Vankilaan polku vie heti alkuun, eli eipä ihan paikoista pirteimpään. Lukekin on ilmeisesti vähän vastahakoisesti laitettu muurien sisälle moikkaamaan tuttua veljesnelikkoa. Daltonit on valikoitu kokeelliseen kuntouttavaan ohjelmaan, jossa esitetään Shakespearen klassikkoja lavalla. Esitys onkin jo aluillaan ja suhteellisen runsaalle yleisölle on luvassa kourallinen poimintoja Shakespearen kohokohdista. Eläväinen tulkinta saakin suuren osan yleisöstä innostumaan, mutta Luke ei tahdo mukana taputella. Niin, ja tuleehan sitä muiltakin murinaa, kun tiedotellaan, että perinteiseen tapaan näytelmissä näissä naisroolit hoituvat vastakkaisen sukupuolen toimesta.
Kuiskaajana toimivalla Joella (Ron Carey) tuntuvat olevan menossa aivan omat kuviot siinä sivussa. Tuskinpa on kovin vaikea arvailla, mikä on jutun juonena lapion viuhuessa vauhdikkaasti ja hiekan vaihtaessa paikkaa. Kovasti tämä rehkiminen kuiskaajaa hengästyttää, mutta kaikkien kellot eivät kilkattele. Lottakin (Nancy Morgan) on kovin haltioitunut näkemästään sekä kuulemastaan, mutta Luken tympääntyneisyys hiukkasen ärsyttää. Eikö sitä kerrankin voisi sen sheriffin osan unohtaa ja nauttia taiteesta, eikä pähkäillä Daltonien mahdollisia juonia...? Samoihin aikoihin ahkera lapiomies on myyräntyössään niin pitkälle edistynyt, että pääsee jo vapaata ilmaa hönkimään.
Jotkut tahtovat esiripun toiselle puolelle onnittelemaan Daltoneita menestyksekkäästä esityksestä ja Luke käyttää tilaisuuden hyödykseen osoittaen näytöksen aikana aherretun pakotunnelin. Sekö siitä sitten ja kakkua lisää tyyppien tuomioon? Ehei sentään, vaan vankilanjohtaja on edelleen sitä mieltä, että kelpo näyttämötaiturit ansaitsevat mahdollisuuden käväistä kaupungin puolellakin ihmisiä ihastuttamassa. Lauantai-iltana olisi tarkoitus jatkaa siis samassa hengessä vuorosanojen rupattelua Daisy Townissa. Pitää alkaa laittaa puvustusta kuntoon ja Luken osa tässäkin tapauksessa on tietenkin valvoa, ettei nelikolle tule pahat mieleen. Kaidan polun paimen taitaa kuitenkin jo etukäteen arvata, että kaikenlaisiin metkuihin saa varautua.
Lotta taas kaipaisi viimeinkin Lukelta rakkauden sanoja, mutta tämä heittää jälleen pökkelövaihteen päälle. Voihan sitä kiintymyksen myöntää, jos oikein pihdeillä kiskotaan, mutta siinä se. On hyvä olla varovainen, ettei liikoja tule kieleltä lipsauteltua. Lotta alkaa olla jo epätoivoinen ja sattuukin sopivasti, että Daisy Towniin vankkurinsa ohjastelee lemmenjuomakauppias (Madeline Kahn), jonka pullot pikaisia ihastumisia lupailevat. Alkuun ei asiakasryntäys mikään suuri ole, vaan taitaapi enemmän pilkan puolelle kallistua. No, kunhan maagisena juhannusyönä pullotettu litku pääsee tehoaan näyttämään, niin saattavat mielipiteet muuttua sydänten oikkuillessa. Näistä pulloista varomattomasti kulauttelu johtaa sotkuisiin suhteisiin ja niihin mukaan sekoittuu Lukeen ihastunut Betty Lou (Julie Hagerty). Piakkoin risteilevät romanssit ja kosiokilvoittelut ovatkin johtamassa siihen, että revolverein nämä ratkotaan...
Midsummer in Daisy Town on IMDB:n listauksessa sarjan avausjakso, mutta koska varsinaiset pohjustelut on edeltäneessä elokuvassa käytännössä hoidettu, niin eipä näiden järjestyksellä suurempaa merkitystä ole. Mitään jatkuvaa tarinaa ei tosiaan ole, eikä jaksojen väliltä oikein tunnu edes löyhempiä yhteyksiä löytyvän. Tämä kyseinen osa on Hillin itsensä ohjaama ja 55 minuutin kestollaan taitaa olla lähempänä lyhyempää päätä. Väittäisinpä, että ihan järkevää pitää näiden pulmallisten ihastumisten selvittelyt alle tunnissa, sillä tässäkin jo pieni hyytyminen käy loppupuolella kimppuun.
Hämärähiippailujen jatkuessa huomaa miettivänsä, että voisihan ne tosiaan tiiviimminkin paketoida, varsinkin, kun samaan aikaan on valloillaan voimakas tunne siitä, että parhaat palat on jälleen nähty jo monia monituisia minuutteja sitten. Eipä Midsummer in Daisy Town tosiaan ole sarjan ainoa jakso, jossa loppu nuupahdukseen kallistelee. Ainakin omiin silmiin tämä taitaa olla enemmän sääntö näissä, että viihdyttävin meno nähdään ennen viimeistä kolmannesta, jossa tehtävänä tuntuu olevan jolkotella jo varsin hyytyneenä sinne maaliin saakka.
Ennen näitä loppukohtauksia nähdään omituisiakin ihastumisia ja turhautunuttakin kiusimista. Lotta tahtoo opettaa Lukelle, ettei kannata toista aivan itsestäänselvyytenä ottaa, vaan päivänä jonakin onni saattaa laukata kauas taivaanrantaan. Pikainen hullaantuminen Jack Daltoniin ei Lukea heti ole minnekään mustasukkaisuuden tuimiin puuskiin viskaamassa, vaan kohtalaisen tyynenä kaveri tiedustelee, että mitäs nyt sitten. Koko lemmenjuomahössötyksen humpuukiksi todistella tahtova reipas sheriffi itsekin pullosta kulauttelee ja sitten olisi aika kolmio- tai neliödraaman. Lukenkin aiemmin kovin kankea kieli alkaa luritella niitä toivottuja lauseita, mutta ilmeisesti aivan vääriin korviin. No, edes osittain oikein...kai. Uskollinen ratsukin saa osansa ihastuneista silmäyksistä, mutta se saattaa kovakin kohtalo olla, etenkin, jos hullaantunut hemmo sattuu Averell Dalton olemaan... Mitä näistä kiemuroista nyt summailisi? Ehkei mitään hillitöntä hihitystä pääse purkautumaan, mutta hölmöä ja huvittavaa. Suunnilleen samalla tasolla pysytään kuin aiempien jaksojen kohdalla, joten ei kannata oletella, että vitsikyniä olisi kauheasti teroiteltu.
Ihmiselon saavutuksista suurimpia ei liene se, että saa hirvittävän jahkailun jälkeen viimeinkin luettua kirjasen verran Luken sarjakuvaversiota. Tulipahan kuitenkin viimeinkin tehtyä, huh huh! Siksipä siis voinkin seikkailla vähän vertailua tekemään alkuperäisen ja Terence Hillin tulkinnan välillä. Ulkonäköön liittyvät eroavaisuudet jokainen voinee helposti havaita kuvakaappauksia ja piirrosversiota silmäilemällä. Selvimpinä varmaankin hiusten väri sekä tyyli ja hahmon ikä. Televisioversion savuttomuudesta tulikin jo aiemmin jankkailtua, eikä sitä siis pelkästään Hillin syyksi voi laittaa, sillä Lukea oli jo aiemmin opastettu terveellisempien tapojen suuntaan. Yhden lukemisen perusteella ei varmaan voi mitään kattavaa tutkailua esittää, mutta vaikuttaa kuitenkin siltä, että Hill on halunnut tehdä hahmostaan hiukkasen vähäsanaisemmankin ja jutuiltaan tavallaan hitaamman. Sarjakuvassa Luke vähän terävämmin tuntuu puhekupliin sanailevan ja juttukin luistaa vaivatta siinä missä Hill laittaa helposti eräänlaisen pökkelövaihteen päälle, kun pitäisi sanoilla selvitellä. Muutenkin pääsi syntymään käsitys, että televisiossa seikkailee selkeästi pehmeämpi ja kenties kiltimpikin Luke, joten mitenkään erityisen uskolliseksi tulkinnaksi Hillin näkemystä ei voi väittää.
Lisäksi vaikuttaa siltä, että sitä samaa pehmennystä ja kiltimpään suuntaan viemistä on tapahtunut myös Daltonin veljesten kohdalla. Eihän nelikko sarjakuvassakaan mikään yltiöilkimysten kerho ole, mutta kyllä sitä häijyyttä hiukan enemmän paperiversiosta löytyy. Television puolella on selkeästi haluttu korostella hölmöyttä, jota toki sarjakuvastakin löytyy, mutta samaan aikaan lähdetty vaimentamaan pahistelua. Muriseehan se Joe Dalton eläväisempänä versionakin, mutta kohtalaisen kauas jäädään siitä pää punaiseksi pimahtavasta raivoajasta, joka surutta veljensä pieksee, eikä muitakaan kohtaan mikään enkeli ole. En nyt väitä, että pehmentäminen yksiselitteisen huono ratkaisu olisi, mutta jos rinnakkain lähdetään asettelemaan, niin onhan tämä Hillin ja kumppaneiden aikaansaannos kieltämättä pikkuisen lässy. Ehkä sitä voisi vielä ennen sarjan viimeistelyä perehtyä lisääkin Luken reissuihin sarjakuvien puolella...
Haaveissa vainko olet minun tuntuu moni jaksossa tuskailevan ja on valmis hiukkasen kyseenalaisiakin keinoja asioiden tilan korjaamiseksi kokeilemaan. Pikkukivaa huvitusta näistä tosiaan saadaan aikaan, mutta kovin kekseliäiksi ei näiden seurailu innosta ideanikkareita ylistelemään. Jos joku tahtoisi kysellä, että mitenkäs toimintaosaston näissä sekoiluissa käy, niin voisipa todeta, että kohtalaisen kuivaa on. Vaikka hermot kiristelevät oikukkaiden sydänten viilettäessä, niin eihän mitään kunnollista riehaa edes saada aikaan. Lopussa lähinnä utuillaan yökuvissa ja takaa-ajona kyseinen harrastelu vaisuksi jää. Midsummer in Daisy Town ei ole sarjan parasta, muttei huonointakaan antia. Ehkäpä kuitenkin tämän tuuppaisin nähtyjen joukossa heikommalle puolikkaalle.
Lucky Luke: Midsummer in Daisy Town (1992) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti