Revenge of Trinity (Korppikotkat odottavat)

Terence Hill on viime aikoina kotikatsomon ruuduilla ja blogin sivuilla ratsastellut ehkä paikoitellen hiukkasen turhankin leppoisana, lupsakkana ja rentona Lucky Lukena, mutta eipä hätää, sillä vaihtelua saadaan helpohkosti aikaan. Laitetaanpa samainen kaveri loikkaamaan toisenlaisen tyypin saappaisiin, niin katse muuttuu astetta tai pariakin jäätävämmäksi sekä kovemmaksi ja taitaapi se asekäsikin tylympiä tuomioita jaella. Enää ei niinkään keskitytä räiskimään vastapuolen revolvereita näpeistä hauskuuttelevassa hengessä, vaan kyllähän kaveria kylmäksi tulitellaan tarvittaessa. No, jos muistikuvat oikein on lokeroitu, niin tokihan tämäkin lännenseikkailu omanlaisensa kyynisemmän huumoripuolen omaa, eli eipä kelailla otsaa ihan hirvittävän ryppyiseksi.

Alkutahdit asettelevat tunnelmia tylymmän menon suuntaan, kun parin tyypin haukankatseet kadulla kulkijoita vartioivat. Pitkää aikaa ei tarvitse arvuutella, että mikähän on näillä miekkosilla mielessä, kun aikeet aseet paukahdellen tehdäänkin selviksi. Eräälle herralle kellot viimeistä kertaa kilkattavat, kun Marco (Terence Hill) kaverinsa kanssa kylmäverisen murhatyön keskellä väkijoukkoa suorittaa. Eipä tässä mikään kiltti kaksikko ole vauhdissa, kun armotta lyijyä toisen sisuksiin räiskitään ja jätetään tyyppi kadulle verensä valuttamaan.

Samaiset surmatyön suorittajat ovatkin asunnossaan kovin varpaisillaan myöhäisillan vierailijoiden suhteen. Oven takana kolkuttelee kuitenkin tyyppi, jolla olisi tarjota epäilemättä samantapaisia hommia lisääkin. Kaverin pelehtiessä toisessa huoneessa, alkaa Marco tutkailla taustatietoja, ja kohta ollaankin jo maisemia vaihtamassa. Juna kiitelee vauhdikkaasti eteenpäin ja samalla vaihdellaan ajatuksia tulevasta suunnitelmasta. Marcon mielestä tämä homma on parasta hoitaa kahdesta suunnasta, eli porukka puoliksi ja toinen saa hypätä hiukkasen aiemmin kyydistä pois.

Marco jatkaa vähän kaukaisemmalle pysäkille ja hänen ajatuksenaan on siirtyä huomaamatta määränpäähänsä, mutta onnistuupa heti herättämään paikallisten uteliaisuuden. Kavalan murhamiehen olisi edukkaampaa onnistua pitämään matalampaa profiilia ja hiljalleen Marco yrittääkin luimistella majataloon suojaan. Siinä saapumisen jälkilaineilla alkaa seutujen tilanne selviämään, eli muutama varakkaampi omistaa lähes kaiken ja köyhiä työläisiä ollaan ajamassa entistä ahtaammalle. Tosin heidän joukossaan on alkanut kyteä kipinää nousta vastarintaan. Marco kuitenkin tahtoo pitää itsensä etäällä, eikä ota kantaa, vaan tyytyy harvasanaisena mutustelemaan iltamurkinaansa.

Edes vuorokautta ei uusi tulokas ehdi majatalossa viettää, kun jo paikallisten uteliaiden herrasmiesten kerho karauttaa paikalle. Osa ryhmittymästä taitaa olla hiukkasen huppelissa ja tahtoisi kulkurin kanssa "keskustella" vähäsen. Tylyt tervetuliaiset ovat mielessä ja olisi aikomuksena myös antaa lyhyt ja napakka oppitunti aiheenaan omien asioiden hoitaminen. Etsinnän kohdetta ei saada savustettua piilostaan, mutta jäävätpä kuitenkin pöytään jutustelemaan. Joukon johtaja haluaisi ottaa kovemmat keinot käyttöön lakkoilun lopettamiseksi, eli ruoskat viuhumaan ja työntekijät kuriin kuin koirat hänen haavemaailmoissaan pilkistelee ratkaisuna rankkana.

Riistettyjen sydämissä kapinakipinä kuitenkin kytee ja yön pimeydessä levoton leimu loimuaa rinnassa. Eräänkin kellarin epäilemättä arvokkaat tynnyrit pääsevät sisältönsä vuotamaan tomuisille lattioille. Ruoskaa kätösiinsä haikaillut osapuoli ei lainkaan tällaisista mielenilmauksista tykkäile ja tuumaileekin, että on aika entistä kovempiin otteisiin. Vähitellen selkiytyy myös, mikä on Marcon osa näissä kuvioissa, eli rahapalkkiosta hänen toimenaan on pamautella pois päiviltä tyyppejä, jotka laittavat vaarallisia ajatuksia työntekijöiden päihin. Ehkei kuitenkaan kaveri kuitenkaan lopulta ole täysin paikkaansa ja palkkaansa tyytyväinen, joten voipi olla, että luvassa on pikkuisen kahnausta toisenkin puolen kanssa.

Tummasävyisemmän italialaisen lännenelokuvan perinteitä kunnioittaen Hillin hahmo ei mitään sankarin viittaa selkäänsä halua liehumaan ja tämä tyyppi ennemmin luopioiden kerhoon lukeutuu. Miehen toistuvat tylymmät ratkaisut melko pitkälti peittelevät ne vähäiset hyvishetket varjojen maille, joten ei Marco missään vaiheessa kovinkaan pidettäväksi hahmoksi onnistu kohoilemaan. Tähän voisi tietysti kuittailla, että varsin kovasydämisiä kavereita vastaavissa lännenelokuvissa noihin aikoihin nähtiin jossakin sankaruuden lähimailla häilymässä, mutta Marco mielestäni kelpaa siihen kerhoon hieman kehnosti. Monessa muussa teoksessa näiden kovaotteisten päähahmojen rinnuksiin ripoteltiin sen verran runsaammin humaaniutta, että heistä selvästi enemmän välittelikin. Revenge of Trinity lopetuksellaan todistelee toista, eli eipä mikään paikka juurikaan värähdä, kävi tälle velmulle mitä tahansa.

Elokuvan nimeäminen Trinityn jäljille johtaa katsojia jossakin määrin harhaan. Samaisena vuonna 1970 Hill tähditti Bud Spencerin kanssa elokuvaa They Call Me Trinity, joka tosiaan on muutamista väkivaltaisuuksistaan huolimatta huomattavasti enemmän huumoria ja kevyttä henkeä painotteleva teos. Mielestäni tässä tapauksessa suomennos antaakin paremman käsityksen, millaista menoa oikeasti on luvassa. Mikään armottomin rutistus ei ole kyseessä, mutta jääväthän ne vitsailut muisteloitakin vähäisemmiksi, eikä Hillin esittämä Marco omaa minkäänlaista sielunveljeyttä veikeään tapaansa heikommassa asemassa olevia puolustavaan Trinityyn.

Kohtalaisen tylsäntylyä menoa katsellessa osaakin jälleen olla kiitollinen, että Hill löysi hyvän kaverinsa kanssa paikkansa kepeämmän sävyn omaavien elokuvien parista. Näihin armottoman ilmeettömästi teloittelevien ilkeilijöiden ja jäätäviä katseita tuijottavien puunaamojen osiin on tarjolla osuvampiakin vaihtoehtoja ja Hillin luonteenomainen veijarimaisuus virneineen menee kyllä täysin hukkaan. Ensimmäinen Trinity-elokuva on vähän rajatapaus, kuten aikoinaan kirjoittelinkin, sillä siinä vielä taiteillaan vakavamman menonkin parissa, eikä vielä niin vahvasti laiteta hassutteluvaihdetta päälle. Terencen tuotannosta kummankin puolen edustajia nähneenä väittäisin, että ainakin tälle katsojalle oli ihan hyvää urakehitystä, että filmografian jälkimmäinen puolisko painottelee vahvasti toiminnallisia komedioita. Jos Hill olisi jatkanut näiden tusinailkeilyä tarjoilevien juttujen parissa, niin voisinpa veikkailla, että ura olisi hiipunut ja maailmanlaajuinen mainekin jäänyt saavuttamatta.

Elokuvan ohjaajana ja yhtenä kirjoittajana toimiva Mario Camus on minulle töiltään melkoisen vieraaksi jäänyt tekijä. Nähdyn perusteella on helppo väittää, ettei hän selvästikään ole tahtonut tehdä vain räiskytteleväistä lännenhömppää katsojan lauantai-iltaa viihdyttämään, vaan vakavampaa sanottavaa tuntuu löytyvän. Jotenkin tämä taisto ja heikompien nousu ihmisarvoista kohtelua kohti jää näin esitettynä etäiseksi. Yleensä onnistun melkoisen herkästi herkistymään, mutta tässä tapauksessa tiukkasanainen saarnakaan väkivallan loputtomasta ja aina vain julmemmaksi käyvästä kierteestä ei lainkaan suurempia tuntemuksia rintamuksessa värisyttele. Samaa voisi väittää siitä vähän myöhäiseksi jätetystä hitaasta mielenmuutoksesta päähenkilön kohdalla. Sinänsä hyvän asian puolesta paasataan, mutta lopputulos on elokuvaviihteenä valitettavasti kohtalaisen plääh. IMDB:n puolelta muiden kommentteja vilkaistessa pitää mainita, että selvästi moni näitä tuimempia tuokioita ja hiukkasen hukassakin häilyviä hahmoja osaa enemmän arvostaa, eli jos kokee pikkuisen erilaiset ja vakavampia teemoja painottelevat vähemmän toiminnalliset lännenelokuvat omaksi jutukseen, niin Revenge of Trinity saattaakin näyttäytyä suositeltavana teoksena.

Yleisesti ottaen pidän itseäni melkoisen vaivattomasti hiukkasen keskinkertaisemmistakin lännenelokuvista edes jossakin määrässä innostuvana tyyppinä, mutta vetävät hetket ovat tässä teoksessa valitettavan vähissä. Alkulaulun laiskuudestakin voisi napista, mutta kokonaisuudessaan ongelmapuoli muista seikoista koostuu. Tuntuu vähän siltä, että katutapon jälkeen vaihdetaan välittömästi jäähdyttelyvaihteelle ja ensimmäinen kolmannes kierroksia siinä määrin laskee, että ruudun toisella puolella nuupahdus jo lähistöllä kopistelee. Kun oli jo reissuun lähtiessä uupumusta matkassa, niin puolivälin kohdilla suusta tahtoo tahattomasti karkailla hohhoijaa-huokailua, eikä haukotuksiakaan voi välttää.

Jos sattuisi kaipailemaan reippaammin ratsastelevaa lännenviihdettä ja tiukkojen tulitaistojen sankarointia, niin Revenge of Trinity ei lainkaan tällaisiin toiveisiin vastaa. Kohtalokkaat kohtaamiset jäävät lopulta harvoiksi, eikä näissä juurikaan mitään revolverikäsien paremmuutta viihdyttävässä hengessä olla ratkomassa. Ennemmin tyylilajina on astetta tylympi meno, kun tosikkomaista teloittelua harrastellaan ja aseettomatkin armotta kylmiksi laitetaan. Roiskahteleehan näissä, mutta mitään verijuhlia ei ole luvassa. Se lienee yhtä tarkoituksellista kuin loppukahinoidenkin pitäminen varsin vaatimattomina. Kun ei tosiaan hahmoihinkaan onnistu juurikaan kiintymään, niin viimeisten minuuttien tunnelmat ovatkin vahvasti suuntaan "on aivan sama"... Vihasteluja venytellään vähän tarpeettomastikin ja tylyyttä tahdotaan korostella, mutta vaikutus on lopulta valju. No, ehkä siellä aivan pienoinen haikeuden väreily jossakin taustalla kummittelee viimeisiä kuvia katsellessa ja sanoja kuunnellessa...

Voi olla, että osan syytöksistä saisi suuntailla lyhennetyn version suuntaan, sillä tämä Future Filmin julkaisema on kestoltaan noin 93 minuuttia, kun taas täyspitkä kymmenisen minuuttia kauemmin rullailee. Onhan se mahdollista, että tässä menetetään sellaista jutustelua, joka päästäisi edes vähän lähemmäs hahmoja. Eipä voi tietää, vaan lähinnä arvailla. Muuten levystä voisi sanoa, että kuvanlaatu on jokseenkin kehno, eivätkä taustamaisemat tai oikein mikään muukaan pääse hehkumaan kirkkaana. Toisaalta tunkkaisuus ja suttuisuus sopii tunnelmiin, mutta mitään A-luokan silmäniloa se ei ole.

Revenge of Trinity ei mitään kurjinta surkeutta ole, mutta vaikea tässä on kehumaankaan lähteä, kun käytännössä missään vaiheessa elokuva ei omasta mielestä nytkähdä kunnolla käyntiin. Katse yrittää vaivihkaa harhailla milloin minnekin, kun jännitteen luominen vääntävien osapuolten välille ei tahdo millään räiskyvämmin kipinöidä, eikä kuvastokaan oikein ihmeteltävää tarjoile lukuisia lännenelokuvia nähneelle silmäparille. Siinäpä niitä syitä, miksi tämä tapaus oli kokonaan jäädä pois venähtäneestä Hill-uusintakierroksestani. Nyt voinee jo julistella, että nämä julmistelut on riittävän kattavasti katseltu, eikä enää taida olla tarvetta palailla kertausharjoitusten merkeissä. Hilliltä tosiaan löytyy runsaasti muutamaan kertaan helpostikin viihdyttäviä teoksia, mutta jumitteleva, ankea ja pitkäveteinen Revenge of Trinity ei siihen kerhoon millään kelpaa.

Revenge of Trinity (1970) (IMDB)