I'm for the Hippopotamus (Mutaa kuonoon! sanoo virtahepo)

Kesällä 2009 haalin hyllyihin kymmeniä Spencerin ja Hillin elokuvia, kun niitä kovin suopeilla hinnoilla kaupattiin eri paikoissa. Muistaakseni ne silloin varsin tiiviiseen tahtiin katselinkin. Monet olivat tulleet tutuiksi jo huomattavasti aiemminkin. Voipi olla, että tästä keväästä ja kesästä tulee jonkinlainen toisinto, sillä intoa tuntuisi löytyvän yllättävänkin paljon. Onhan tuosta edellisestä "maratonista" ehtinyt vierähtää jo viitisen vuotta. Voin siis jatkossakin kiusata lukijoita näillä.

Heti alkuun pitää onnitella suomenkielisen nimen kehitellyttä tyyppiä. On tämä sanahirvitys ainakin jossakin mielessä omassa luokassaan. Jos typerimpiä suomennoksia lähdettäisiin äänestämään, niin tällä olisivat erinomaiset mahdollisuudet parempaankin menestykseen. Niin sanoo se virtahepokin. Kieltämättä tämä tällainen sopii kyllä siihen toistuvaan tyhmäilyyn, mitä näissä aktiivisesti harrastellaan...

Suurriistan kansoittamat savannit kutsuvat. Slim (Terence Hill) tekee vauhdikkaan paluun kotimaisemiinsa hypäten kamojensa kanssa lentokoneesta. Aikomuksena on vaikeuttaa alueella operoivien metsästäjien puuhastelua. Siinä ei pitkään paikallaan pyöritä, kun jo ensimmäinen kohde köröttelee näköpiiriin.

Vähemmän yllättäen käy niin, että Slimin ensimmäistä sabotoimaa riistasafaria johtaa kukapa muukaan kuin hänen veljensä Tom (Bud Spencer). Ihan vahingossa varmaan Tom uhriksi valikoituu... Siinä toisen hihitellessä turvallisen etäisyyden päässä ja toisen kiroillessa joessa virtahepojen kaverina se tuttu roolijako saadaankin jo hoideltua.

Paikallisen häikäilemättömän maakeinottelijan ja salametsästäjän kätyrit tulevatkin aivan väärään aikaan aukomaan kitusiaan Tomille. Siinä ei riitä kärsivällisyyttä kovin pitkäksi aikaa, ja niinpä nämä veikkoset löytävätkin itsensä tuossa tuokiossa ihmettelemässä pölyisiä katuja lähituntumalta. Siitä entisestään ärhäköitynyt kaverimme marssii kohti kotiaan.

Äiti onkin innokkaana esittelemässä pitkiltä matkoiltaan viimein palannutta Slimiä. Voinee väittää, ettei tämä jälleennäkeminen lähde aivan hilpeimmissä merkeissä liikkeelle. No, tietynlaisia huijarinlahjoja omaava Slim on kuitenkin nopeasti saanut veljensä leppymään pienen lahjuksen ja lupaavien lupausten avulla. Kaikenlaista kyseenalaista ansaitsemisprojektia olisi osaaville tarjolla.

Ideamyssystä löytyy eläinystävällistä paukkupanossafaria, josta maksavat asiakkaat eivät välttämättä ole kovin mielissään ja kaikenlaista korttihuijausta käteiskassan kartuttamiseksi. Siinä sivussa pitäisi myös huolehtia paikallisesta väestöstä ja turvata eläinten olotkin. No, sehän tältä vauhtikaksikolta kyllä onnistuu, kunhan saadaan kunnolla hommista kiinni.

Kovinkaan monessa Spencerin ja Hillin elokuvassa ei mitään haudanvakavia teemoja ole tarjolla, vaan ennemmin huoletonta hauskanpitoa. Tässä kuitenkin on eläinsuojelua luvassa, kuten englanninkielinen nimikin vähän vihjailee. Sekin toki hoidetaan tälle parille sopivalla tyylillä, eli ei suuremmin murehdita ja pienemmät sekä suuremmatkin ongelmat yleensä hoidetaan nyrkein. Häkittäjä on toki hyvä hetkeksi häkkiin sulkea tekosiaan miettimään. Toisaalta johdonmukaisuuden peräänkin voisi kysellä, kun yhtenä hetkenä ollaan suurella sydämellä suojelemassa eräitä eläimiä, kun taas vähän myöhemmin hyvällä mielellä pistelemässä poskeen toisia.

Alkutekstien aikana vilahtelee enemmänkin erilaisia savannieläimiä, mutta elokuvan edetessä nämä kaverit hiipuvat pienempiin osiin. Samaa voisi sanoa maisemakuvista. Hehkuvia postikorttiotoksia ei kannata odotella, vaikka ensimmäisten minuuttien perusteella voisi niitäkin toivelistalle viskoa. Kyllähän ne Afrikan maisemat saavat nopeasti jäädä silloin tällöin taustoja kaunistamaan.

Se oikea ydin paljastuu jälleen kerran varsin nopeasti. Kaava on se sama tuttu ja turvallinen, eli lähes etsimällä etsien yritetään niitä erinäisiä vaikeuksia saada harteille kasattua. Kyllähän yleinen typeryys on paikoin sen verran onnistunutta, että hykertelyä ei voi välttää. Saattaa siinä itsensä tietyiltä osin pikkuisen vajaaksi tuntea, kun huomaa hihittelevänsä ties mille pöllöilylle. No, sepä ei liene suruista suurimpia. Pieni väsymys on tässä mielessä vain plussaa. Oluella voi myös tarvittaessa säätää mielentilaa otollisemmaksi.

Toimintaa tässä versiossa riittää ainakin määrällisesti mukavasti, eivätkä tauot pääse ylipitkiksi venähtämään. Mitään uutta ja ihmeellistä ei ole luvassa, jos kaverusten elokuvia on aiemmin katsellut. Varsinkin Budin kohdalla känkkäränkkä tuntuu ottavan vallan kovin heppoisesti, ja sitten ei niillä muille enää olekaan kovin kivaa.

Loppunujakointi ei tässä tapauksessa kovin mittavaksi hävitykseksi pääse yltymään, vaan se on ennemmin Budin ja sekä ihmisiä että eläimiä kiusivan pääpahiksen suoraviivaista iskujen vaihtamista, mikä päättyy siten kuin odottaa sopii. Budiin liittyen voisi mainita, että IMDB:n puolella triviatiedoissa lukee miehen olevan kohtalaisen likinäköinen. Hänen voimansa ja olemuksensa huomioiden vähän käy sääliksi vastanäyttelijöitä. Ovat saattaneet paikat olla koetuksella moukarinyrkin heiluessa. Etenkin, jos vaikka se viuhuva paistinpannukin sattui olemaan aitoa tavaraa, eikä mikään elokuvarekvisiitta. Toivoa sopii, että saivat sitten ainakin asiallisen kipukorvauksen.

Aiemmin onkin tullut kaksikon elokuvia kommentoidessa mainittua, että useista on leikattu myös selvästi lyhyempi versio. Tässä tapauksessa Future Film johtaa kannellaan ostajaa harhaan, sillä kestoksi on merkitty 105 minuuttia, vaikka levy pitää sisällään vain sen 92-minuuttisen version. En usko, että mitään kamalan oleellista jää näkemättä, mutta kyllähän alkuperäisen version mieluummin katselisi. Myös kuvasuhteen kohdalla kansi kertoo virheellistä tietoa. Ääniraitakaan ei kovin kaksista käsittelyä ole saanut osakseen kohinasta päätellen. Julkaisun laatua ei siis ole syytä enempää kehua. Ihan kiva, että tämäkin levylle päätyi, mutta siinäpä se.

Jos noihin aiemmin kommentoituihin lähtee vertailemaan, niin itse sanoisin, että I'm for the Hippopotamus edustaa suunnilleen samaa tasoa kuin Who Finds a Friend Finds a Treasure. Watch Out, We're Mad, They Call Me Trinity ja Crime Busters ovatkin taas ainakin pykälää korkeammassa sarjassa, eli jos tahtoo tutustua näiden vintiöiden tuotantoon parhaiden osalta, niin ei kannata ainakaan tästä elokuvasta aloitella seikkailua tyhmäilyn sävyttämän mätkintäviihteen maailmaan.

Mitkään järjen jättiläiset eivät tässäkään koitoksessa pääse kirmailemaan, vaan aivan muihin ominaisuuksiin yleensä luotetaan. Nahistelua saadaankin kovin helposti aikaan. Eihän se näiden kahden välillä kovin tyynesti voi ikinä mennäkään, vai? Pakollisten pieksemisten lisäksi löytyy sitä sikamaistakin syöpöttelyä ja sekalaista sekoilua, joista muodostuu se kuvio, jota katsojat näiltä herroilta tottuivat toivomaan. Pääseehän Bud vähän laulamaankin, mutta sen suorituksen perusteella levyt saisivat jäädä kauppaan. Vaikka kaksikko olikin jo ehtinyt toistaa samaa useammankin elokuvan verran, niin siitä huolimatta I'm for the Hippopotamus ei kuitenkaan väsähtäneintä osastoa edusta. Ihan kelvollista viihdettä se omassa sarjassaan on, kunhan katseluhetki osuu kohdalleen. Satunnaisemmalle seikkailijalle en ehkä lähtisi ensimmäisenä tarjoamaan, mutta näihin enemmän ihastuneille uskaltaa hyvinkin suositella.

I'm for the Hippopotamus (1979) (IMDB)