhallinen iltatunnelmointi kuistilla parin oluen kera tai kun Waltin ja nuoremman suojatin väliltä alkaa vähitellen katkeruus hälvenemään ja jonkinlainen ystävyyskin syntymään.
Kielenkäyttö on usein varsin karkeaa. Mistään korrektin sanailun oppikirjasta ei ainakaan ole ammennettu, vaan kaikenlaiset solvaukset ja haistattelut lentelevät reippaaseen tahtiin. Etenkin nuori pappi saa vähintään oman osansa tästä suorapuheisuudesta, jota Walt ahkerasti ympärilleensä huutelee. Saattaapi siinä herkimpien korvia ja poskia alkaa punottamaan. Tämä sanailupuoli on toisaalta myös sellainen elementti, joka on uusintojen myötä alkanut jossakin määrin tökkimään. Tietyt jutut kuulostavat jokseenkin väkinäisiltä ja sujuvuus on kaukana, mutta ei se ainakaan tässä vaiheessa katselukokemusta pilaa.
Sukupolvet ja kulttuurit törmäilevät useampaankin otteeseen yhteen tässä varsin verkkaisesti etenevässä menossa. Gran Torino kallistuu vahvasti hahmovetoisen draaman puolelle, ja onkin siinä sarjassa varsin mallikelpoinen yksilö. Useampaankin hahmoon huomaa kiintyvänsä matkan varrella enemmänkin. Heh, joidenkin kohdalla se tosin vaatii vähän enemmän aikaa. Jos joku odottaa ruudinkäryistä viimeistä ratsastusta Eastwoodilta, niin pettymys lienee taattu. Kannattaakin asennoitua hieman toisin...
Yleisesti ottaen Eastwoodin 2000-luvun tuotantokin on varsin laadukasta ja ainakin omalla kohdalla Gran Torino kuuluu huippukohtiin. Se on vähintään pienoinen helmi, joka liikkuu usein varsin synkissäkin tunnelmissa, mutta ei kuitenkaan täysin päästä lämpöisempiä väreitä karkuun. Kun vielä lopussa tavoitetaan onnistuneesti haikean positiivinen tunnelma rauhallisen ja hauraankin päätöskappaleen lähtiessä käyntiin, niin saa olla silmäkulmien kosteutta torjumassa. Edelleen Gran Torino nostattelee sellaista myllerrystä, ettei elokuvan loputtua innosta heti muihin puuhiin suunnata, vaan mieluummin pysähtyy hetkeksi ja toiseksi paikoilleen. Eikä varmaan jäänyt vieläkään viimeiseksi kerraksi.
Gran Torino (2008) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti