Hallströmin elokuvat harvemmin suurempia pettymyksiä pääsevät aiheuttamaan, vaikka välillä vaikutukseltaan laimeammiksi jääviäkin on tullut vastaan. An Unfinished Life vastaa mukavasti sille asetettuihin odotuksiin. Tyypiltä löytyy kyllä parempiakin, mutta hyvä kuitenkin, että tuli tämäkin viimeinkin nähtyä.
Katsoja on hyvä talutella sopiviin mielialoihin varhaisessa vaiheessa. Sen haikeahko alkutekstijakso tekeekin. Suuren puun alla lepäilee hautakivi, jota yksinäinen jakkara vartio. Muuta liikettä maisemassa ei juuri näy kuin verkkaiseen tahtiin matkaansa taittava karhu. Kiireettömiltä vaikuttavien arkisten askareiden parista löytyy Einar Gilkyson (Redford). Kissat ja pesukarhu siinä seurana viettävät sopuisaa sapuskahetkeään.
Eipä sitä toisaallakaan kovin hilpeissä tunnelmissa edetä, kun Jean (Lopez) viettää ikävää perheiltaa. Pieni tytär Griff (Becca Gardner) saa surukseen todistaa, miten äiti joutuu jälleen äkkipikaisen isäpuolen kaltoinkohtelemaksi. Anteeksi pyydellään niin kauheasti, tietenkään syyttelyä unohtamatta. Onhan se toki Jeanin vika, kun ajaa toisen sellaiseen tilanteeseen, että on pakko ottaa nyrkit avuksi. Näiden pahoittelujen vilpittömyyskin hetkeä myöhemmin paljastetaan uudella raivonpuuskalla.
Tyttärelleen Jean on luvannut, että sellaista käytöstä ei enää tarvitse katsella ja sietää, vaan tarvittaessa vaihdetaan pysyvästi maisemia. Niinpä lyhyen pakkauksen ja turvakotikoukkauksen jälkeen ollaankin vähillä varoilla liikkeellä tien päällä. Autovanhus päättää matkanteon paljon ennen päämäärää, joka sattuu olemaan Einarin tila Wyomingin takamailla.
Menneisyyden murheellisista käänteistä johtuen jälleennäkeminen ei ole mikään lämpimin. Oikeastaan kaikkea muuta. Kohtalaisen vastentahtoisesti Einar antaa evakkokaksikon majoittua romuiseen kellarihuoneeseensa. Kotiutuminen on kohtalaisen vaikeaa, samoin vielä vuosia myöhemmin kalvavien kamaluuksien antaminen anteeksi. Kuukausi pitäisi kuitenkin jaksaa kärvistellä. Sinä aikana Jean suunnittelee ansaitsevansa tarpeeksi, jotta matkaa olisi mielekästä jatkaa.
Elämä ei kaikkia muitakaan ole silkkihansikkain silitellyt. Einarin työpari Mitch (Freeman) on erään tapaturman seurauksena joutunut vuodepotilaaksi kovat kivut seuranaan. Einar sitten huolehtien häntä hoitaa. Raskaan menneisyyden ja tilan nykyisen puolikuntoisen työvoiman takia karjalauma on supistunut yhteen yksilöön, jolla ei ole enää mitään tekemistä minkään tuottavuuden kanssa. Ehkäpä muisto kaikin puolin paremmista ajoista, jotka tuntuvat peruuttamattomasti lipuneen jonnekin kauas tavoittamattomiin.
Nitkutellen, nytkähdellen ja välillä peruuttaenkin edetään kohti sopuisampaa yhteiseloa. Etenkin Mitch näkee mahdollisuuden kirkkaammallekin tulevaisuudelle. Harmi vain, että Einar on kovin syvällä aaveiden maailmassa, eikä tunnu sieltä pois tahtovankaan. Tilaisuudet paikkailuillekin monesti tuhlataan. Se kyllä onnistuu, kun luonteenpiirteistä löytyy jääräpäisyyttä ja tietynlaista äreyttäkin. No, ehkäpä sekin päivä vielä saapuu, kun menneitä pystytään katsomaan hieman suopeammin ja ymmärtäväisin silmin sekä mielin...
Liekö sitten hyvä vai paha juttu, että tämä tarina ei pääse suuremmilla yllätyksillä katsojaa sekoittamaan. Ne muutamat käänteet näkee jo varsin hyvissä ajoin. Tietyt kömmähdykset olisi voinut jättää kokemattakin, kuten vaikkapa sen väkivaltaisen poikaystävän pakollisen paluun. Ilmankin varmaan selvittäisiin. Samansuuntaisia tarinoita on ennenkin tullut nähtyä, mutta hyvin kerrottuina edelleen kelpaavat.
Voinen tässä jälleen myöntää pitäväni päivä päivältä enemmän Redfordista. Kovin miellyttävään suuntaan hän elokuvissaan on retkeillyt, ja tulossa olevien perusteella sama linja jatkunee. Uurteita toki kertyy kasvoihin lisää, mutta ne lasketaan näissä vain eduksi. Innoissani pengoin hyllystä Redfordin vanhemman erähenkisen seikkailun käsille. No, Jeremiah Jonhson sai jäädä odottelemaan otollisempaa uusintahetkeä silmien tummuessa ja sammuessa turhan varhain. Ei sitä vanha vain jaksa tällaisia öisiä maratonponnisteluja...
An Unfinished Life lienee jo maisemiltaankin Redfordia itseään miellyttävä elokuva. Lukemani perusteella tällaiset kumpuilevat ja metsäiset syrjäisemmät alueet ovat luontoihmisenä tunnetun Redfordin sydäntä lähellä. Saattaa olla, että hahmostakin löytyy tuttuja piirteitä, niin ei tarvitse kovin syvältä kaivella tai keksiä.
Tällaisia näkymiä Hallström onkin kiitettävästi ujuttanut draamansa taustalle. Sellainen toiminta ei tässä katsomossa ainakaan valitusryöppyä saa aikaan. Kaikenlaisten aurinkorantojen ja merinäkymien vastapainoksi näitäkin ihastelee mielellään. Ne metsien ja kukkuloiden seassa seikkailevat ratsastusretket saisivat puolestani päästä pidemmiksikin venähtämään.
Huomasin katselun jälkeen, että samoissa metsissä vaelteleva karjahteleva karvakaveri esiintyy nimellä Bart the Bear, mistä seurasikin eräänlainen hetkinen-hetki. Pienen raksutustyön tuloksena mieleen hiipi muistontapainen siitä, että eiköhän kyseinen eläintähti kuollut jo muutamaa vuotta aiemmin. Näemmä sitten samalla nimellä jatkaa huomattavasti nuorempi yksilö, joka on myös tiedostamatta tullut tutuksi vaikkapa elokuvan Into the Wild kautta. Edeltäjän edesottamuksia taas on kommentoitu vaikkapa seuraavissa kirjoituksissa: The Bear ja The Edge. Kaikkia kolmea voin tässä välissä vinkata erähenkisen elokuvan ystäville. Kumpikaan näistä karhuista ei sitä halinalleosastoa edusta, vaan osaavat olla tarvittaessa hyvinkin uhkaavia.
Maisemista, hevosretkistä ja tietyistä teemoista tuli mieleen, että jos sellaiset jutut innostavat, niin aiemmin kommentoiduista voisi mainita ainakin elokuvat Dreamer, Flicka ja Flicka 2: Friends Forever. Anteeksianto, toipuminen ja yhteisen sävelen löytäminen ovat niissäkin merkittässä roolissa. Minua taas tämä An Unfinished Life muistuttelee siitä, että saattaisi jo vähitellen olla aika uusia Redfordin itse muutamia vuosia aiemmin ohjaama kestoltaan järkälemäinen The Horse Whisperer. Aikoinaan se tuntui joiltakin osin tökkivältä, eikä innostuskaan parhaalla tavalla pysynyt yllä, mutta nykysilmin moni asia näyttää kovin erilaiselta kuin vielä joitakin vuosia sitten.
Joidenkin edellisessä kappaleessa mainittujen teosten tapaan An Unfinished Life on ihan mainio eheytymiselokuva. Menneisyyden murheista ja alakuloisista hetkistä huolimatta ei oikein missään vaiheessa tule sellaista tunnetta, että nyt se toivo olisi viimeistään kokonaan hukkumassa. Synkän historian avautuessa katastrofin ainekset toki leijailevat päähenkilöiden yllä, mutta niinpä vain tahto ymmärrykseen, anteeksiantoon ja ystävyyteen antaa ainakin kovan vastuksen synkistelytaipumuksille.
Suuremmat konfliktit tuntuvat tässäkin olevan sitä heikommin toimivaa osastoa, mikä vahvistaa mielikuvaa siitä, että Hallström taitaa paremmin vähäeleisemmät herkät hetket. Esimerkkeinä Einarin ja Mitchin karhea ystävyys ja vaikkapa ne rauhalliset tuokiot haudalla. Niistä ja vastaavista tämä elokuva jäänee positiivisella tavalla muistoihin. Kaunista katseltavaa sekä silmille että sydämelle.
An Unfinished Life (2005) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti