Lucky Luke: Ma Dalton

Viimeistä lähdetään viemään, kun kahdeksas jakso Lucky Luken seikkailuja pääsee soittimen pyörteisiin viuhtomaan. Alkujaanhan Terence Hillin ja kumppaneiden ajatuksena käsittääkseni oli tehdä huomattavasti suurempi määrä näitä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, niin tietyt traagiset tapahtumat Hillin perhepiirissä veivät intoa puuhailla tällaisten parissa. Kyllähän Luken kommelluksia ja kujeita olisi lisääkin katsellut, mutta samalla sopii todeta, ettei toteutumattomien perään ihan hirmuisesti osaa haikeaa kaipausta lähetellä. Aika on seuraillessa kyllä kulunut yleensä vaivattomasti, vaan se ei vielä mitään huippuviihdettä tarkoita. Ennemminkin kuittailuksi kelvannee jokin kädenlämpöinen toteamus, että ihan kivaa oli. Katsellaan nyt vielä, heilauttaako Daltonin veljesten äidin ilmestyminen kuvioihin mielipidettä merkittävästi johonkin suuntaan.

Tuttujen sävelten jälkeen vaanijat vauhtiin pääsevät, kun kavereiden kiikareissa taitaa kiillellä käteispalkkio arvokuljetuksen kähvellykseen liittyen. Rahapotin makustelu muuttuukin varsin pikaisesti pakomatkaan, sillä kukapa muukaan vankkureiden turvana ratsastelee kuin Luke. Hän ei tahdokaan päästää karkulaisia matkoilleen, vaan heppansa kanssa kirmaa perään ja lassokäsi on sen verran tarkka ja ripeä, että pahat mielessä huivin kasvoilleen kiskaissut kaksikko pääsee samaisiin vaunuihin talteen. Mukana toki on jo entisestään pari kourallista varasteluun tai muuhun pahantekoon taipuvaista väkeä. No, kuormallinen ketkuja puretaan kadulle ja kaikille löytyy paikka Luken sellistä. Siellä tietysti sopii tekosiaan paremmin pohdiskella.

Luke on tämän toiminnantäyteisen reissunsa jälkeen ymmärrettävästi huilaushetken tarpeessa, mutta joutaapahan astellessaan auttelemaan iäkkäämpää naista katua ylitellessä. Tämä toki kiittelee kohteliaasti saattajaansa, mutta hetkeä myöhemmin kaivellaankin jo revolveria pussukasta. Kaupan oven käydessä, onkin kohteliaisuus ja kauniit sanat mailla muilla, kun tämä täti kovin tomerasti käskyttää tassuja taivaita kohti kohoilemaan. Muuten tulee lyijyä nahkaan ja muitakin ikäviä jälkiseuraamuksia. Lukekin joutuu pysähtymään ja mietiskelemään, että hetkonen sentään, mitä hirveyksiä mahtaakaan olla menossa.

Ennen kuin toimelias sheriffi ehtii saattelemaan omanlaisiaan maksutapoja suosivan asiakkaan kaltereilla varusteltuun toimistoon, niin kauppiaat selvittelevät mistä onkaan kyse. Juonessa ollaan mukana ja eräänlaista hyväntekeväisyyttä halutaan harjoitella. Erikoinen asiakas paljastuu Daltonin veljesten äidiksi. Hän on muuttanut Daisy Townin liepeille hylättyyn taloon ollakseen lähellä poikiensa vankipaikkaa. Avustuksia hän ei halua ottaa vastaan, koska taitaa se sukunimi velvoittaa sanomaan ei-eit lahjoituksille. Rehellisesti ryöväillen sitä leipänsä mieluummin ansaitsee. Koko kylän kauppiaiden käsitys on, että kyseinen Dalton on hieman höppänä ja harmiton tapaus, joka kanniskelee mukanaan tulitukseen kelpaamatonta antiikkista asetta. Taitaa kuitenkin mennä olettamukset hiukkasen ohi, sillä täti onkin luultua tuimempi, eikä se asekaan mikään toimimaton tuhnu ole. Tämä demonstroidaan kotimatkalla, kun eräs tielle osuva kalkkaro viimeiset hetkensä seurassa tässä viettää.

Äiti-Dalton pitää Lukelle antamansa lupauksen ja vie pojilleen terveisiä vankilaan. No, toinen ei hirmuisesti halunnut sellaisia lähetellä, eivätkä pojat varmaan kuulla, mutta perille toimittuvat joka tapauksessa. Joekaan (Ron Carey) ei tohdi äidilleen enempiä muristella, joten siinä on turhaa Luken listimisellä lähteä uhittelemaan. Äidin mielestä reipas sheriffi on vallan oiva ja kovin mukava nuori mies. Ehkä nämä höpöttelyt saavat veljeksistä lyhyimmän nupissa sen verran kiehahtamaan, että jälleen yksi pakosuunnitelma laitetaan toteutukseen. Vankila tuikkaantuu tuleen ja tuhopolttoisen tulipalon tuoman yleisen sekaannuksen sekä hässäkän turvin onkin loistava tilaisuus omille teilleen kipitellä. Vahtihauvastakaan ei tässä tapauksessa mainittavaa hyötyä ole.

Velmut tietysti ottavat suunnakseen äitinsä asumuksen, jossa kivääritiedustelujen jälkeen päästäänkin iloista jälleennäkemistä juhlistamaan. Lukesta on tullut tällä välin ottopoika perheeseen, mikä ei ainakaan tiettyä Daltonia hirmuisesti hihkauttele. Uudelle lisäykselle veljeskerhoon tämän nelikon jahtaaminen on tietysti entuudestaan tuttua huttua, eikä liene lainkaan vaikeaa Lukelle arvailla, että minneköhän tyypit ovat pakomatkailleet. Pulmana on ennemmin se, että Luke tahtoo hoitaa jutun hienotunteisesti, eli äidille mahdollisimman vähän sydämen suruja tuotellen. Sheriffin jahkaillessa ja oikeaa hetkeään etsien, käyttää Joe tilaisuuden hyväkseen ja käynnistelee hieman tavallisesta poikkeavan rötösriehan...

Hieman huvittaa, että juuri Ma Dalton taitaa olla IMDB:n puolella jaksoista korkeimman pistekeskiarvon keräillyt tapaus, sillä itse tahtoisin tyrkätä sen ehdottomasti tämän sarjan kuivimpiin ja samalla unohdettavimpiin seikkailuihin. Se sanottakoon, ettei näissä pisteytyksissä lopulta suuria eroja ole ja äänestäjiäkin on lähinnä pari tai kolme kourallista viitsinyt vaivautumaan. Kuitenkin ihmettelen, mikä tästä pätkästä tekee muka muita paremman. Ehkä yhtenä syynä on se, että kyseinen tarina on lähempänä "oikeaa" Lukea, sillä se on kiinteämmässä kytköksessä sarjakuvaan. Samalla nimellä julkaistu sarjakuva-albumi ilmestyi runsaat pari vuosikymmentä aiemmin ja sen voin jopa varmuudella väittää nuorempana poikana läpi selailleeni. Kovin yksityiskohtaisesti nämä lukuhetket eivät ymmärrettävistä syistä mielessä enää pilkahtele, mutta pääkuvio toki oli tuttu. Voi olla, että samaisen seikan takia henkilökohtainen suhtautuminen tähän tarinaan on jokseenkin nihkeä.

Sarjakuvasivujen seikkailuista puhuttaessa voisi mainita, että kertailinpa niitäkin. Siinä samalla vahvistui entisestään vaikutelma, että Hillin ja kavereiden tulkinta on huomattavasti vähemmän sanailua painotteleva. Välillä puhekuplat on tuupattu kovin täyteen sekalaista höpöttelyä ja sanoisinpa samalla, että monin paikoin se on selvästi teräväkielisempää kuin televisiosarjan tarjoilemat harvasanaisemmat lörpöttelyt. No, ehkei komedialliselle lännensarjalle vuorosanojen niukkuus tai eräänlainen löysyyskään ongelmista suurin ole. Sattuupahan korostumaan, kun ei tämä jakso ainakaan minulle onnistunut suurempia aiheita intoilulle tarjoamaan.

Jos jutut vähän laiskaan tahtiin luistavat, niin tämän jakson kohdalla voisi myös valitella yleisemminkin niiden hassujen kommellusten vähäisyyttä. Ryöstelevä äitimuori ei minusta itsessään mikään erityisen nauruhermoja herkistelevä hahmo ole, eikä sieltä seasta oikein muutakaan mainitsemisen arvoista tunnu löytyvän. Luke ja Lotta yrittävät varsin epäonnekkaasti evästellä ja viettää kesäistä vapaapäivää, mutta naurut näistäkin tuokioista olemattomiin jäävät ja vähäistä mielihyvää ilmenee ennemmin kesäiseen kuvastoon kurkistamisen seurauksena. Niin, olihan siellä onkiva heppa mukana, mutta joopa-joo...

Onhan sekin mahdollista, että pienoinen kyllästyminen on jo loppumetreille saapuillessa päässyt kimppuun hiipimään, eikä vaisu vaikutelma vain tämän tarinan syytä ole. Ennenkin on tullut todettua, etteivät nämä mitään kekseliäisyyden tai ruutuviihteen kultakaivoksia ole. Voivathan ne viehättävät piirteet toistuessaan makuaan menettää ja niin. Kuitenkin sellainen olo itselle jäi vilkaisun jälkeen, ettei tämä jakso ollut lainkaan hyvä valinta katselu-urakan päätökseksi, vaan vähän sellaista laimean lässähdyksen jälkimakua ilmenee. Moni muu nähty jakso olisi paremmin lopetuksen osan hoidellut, mutta mitäpä näistä enempiä tilittelemään. Ma Dalton kuuluu kestoltaan lyhyempään puolikkaaseen noin 53 minuutin mitallaan, mutta tuntuu silti siltä, että karsiakin olisi voinut. Kotikatsomossa kokemus meneekin siihen suuntaan, että samaistuu vainuhauvan kokemiin tunnelmiin, eli pariinkin kertaan kesken matkan pääsee nuupahtamaan ja leikistä luopumaan.

Hillin seikkailut Luken saappaissa on nyt nähty ja niistä olen kesäkuukausina kohtalaisesti höpötellytkin. Jaksojen välillä ei mitään huimia hyppyjä laatutasossa tullut todistettua, mutta kyllä joukosta muutama erottuu, jotka selvästi paremmin matkaansa katsojan kaappasivat ja joiden uusintakin saattaa kyseeseen tulla. Karkeasti sanoen noin puolet taas vaikuttaisi olevan omille silmille kertakatselukelpoista ja kohtalaisen keskinkertaista viihdykettä, eli eipä tarvitse niiden perään toistamiseen haikailla. Vielä en kuitenkaan julistele, että Luke kokonaan blogista auringonlaskuunsa ratsastelisi, vaan jonkinlainen koostekirjoitelma elokuvasta sekä sarjasta saattaa olla mahdollinen...

Lucky Luke: Ma Dalton (1992) (IMDB)