Luontevimmin kaikki alusta alkaa ja niinpä tapahtuu tämänkin kommenttiraidan kohdalla, eli Wells mainitsee saaneensa Frances Mayesin kirjan käsiinsä vuoden 2001 alkupuolella. Hän toki tiesi tästä kirjasta etukäteen, olihan se pitkään ollut korkealla myyntilistoilla, mutta oli jäänyt lukematta. Nyt tiedusteltiin halukkuutta sen kääntämiseksi toimivaksi elokuvakäsikirjoitukseksi. Wells päätyi lukaisemaan kirjan ja toteaa, että kyllähän se kaunista tekstiä oli, mutta ei oikein omannut lainkaan samankaltaista rakennetta kuin perinteiset käsikirjoitukset. Samoihin aikoihin Wells oli työstämässä omaa elokuvaideaansa sydänsurujen kanssa kamppailevasta naisesta ja siitä tavallaan tuli ajatus yhdistellä nämä kaksi juttua samaan teokseen.
Ilmeisesti Frances oli hyvinkin avoin lisäyksille sekä muokkauksille. Kirjailija taisi tietää varsin hyvin, että valkokangasversiota tekemään ryhtyvän on pakkokin tehdä merkittäviä muutoksia. Wells avoimesti myöntää, että hänen versionsa on paljonkin vapauksia lähdemateriaalin suhteen ottava, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja kokee kuitenkin tavoittaneensa alkuperäisen teoksen hengen. Tarinaan tehtyjen muutosten lisäksi Wells heitti mukaan täysin uusia hahmojakin, joita ei kirjan sivuilla nähdä seikkailemassa. Juttujen perusteella kirjailija ei näitä minään pyhäinhäväistyksinä pitänyt, vaan oli myös sitä mieltä, että henki ja tunnelma saatiin säilytettyä.
Elokuvan alkupuolella vietetään aikaa useammankin kohtauksen verran San Franciscossa, mutta samaa ei voi sanoa kuvausten suhteen. Näiden kohtausten sisätilat kuvailtiin pitkälti Roomassa Cinecittàn studioilla ja San Franciscossa ehdittiin vain päivän ajan niitä välttämättömyyksiä taltioimaan. Kyseisten järjestelyjen takia esimerkiksi lyhyen roolin asianajajana tekevä Jeffrey Tambor joutui päivän vuoksi lentelemään toiselle puolelle maailmaa.
Päärooliin valitsemalleen Diane Lanelle Wells antaa estoitta ylistystä. Projektin alusta lähtien hän tahtoi Lanen mukaan, sillä ymmärsi, että tämä tarina on pitkälti näyttelijän kykyjen varassa ja Lane oli siinä mielessä erittäin luotettava. Odotuksia ja toiveita ei tarvinnut katua, vaan Lane osoittautui rautaiseksi ammattilaiseksi ja vain harvoin tarvitsi kolmea ottoa enempää ennen kuin kohtaukset saatiin haluttuun muotoon. Wellsin juttujen perusteella Lanen harjoitteluaika jäi lopulta varsin vähäiseksi ja asia summaillaan siten, että Diane ehti suunnilleen päivän verran kunkin merkittävän vastanäyttelijän kanssa treenailemaan. Lane oli myös kohtalaisen innokas kokeilemaan kaikenlaista, eikä fyysinen kohkaaminen ollut mikään poikkeus. Sinänsä hyvä, sillä Wells tahtoi hahmoaan välillä kirjaimellisestikin mutien läpi kiskoa ja viskoa.
Francesin hahmoon liittyen kertoillaan, että nopeasti entiseksi puolisoksi jäävä mies jätettiin tarkoituksella pitkälti kuvien ulkopuolelle ja kasvottomaksi. Muuttokohtauksen kohdalla Wells mainitsee taustamaalaukseen liittyen, että ehkäpä se tummasävyinen ja aavemainen hahmo taulussa onkin juurikin tämä samainen heppu... Muuttoa seuraava vuokra-asunto taas suunniteltiin tarkoituksella ankeaksi kiirastuleksi, joka saa toimia välietappina jonnekin. Noin 40 minuutin kohdalla nähtävä kohtaus Francesin ja Martinin välillä on Wellsin silmiin elokuvan tärkeimpiä ja siinä opetuksena toimiva tarina junaansa sinnikkäästi odottelevista raiteista oli peräisin ohjaajan omalta isältä.
Francesin ystävänä elokuvassa esiintyvä Sandra Oh oli tuttu Wellsille jo tämän esikoisohjauksesta Guinevere ja ilokseen ohjaaja sai huomata, että Ohin ja Lanen kemiat yhteisissä kohtauksissa oikein kivasti kohtasivat. Lindsay Duncanin valitsemista Katherinen osaan Wells kehuu oikein onnistuneeksi päätökseksi ja yksi tapaaminen riitti vakuuttamaan tähän roolitukseen liittyen. Martinia esittävä Vincent Riotta oli tavallaan epävarmin valinta Wellsille, sillä hän ei ollut nähnyt Riottalta yhtään elokuvaa aiemmin, mutta huolet osoittautuivat täysin turhiksi. Suurimpia haasteita näyttelijöiden palkkaamiseen liittyen oli kolmen puolalaisen rakennusmiehen porukan haaliminen, sillä työlupien hankkimisen hitaus ja hankaluus käytännössä estivät puolalaisten näyttelijöiden palkkaamisen, joten piti tyytyä muihin kansallisuuksiin.
Näyttelijöistä Wells nostaa esille myös pienemmässä osassa esiintyvän Mario Monicellin, joka muutaman kerran kuvissa vilahtaa kukkia tuovana iäkkäämpänä miehenä. Kameran edessä Monicelli on vain harvoin vieraillut, mutta ehti tehdä erittäin mittavan uran ohjaajana ja kirjoittajana. Esiintyjien nuorempaa laitaa edustavat Giulia Steigerwalt ja Pawel Szajda tulevat mainituiksi aidonoloista viattomuutta omaavina. Pawelin hahmolle piti valita sopiva koitos osallistuttavaksi ja vaihtoehtoja riittikin. Lipputaistelu ei ilmeisesti se kaikista varmin valinta ollut. Onhan se kaunista katsoa, mutta, mutta... Nuorten rakastavaisten osuus on muutenkin Wellsin mielestä tämän elokuvan farssijakso klassisten ranskalaisten perinteiden mukaan. Näyttelijäjoukkoaan ohjaaja kehuu vielä, että suuri osa porukasta oli niin valmistautunutta, ettei juurikaan tarvinnut kolmea ottoa enempiä kuvailla ja lopuksi toteaa, että oikeastaan elokuvan olisi ihan hyvin voinut koostaa ensimmäisten ottojen pätkistäkin.
Vähemmän eläväisistä hahmoista on tietysti syytä höpötellä Francesin uudeksi kodiksi kohtalon osoittamasta talosta. Sopivan rakennuksen löytäminen lukeutuikin esituotannon suurimpiin haasteisiin. Siihen vielä oman lisänsä toi sellainen seikka, että paikan piti soveltua sisäkohtaustenkin kuvaamiseen, koska budjetista ei oikein irronnut tarvittavaa summaa lavasteversioon. Ensivaikutelma ei tässä tapauksessa erityisen innostava ollut, sillä Wells toteaa, ettei paikka alkuun onnistunut häntä juurikaan ihastuttamaan. Samassa yhteydessä hän mainitsee, että kirjassa talon sisustusta kuvataan mittavissa määrin, mutta hän oli päättäväinen, ettei elokuvaversiossa lähdettäisi sitä puolta niin runsaana toistamaan. Wells käyttikin enemmän huomiota talon valaistuksen kuvaamiseen ja siihen, miten sitä muuteltiin tarinan edetessä ja Francesin kotiutuessa uuteen paikkaan. Kirjasta poiketen Wells tahtoi lisätä talokaupan jälkitunnelmiin hieman pelokasta katumusta päähenkilön aatoksiin.
Francesin tarinan perässä tekijätkin päätyivät pidemmäksi ajaksi Eurooppaan ja moni ihmettelikin, että oli varmaan miellyttävää viettää neljä kuukautta kesäisessä Italiassa. Wellsin mielestä se ei ainakaan yhtä ihanuutta ollut, koska työ kuitenkin on työtä ja lisäksi sääkin yritti kovasti kiusata. Jatkuvat sadekelit pääsivätkin vähän yllättämään ja surkean paljon olosuhteiltaan haasteellisia päiviä osui tielle. Väliaikoina taas sumu valtasi maisemia ja siinä Wells alkoikin vähän pelätä, että tulee tunnetuksi ruman Toscana-elokuvan tekijänä. Ilmeisesti hän sai lopulta vähän ylimääräistä kuvausaikaa, jonka ansiosta saatiin kartutettua kauniimman ja aurinkoisemman kuvaston osuutta. Tiukahko aikataulu yhdistettynä kelvottomiin päiviin tarkoittikin, että tietyistä toiveista oli luovuttava. Viinirypäleiden keräilykohtauskin oli jäädä tekemättä, koska huono sää tuntui vainoavan kerta toisensa jälkeen. Viimeisenä mahdollisena päivänä sateet kuitenkin jäivät aamutunneille ja päästiin näitä hetkiä ikuistamaan.
Hiljaisemmilta seuduilta siirryttiin Rooman vilskeeseen viikoksi ja keskustan kuvaukset erityisesti Wellsiä miellyttivät. Rooman reissun jälkeen tarinassa tie vie lounaisrannikolle, eli Positanoon. Siirryttäessä nähdäänkin muutaman sekunnin ajan elokuvakankaiden tunnetuimpia tiepätkiä. Positanon rantakohtauksia huonot kesäilmat kiusasivat myös. Lopputulos näyttää yllättävänkin aurinkoiselta, kun huomioi sen, että sadekuuroja saatiin tiuhaan tahtiin.
Sisustusosuutta lähdettiin tarkoituksella karsimaan kirjaversioon nähden ja saman tempun Wells teki kokkailupuolelle. Frances kirjoittaa kirjassaan paljonkin ruoasta, mutta Wells taas päätti varhaisessa vaiheessa, ettei Under the Tuscan Sun tule olemaan mikään ultimaattinen kokkauselokuva. Aiemmin on jo tehty hyviä elokuvia, jotka keittiön puuhasteluja enemmän painottavat. Esimerkkeinä ohjaaja mainitsee elokuvat Eat Drink Man Woman ja Like Water for Chocolate. Tässä tapauksessa tarinaa oli liikaa kerrottavaksi, jotta voitaisiin jumitella ruokapöytien ihanuuksien äärellä pitkiä aikoja. Wells päätyikin tiivistämään suuren osan ruoanlaittopuuhista yhteen jaksoon puolivälin kohdille.
Ehkäpä Euroopan puolella näitä ruokapöytähetkiä arvostettiin enemmän kuin Yhdysvalloissa ja niinpä kiivaampaan työskentelytahtiin tottunut Wells kokikin jonkinlaisen kulttuurien törmäämisen. Amerikassa kuvatessa 12-17 tunnin päivä onnistuu kohtalaisen helposti ja ihmisiä yleisesti ylityölisät kiinnostavat. Italialaisen kuvausryhmän kanssa sai totutella lopettamaan kymmenen tunnin kohdalla ja ymmärtää, että ihmiset haluavat hieman pidemmät ruokatauot. Wells pohtii, että kai Euroopassa ihmiset sitten yleisesti arvostavat vapaa-aikaansa siinä määrin enemmän, mutta tehokkaasti työskentelevälle ohjaajalle tässä oli vähän pureskeltavaa. Ilmeisesti sitä tehokkuutta söi osaltaan sekin, ettei Wells osannut italiaa ja tietyt keskustelut hoidettiin tulkkien kautta.
Pientä ikärajaongelmaa ja siitä seuranneita neuvottelujakin saatiin aikaiseksi, kun Katherinen vieraana pyörinyt Zeus esiintyi alkujaan housuitta ja pakarat paljaana. Siitä lätkäistiin tylysti ikäsuositukseksi R ja kun oli etukäteen sovittu PG13-elokuvasta, niin pitihän hieman muokkailla. Lopulta hyvinkin ihossa kiinni olevat digitaalisin tehostein tehtaillut alushousut pelastivat tilanteen. Wells kertoo Katherinen olevan hengeltään ja asusteiltaankin Fellinin elokuvien naisten jäljiltä, ja onpa tämän suuhunkin laitettu suoriakin lainauksia Felliniltä. Suihkulähdekohtauskin kovasti viittoo samaan suuntaan, eikä se ollut ihan helpoin valkokangashetki lähteä luomaan uudelleen. Felliniin liittyen Wells mainitsee vielä, että tämän hovisäveltäjä Nino Rota toimi osittain innoituksena tämänkin elokuvan musiikille. Wells jakaa sävellykset kolmeen karsinaan, eli haettiin modernia otetta, komediaa sekä romanssia painottavia hetkiä ja Rotan jalanjäljille pyrkivää osastoa.
Sekalaisempaan triviaosastoon voisi naputella, että Wells kertoo halunneensa kuviin vilahtamaan juoksevan Madonnan, vaikkei kyseinen perinne sillä alueella yleinen olekaan. Isompi joulukohtaus taas sai tuntemaan itsensä oikeaksi elokuvaohjaajaksi, kun suurempi joukko kasailtiin kyläläisistä ja lunta tykiteltiin. Vaikkakin lähikuvissa lumet ripoteltiin hienovaraisemmin hyppysin. Elokuvateatterivierailun kohdilla ohjaaja tunnustaa käsikirjoittaneensa sellaisen merkkiteoksen kuin George of the Jungle, jota siinä hetken ja toisen verran ihmetellään. Tosin sitä omaa panostaan Wells ei suostu myöntämään ainoaksi syyksi, miksi juuri tämä teos valikoitui näytettäväksi. Audrey kertoo oman puolisonsa kuvailleen kohtalaisesti toisen yksikön otoksia.
Käsikirjoittajana Wells on erittäin hyvin tietoinen varoitteluista liian lukuisten lopetusten suhteen, mutta tähän elokuvaan niitä pääsi lipsahtamaan poikkeuksellisen paljon. Jotenkin nämä kaikki sopivat hyvin yhteen ja luovat luontevan dominoefektin edetessään. Wells on sitä mieltä, että romanttisissa komedioissa yllätyksellisyys on hieman yliarvostettua. Onnellinen loppu on arvattavissa, mutta tärkeintä on, miten se saadaan tapahtumaan. Kirjassa Ed Mayes on paljon ahkerammin tavalla tai toisella läsnä, mutta Wellsin versiossa vierailu jää loppuun ja kohtaaminenkin tavallaan haaleammaksi, ettei sen perusteella vielä mitään varmaa voi luvata.
Levyltä löytyy myös vähän alle kymmenen minuutin mittainen dokumentti, jossa Wells ja kumppanit samantapaisia juttuja höpöttelevät. Sekä kirja että elokuva mielletään sisäisiksi seikkailutarinoiksi. Wells tiivistelee, ettei Under the Tuscan Sun oikein noudata tyypillisen romanttisen komedian rakennetta, jossa pääpari tapaa puolen tunnin kohdilla, sitten syntyy riitaa tai pulmaa ja onnellista loppua varten palataan yhteen. Tässä tapauksessa Frances tapaa joukonkin tyyppejä, joista oikein kenenkään kanssa ei homma nytkähdä kunnolla liikkeelle. Mitä hahmoihin tulee, niin Wells halusi elokuvan olevan täysin selkeä, että Francesin elämä menee myönteisempään suuntaan taloon saapuvien ihmisten takia, eikä uusien huonekalujen. Oikeastaan talo ei lopulta niin hirveästi edes muutu elokuvan aikana, mutta sen valaistus menee selvästi lämpimämpään ja houkuttelevampaan suuntaan.
Wellsin juttuja nyt kuunnelleena heräili kyllä halua hankkia Mayesin kirjakin luettavaksi, sillä sellaisen käsityksen sain tarinoista muodostettua, että eipä sekään mikään kovin kaavamainen romanssiromaani ole, vaan antaa reippaasti tilaa ja aikaa toisenlaisellekin tunnelmoinnille. Kirjan lukeminen taas antaisi tietysti hyvän tekosyyn tämän miellyttävän hyväntuulisen ja hauskan elokuvan kertailulle, joten... No, tämä höpöttely saa kuitenkin luvan lopahdella tähän ja seuraavaksi kai taas hieman toisenlaisiin maisemiin seikkailemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti