Ohjaaja selittää halunneensa käynnistellä elokuvan jaksolla, joka tekisi vuorikiipeilyn mahdolliset vaarat selväksi kertaheitolla. Sitä ennen piti kuitenkin johdatella katsoja jonkinlaiseen turvallisuuden tunteeseen. Harlin vähän oletti, ettei yleisö millään voisi uskoa, että onneton kiipeilijä lopulta lipsahtaisi Stallonen otteesta. No, käytännössäkin tämä osoittautui hiukkasen hankalaksi, koska käsine ei tahtonut millään öljyämisellä luiskahtaa sormista irti. Stallonen käsi kyllä koitoksessa venyi ja pää punoitti ankarasti. Lisäksi Sylvester itsekin tunnustaa, että korkeat kuvauspaikat kauhua aiheuttivat hänen kohdallaan ja niiden pelkojen nujertaminen olikin tässä projektissa haasteista suurimpia. Harlin vielä tarkentaa, että kiipeilyt tosiaan tehtiin pitkälti aidosti, eikä tehostepajan puolella. Päänäyttelijöitäkin kuljetettiin huipulle esimerkiksi avausjaksossa. Tokihan tyypit olivat hyvin ja huolellisesti kivimassaan kiinnitettyinä, mutta kolmen kilometrin korkeudessa kuitenkin avausjaksossa kikkailtiin. Korkeus ei välttämättä kameran kautta kovinkaan selkeästi pääse erottumaan, joten Harlin pyrkikin pitämään kameraa ahkerasti liikkeessä.
Harlin huomauttaa myös, että suuri osa elokuvasta päädyttiin kuvaamaan Italiassa, myös alkupuolelta löytyvät rahalähetyksen valmistelut. Yleisesti ottaen oli hankalaa saada tarkkaa tietoa urkittua menetelmistä suurien rahalähetysten suhteen, joten niinpä nämä pitkälti sepitettiin omista päistä. Tarkemmin kuvausalueista mainitaan Cortina, jossa myös Janine Turnerin esittämän Jessien talo sijaitsee. Mökki olikin tavallaan eräänlainen pakopaikka, eli kun sää meni vuorilla sietämättömän hankalaksi, niin siirryttiin kuvaamaan sisäkohtauksia. Tosin mikään yksinkertainen ja pikainen siirtymä tämä ei ollut, vaan laskeutuminen vei tunteja, mikä teki tällaisista hätäpäivistä kovin lyhyitä ja oli näyttelijöillekin hankalaa. Lentokoneen sisäkuvat taltioitiin Roomassa Cinecittàn studiolla, mutta yläilmojen ulkokuvissa siirryttiin Yhdysvaltojen puolelle Coloradon ilmatilaan, koska siellä oli helpompaa operoida tällaisten kohtausten kuvauslupien kanssa.
Korkeuksissa tapahtuvasta lentokonekaappauksesta Harlin tarinoi, että kyseinen jakso pyrittiin mahdollisimman pitkälti toteuttamaan oikeasti. Hän muistelee, että se oli ensimmäinen kerta kuin vastaavia tempauksia ilmailuhistoriassa harrasteltiin. Tuuli ja suuri nopeus tekivät hommasta hankalan. Koneen kiitäessä runsaan viiden kilometrin korkeudessa ja lämpötilan ollessa 40 astetta pakkasen puolella vaadittiin ymmärrettävästi huolellista ja tarkkaa suunnittelua. Stuntmiehet saivat ohjaajan vakuutettua siitä, että jakso olisi hyvin harkittuna mahdollista toteuttaa turvallisesti. Harlin arvelee, että taisi siinä kavereilla poltella henkilökohtainen halu ennätyskirjoihinkin. Kaappausta seuraava pakkolasku taas päädyttiin toteuttamaan pienoismalliavusteisesti. Tosin mainitaan, että tipautettu pienoiskonekin metrien mittoihin oli rakenneltu. Romuttuneen koneen raato taas lavastettiin mukavammin studion sisätiloihin.
Cliffhanger kuitenkin on kohtalaisen väkivaltainen, joten ennen pitkää tämäkin aihe Harlinille tulee eteen selviteltäväksi. Mitään yltiöhurmeista verijuhlaa ei lähdetty kankaalle läträämään, mutta tietyn rankemman tason väkivaltaa kuitenkin tavoiteltiin. Rennyn mielestä on parempi näyttää vähän niitä jälkiseuraamuksiakin kuin vain tehdä hommasta hauskaa ja siistiä. Esimerkiksi Harlin ottaa vaikkapa luolaseivästyksen todeten, että joillekin se saattaa olla vähän liikaa, mutta pakkohan se oli tehdä. Myös jalkapallohenkisen potkimisjakson hän myöntää hyvin rajuksi ja kertookin, että pohtimista siitä seurasi, mutta lopulta se kanta voitti, että on parempi näyttää vähän, mitä tällaisesta hakkaamisesta ja kenkimisestä mahdollisesti seuraa.
Hieman ilkeään sävyyn liittyy olennaisesti vastapuolelle koottu pahisporukka. Nämä haluttiin todellakin esittää häijyinä sekä häikäilemättöminä. Paikoin piti kyllä vähän pysähtyä harkitsemaankin, ettei yleisöjä liikaa järkytettäisi. Ryhmään haettiin toisistaan ulkoisesti ja persoonallisuuksiltaankin poikkeavia tyyppejä. Erityisesti oikeanlaisen Traversin löytäminen meni hankalaksi ja kuvaukset olivat jo käynnistymässä siinä vaiheessa, kun Harlinille lähetettiin Rex Linnin koenauha. John Lithgown esittämästä Qualenista Renny tahtoi yhden pahimmista ilkimyksistä, mitä on elokuvakankailla nähty, eli täysin säälimätöntä ja tunteetonta heppua lähdettiin kaivamaan esiin. Aivan täyttä pahuutta ei kuitenkaan haluttu tallentaa pahistenkaan tekemisiksi, vaan Harlin erikseen tahtoi tiedottaa yleisöille, ettei Travers onnistu tulittelemaan lumipupua hengiltä, joten tämä laitettiin vielä lyhyesti kuviin pomppimaan räiskinnän jälkeenkin.
Lukuisissa toimintakohtauksissa mustelmia ja naarmuja näyttelijöille kertyi, mutta vakavammilta loukkaantumisilta vältyttiin. Osa kohtauksista siirrettiinkin studiolavasteisiin osittain turvallisuuden takia. Esimerkiksi laiturikohtaus ja jään alle lipeäminen päädyttiin kuvaamaan lavasteissa. Vähän pakko oli onnettomuusriskin ja järjestelyjen takia siirtää valvotumpiin olosuhteisiin, vaikka Harlin ei lopputulokseen kovin tyytyväinen olekaan. Hänen mielestään kyseinen jakso ei oikein sovi luontevasti muuhun elokuvaan. Myös suuri osa yöllisestä metsäammuskelusta kuvattiin sisätiloissa. Siinä tapauksessa syynä oli tosin ennemmin valaistuksen järjestäminen, mikä olisi ollut paikan päällä paljon hankalampaa. Harlin kuitenkin kertoo suosivansa aitoja kuvauspaikkoja, ja kyllähän tätäkin jaksoa oikeassa metsässä taltioitiin. Hänen mielestään kuvauspaikoilla hääräily saa ihmiset keskittymään tekemiseen paremmin kuin lavasteissa puuhastelu. Kyseisen jakson leikkauksessa saikin olla tarkkana, koska tosiaan materiaalia oli parista eri paikasta ja vieläpä vähän eri aikoina kuvattuna.
Toimintajaksoille ja muille kuville Italian Alpit toki antoivat jylhät taustanäkymät, mutta riittihän niistä haastetta kuvauksiinkin. Stallonen ja Michael Rookerin kiipeilyn alkuvaihe haluttiinkin kuvata kovissa oloissa ja luonnollista lunta sitten riittikin. Alppien ilmastoon ja muihin olosuhteisiin totuttelu vaati koko porukalta totuttelua. Kokonaisuudessaan tekijäryhmään kuului noin 350 ihmistä, mutta tietenkään kaikki eivät olleet samoihin aikoihin samoissa maisemissa. Harlinin mukaan parhaimmillaan kallioillakin ihan kiitettävästi väkeä roikkui. Pitkät 12-16 tunnin päivät kovissa oloissa kylmyyksineen ja ohuine ilmoineen veivät voimia. Ympäristön jäätävyys ei täysin kotikatsomoihin kuvien kautta välity. Paksut vaatekerrokset taas rajoittivat näyttelijöiden elehtimistä ja Stallone saikin idean kiipeillä T-paidassa. Tämä Stallonen kiipeilykohtaus kameran peruuttaessa vähitellen kauemmas onkin yksi Harlinin suosikkihetkiä elokuvassa. Hän kuitenkin elokuvataikasalaisuudet säilyttääkseen haluaa vaieta teknisen toteutuksen yksityiskohdista.
Alpeilla sää voi muuttua radikaalistikin 20 minuutissa ja siniset taivaat vaihtuvat yht'äkkiä lumimyrskyksi, joten tarkkana sai olla jatkuvasti. Linnin ja Stallonen loppurutistuksessa syvä lumi hyydytti kumpaakin ja toistuvat kaatuilut pakottivat lukuisiin uusintaottoihin. Stallonen ja Lithgowin helikopteritakaa-ajo laittoi mukaan vielä ylimääräistä vaaraa, koska pelkkä voimakas ilmavirta viskoi esineitä kielekkeiltä alas. Kuvausten lopussa kesä jo lähestyy ja tarkkaavainen katsoja saattaakin huomata kuvista vähenevät lumimäärät. Aivan viimeisillä minuuteilla ollaan Italian Alppien korkeimmalla huipulla yli neljän kilometrin korkeudessa ihmettelemässä. Ilma olikin erittäin ohutta ja kylmää näitä tuokioita taltioidessa. Luontopuoleen liittyen mainitaan, ettei kuvissa aitoja susia nähdä, vaan käytettiin koirasusia ja koiria, koska näiden käyttäytyminen oli helpommin ennakoitavissa ja vähemmän vihamielistä. Rennyn oma koira Thor taas pääsee Jessien hauvan roolin tekemään.
Harlin tunnustaa, että todellisuutta paikoin piti hiukan venytellä, sillä omaperäisiä juttuja ensisijaisesti haettiin. Toimintakohtausten ulkopuolellakin hän suosii liikkuvaa kameraa, sillä katsoo, että oikein toteutettuna tietyt tunteet tehostuvat. Myös musiikkiin Renny ilmaisee tyytyväisyytensä ja on sitä mieltä, ettei kyseessä ole täysin tyypillinen toimintaelokuvan soundtrack, vaan eräänlaista romanttistakin vivahdetta on kuultavissa. Vuorosanoihin taas haluttiin lievää ja maltillista huumorivivahdetta, sillä sehän kuuluu asiaan. Tasapainoilua ja varovaisuutta kuitenkin oli mukana, sillä haluttiin säilyttää vaaraelementti ja jännitys mukana, eikä vain heittää hommaa oneliner-tykittelyksi.
Elokuvan draamavetoisempiin kohtauksiin liittyen Harlin toteaa, ettei tämä tarina oikein tarjonnut mahdollisuutta Gaben ja Jessien suhteen tarkemmalle tutkailulle ja selvittelylle. Tiukkaa toimintaseikkailua oltiin pääasiassa luomassa, joten herkempi osasto joutui karsinnan kohteeksi. Esimerkiksi Jessien ja Gaben kohtaaminen onnettomuuden jälkeen oli alkujaan mittavampi, mutta sepä seisautteli elokuvaa hieman turhankin paljon.
Stallone lopettelee omaa osuuttaan kertomalla, että 1990-luvun alussa oli eräänlainen muutosvaihe menossa. Hän oli yrittänyt laajentaa filmografiaansa toisentyyppisten elokuvien suuntaan ja vieläpä jossakin määrin epäonnistuneesti. Cliffhanger palautteli paremmat päivät ja sitäkin kautta muotoutui tärkeäksi teokseksi. Stallone kovasti tuntuu tätä prosessia lämmöllä muistelevan ja kiittelee yhteistyötä Harlinin kanssa varsin onnistuneeksi.
Hieman alle viisi minuuttia kestävässä esittelyhaastattelussa Harlin kertoo projektin käynnistyneen hänen osaltaan helmikuussa 1991, jolloin Mario Kassar lähetti käsikirjoituksen ensiversion luettavaksi. Selailtuaan sen, Harlin päätti sanoa ei tarjoukselle, sillä ei ollut tuolloin halukas työstämään sellaista toimintaelokuvaa. Hänet saateltiin kuitenkin yhteen Stallonen kanssa ja siitä tuli tunne, että kummankin tavoitteet olivat samansuuntaisia. Molemmat halusivat esitellä taitojaan, mutta ei kuitenkaan ihan tavallinen toimintaelokuva kiinnostanut. Stallone kävi käsikirjoituksen kimppuun ja kahdeksannen version kohdalla Harlinkin oli jo kovin kiinnostunut. Kuvauspaikkoja etsittiin ympäri maailmaa, mutta päädyttiin Italian Alpeille. Siellä tekijäporukka sai vastaansa alueen kylmimmän kesäkuun 40 vuoteen. Lumivyöryjä ja -myrskyjä riitti sekä sää esitteli muutenkin ääripäiden ilmiöitään. Välillä kuvausporukka oli pari päivää jonkin huipun vankina, kun kuljetus ei onnistunut. Harlin kertoilee, että vuorikiipeily itsessään ei ole kovin kiinnostavaa seurailtavaa. Piti siis keksiä yleisölle hiukan vauhdikkaampaa viihdettä ja lopputulokseen hän vaikuttaa olevan kovin tyytyväinen.
Levyn höttöisempiin bonuksiin kuuluu tekemisestä tiedotteleva dokumentti, jolla on mittaa 20 minuuttia, mutta asiasisältöä kovin kevyesti. Suurin ansio lienee, että kuvien kautta kurkistellaan kulisseihin, mutta haastatteluhöpinät ovat lähinnä mainostarkoituksiin. Harlin mainitsee valmisteluvaiheessa tehneensä tarkan kuvakäsikirjoituksen, eli elokuvasta oli olemassa noin 2500 luonnosta käsittävä sarjakuvaversio. Stallone taas toteaa kaivanneensa hankalaa haastetta ja riskiäkin. Harlinin toivomuslistalta löytyi mahdollisuus perehtyä paremmin hahmoihin ja ihmissuhteisiin. Ainakin tässä dokumentissa hän on sillä kannalla, että Cliffhanger oli täydellinen projekti siihenkin tarkoitukseen. Kumpikin herroista on kovin ihastunut jylhiin maisemiin ja Harlinin mielestä nämä huiput muodostavat yhden maailman upeimmista vuoristoista. Niiden rinteillä taiteili sijaisnäyttelijöiden ominaisuuksissa joukko tunnettuja sekä kyvykkäitä vuorikiipeilijöitä. Stuntporukan toimesta muistutellaan kuitenkin, että Stallone itse suoritti noin 95 prosenttia omista uskaliaista tempuistaan.
Sellaisia tarinoita näistä lisukeselailuista jäi tällä kerralla korvien taakse talteen ainakin hetkellisesti. Triviasarjan pariin yritän palailla, kunhan taas innostusta löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti