Trinity Is Still My Name (Trinity ratsastaa jälleen)

Jaa'a, uskaltaisikohan sitä jo varovaisesti lupailla, että tämän elokuvan myötä toukokuun Spencer ja Hill -kiintiö napsahti täyteen. Toisaalta olisihan tässä vielä viikko jäljellä... Vähän tällaiseksi elokuvakevät on lipsahtanut. Lukuisia uusintoja ja sitten vielä paljon sellaista materiaalia, jota voinee hyvinkin seurata puolivaloilla. No, en jaksa siitä enempiä stressailla. Ehkä myöhemmin sitten toisin, mutta hihkutaan toistaiseksi näistä.

Viimeksi silmäiltyyn koitokseen verrattuna tämän myötä hypätään ajassa joitakin vuosia taaksepäin sinne kaksikon kultakauden alkupäähän. Noin vuotta aiemmin ilmestynyt They Call Me Trinity oli sen verran suuri paukku lippukassoilla, ettei jatko-osan suhteen jääty kauempaa aikailemaan.

Melko suora toisintohan tämä jatko-osa on. Tutut elementit ovat läsnä ja tarinakin vaikuttaa pienistä muunteluista huolimatta kovin tutulta. Ehkä haluttiin tarjota juuri sitä samaa, mikä ensimmäisessä osassa katsojia viehätti, eikä uskallettu lähteä muuttamaan kassamagneettia liikoja. Muita mahdollisia syitä samankaltaisuuteen voi etsiä kiireen tai laiskuuden suunnalta.

Jo alkutekstijakso muistuttelee vahvasti edellisestä. Erinomaisen rennosti taivaltaan on jälleen taittamassa Trinity (Terence Hill), jolla maisemat vaihtuvat lähes vaakatasossa. Bambinolla (Bud Spencer) taas on käynyt jokin ikävämpi sattuma, sillä satulan alta on hevonen kadonnut jonnekin, joten jalkaisin aavikolla köpötellään.

Olosuhteiden entisestään äreyttämä Bambino törmää harharetkillään juuri murkinointiin valmistautuvaan nelikkoon. Valmis papuateria kiinnostaisi nälkäistä kulkijaa. Harvinaisen törkeällä tavalla se näiltä vähemmän onnekkailta riistetäänkin. Hävytön ruokarosvo vie vielä ratsutkin pois. No, nämä eivät täysin lannistu, vaan uutta papua nuotiotulille. Harmi vain, että hetkeä myöhemmin Trinity ilmaantuu paikalle toistamaan samoja kolttosia.

Velipoikien tie vie toisistaan tietämättä kohti vanhempien asumusta. Paikalle aiemmin ehtinyt Bambino ei ole yhtään ilahtunut kiusankappaleen saapumisesta. Isä velmuillen ehdottaa ääriratkaisua ongelman poistamiseksi. Näin lämpimissä tunnelmissa sitä jälleennäkemistä vietellään puolin ja toisin. Jokseenkin heikossa hapessa oleva isä kuitenkin toivoo, että veljekset löytäisivät jonkinlaisen yhteisen sävelen ja vanhempi ottaisi Trinityn siipiensä suojaan. Toivoopa myös, että kumpikin hankkisi kyseenalaista mainetta laajemmalla mittakaavalla.

"May the good lord..." 

"Put a bullet between your eyes!"

Ensimmäisen osan tapahtumista on jäänyt tyyppien välille pienoista jännitettä ja varmaan aiempia kaunojakin löytyy käsiteltäväksi. Näistä huolimatta yhteistä uraa yritetään. Se ei vain lähde otollisimmissa merkeissä liikkeelle, kun seuraa malliesimerkki siitä, miten vankkuriryöstöä ei pidä suorittaa. Pyörien korjailu on toki pieni tyylivirhe, mutta käteiskassan köyhdyttäminen väärään suuntaan onkin jo hankalammin annettavissa anteeksi.

Kovasydämisiksi roistoiksi parista ei selvästikään ole, mutta eipä hätää, kun lähistöltä löytyy pikkukylä, jossa voi harjoitella tihutöitä paremmin mielin. Päädytään etsimään hankaluuksia ammattipelurin pöydästä, ja niitähän löytyy. Korttia pöytään ja dollaria taskuun on pelin henki. Trinityn kikkakirjasta löytyy enemmänkin korttitemppuja, joiden nostattamat jälkikatkeruudet voidaan hoidella revolverileikillä ja kevyellä läpsyttelyllä.

"May the Lord be with you, sir." 

"Naw, we know the way."

Suurempiakin vaikeuksia on innokkaille etsijöille tarjolla, ja niitähän lähdetään kaivamaan. Kylän liepeillä sijaitsevassa luostarissa on selvästi menessa jotakin hämärää. Siitä pitää ehdottomasti ottaa selvää. Eihän sitä ihan rauhallisissa merkeissä viitsi päiviään tuhlailla. Samalla voi jälleen vähän autella hätää kärsiviäkin, mutta se tuntuu olevan vähän sivuseikka.

Mitään kiirettä elokuvan käynnistelyssä ei pidetä, eli suurempien käänteiden kimppuun ei todellakaan kirmata. Oikeastaan hymyilyttääkin, kun ehtii kulumaan jo lähemmäs puoli tuntia, ja vieläkin pyöritään satunnaisten keppostelujen parissa. Eräänlaista ajanhaaskaustaidetta sekin lienee. No, tietynlaisesta löysyydestä huolimatta mukavat mietteet hiipivät vähän varkain päähän siinä kun minuutteja kadotetaan tyhjänpäiväisyyksiin.

Tulikin jo mainittua, ettei meno ensimmäisestä hirveästi poikkea, mutta sen voisi sanoa, että pikkuisen kiltimpi linja on valittu, mikä näkyy ikäsuosituksenkin putoamisessa: 15 --> 11. Enää ei niin hanakasti ammuta porukkaa viimeisille pitkille lepohetkille, vaan lähinnä aseet käpälistä. Tällainen korjaus sopii kyllä henkeen hyvin, sillä eihän hyväntuulisen hömppäilyn tarkoitus ole mitään mahdottomia ruumiskasoja kasvatella.

"Why, you! I'll teach you to go around absolvin' people!"

Hassutteluista voisi mainita vaikkapa pidemmälle viedyn ravintolasikailun. Pöytätavoista ei ole tietoakaan, kun tämä kaksikko päättää vähän lounastaa. Pienoista pahennusta toki saadaan siinä samalla aikaan. Bud taas toisena hetkenä raottaa omaa osaamislipastaan väläytellen piileviä kykyjään aasikuiskaajana. Bambinon näkemys ripittäytymisestä poikkeaa myös hivenen valtavirran vastaavasta, mutta ei niitä kangistuneita kaavoja autakaan täysin orjallisesti seurata.

Hyvää nahisteluakin on saatu kyhäiltyä. Kyllähän saluunassa pitää pikkuisen innostua muunkin kuin pullonkallistelun suhteen, lajityyppikin sen jo sanelee. Mitään täysin uutta ei näihin ole lähdetty vääntämään, mutta edelleen viihdyttää katsellessa Budin ylämoukarin viuhumista ja Terencen levottomampaa poukkoilua.

Loppukahinoihin on kuitenkin tuotu selvästi urheilullisempia elementtejä. Rahapussukka saa toimia eräänlaisen pallopelin välineenä. Siinä sitten yksi ja toinenkin ryntäilee ja kamppailee suuremmat setelit mielessä välkkyen. Voittajia ei kuitenkaan voi hirveän monta olla, ja enemmistö saakin päätyä nuijanukutuksen avustuksella päiväunille. Sellaista se on, kun isot pikkupojat lähtevät elokuvia tekemään.

Ohjauksesta vastaa aiemman osan tavoin Enzo Barboni, joka ohjasi myös vähän aikaa sitten kommentoidun elokuvan Crime Busters. Barboni on toki tehnyt enemmänkin yhteistyötä kaksikon kanssa. Terencen kanssa tehty vuoden 1972 Man of the East on yhden katselun perusteella vähän väsähtänyt ja ylipitkä tapaus. Barboni teki kepposkaksikon kanssa vielä myöhemminkin elokuvia, mutta niissä ainakin omiin silmiin alkoi hyytyminen painaa päälle satunnaisista väläytyksistä huolimatta.

Olen kyllä osan noista uudemmista yhteisistä elokuvistakin katsellut, ja ehkä jonkin voisi uusiakin, mutta suunta kuitenkin alkoi olla alaspäin. Barbonin viimeiseksi ohjaukseksi jäi tavallaan sopivasti lopulta vuoden 1995 Sons of Trinity. Siinä ovatkin jo aivan eri miehet pääosissa. Näkemättä on vaikea kommentoida, millainen lämmittely tasoltaan on kyseessä. Innostus asian tarkastamiseen ei valitettavasti ole erityisen suuri.

Tässä tapauksessa Future Filmin julkaisu on onneksi pituudeltaan alkuperäinen, eli lyhennyksiä ei ole lähdetty tekemään. Siitä voi toki olla montaa mieltä, onko 113 minuuttia pikkuisen liikaa tällaiselle. Kannessa mainittu kuvasuhde on kuitekin väärä. Onneksi levyltä löytyy se alkuperäinen tietojen vastaisesti.

Mikäpä tässä siis. Vajaat pari tuntia vähemmän ryppyotsaista muksimisviihdettä sellaista arvostaville. Muut voivat jättää suosiolla katselematta. Hieman on terä tylsynyt ensimmäiseen verrattuna, muttei mitenkään ratkaisevasti. Aika kuluu edelleen ihan rattoisasti näiden vekkulien tekemisiä tiiraillessa. Hymyjä irtoilee sopivaan tahtiin, eikä tarvitse suuremmin murehtia tai synkistellä. Lämpimien kesäiltojen kaveriksi nämä ovat oikein sopivia valintoja.

Trinity Is Still My Name (1971) (IMDB)