Alkutekstiviihdykkeenä toimii piippaileva puhelin, ja kohta Paul (Hugh Grant) alkaakin vastaajaan ehdotuksiaan ja kuulumisiaan höpöttelemään. Samalla saadaan tarinan taustaa pikkuisen katsomoonkin selviteltyä, sillä tulee esille, että vaikka Paul ja Meryl (Sarah Jessica Parker) edelleen ovat virallisesti naimisissa, niin kolmisen kuukautta on kulahtanut asumiserossa. Paulilla ilmeisesti on toiveena päästä välejä paikkailemaan, joten hän ehdotteleekin tapaamista, mutta vastakaiku on vähän niin ja näin. Kovasti kuitenkin tuntuu kaipailevan vaimoaan ja katuvan erehdystään, josta on lähtenyt liikkeelle lahjojen virta jäisine ylilyönteineen. Sovitteluhalua siis löytyy, mutta vaikuttaa siltä, etteivät vaikeudet yksipuolisella rupattelulla puhelinvastaajaan ole mihinkään ratkeamassa, joten pitää pikkuisen konkreettisempaan toimintaan venyä.
Meryl esitelläänkin katsojalle työnsä touhussa, sillä tämä löydetään välittämästä asuntoa nuorelle parille. Vähän tosin jutustelut lipsahtelevat henkilökohtaisempiin seikkoihin, mutta mitäpä noista. Illalla Meryl on puhumassa tilaisuudessa, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa rintasyövän vastaiseen taisteluun. Paul tietää tämän ja kun muuten yhteydenpito on mitä on, niin päättää hän yleisöön ilmestyä, mikä saa puhujan ajatuskulun suistumaan raiteiltaan ja sanat sekaisin. Parempi siis lopetella omaa osuutta ytimekkäästi ilmaisemalla, että rahat ja kiitos. Joka tapauksessa Paul tahtoo epätoivoisesti keskustella, mutta kumpaisenkin kiireisiä aikatauluja on hankala sovitella siten, että vapaa iltatuokioinen kalenterista löytyisi. Kummankin avustajat alkavat sopivaa ajankohtaa etsiä ja seuraavaan iltaan saadaankin tapaaminen soviteltua.
Illallisen merkeissä eroamassa oleva pari päätyy saman pöydän äärelle, mutta Paul ei ole vielä valmis luovuttamaan, vaan tahtoisi Merylin mukaansa avioliittoneuvojalle, mutta toinen ei ole ihan heti innokkaana tällaisiin istuntoihin hipsaisemassa. Paul lähtee aterian jälkeen saattelemaan Meryliä tämän asiakastapaamiseen, eikä jutustelu sateisesta säästäkään oikein ota sujuakseen, sillä Meryl töksäyttää muistutuksen Paulin syrjähypystä, jonka vuoksi nykyisessä tilanteessa pitkälti ollaan. Uutta yritystä yhteisen tulevaisuuden eteen on hivenen hankalaa lähteä tältä pohjalta ennustelemaan. Hetkeksi pari saa vallan toisenlaista pohdittavaa, sillä Merylin asiakas mätkähtää parvekkeelta katuun veitsi selässään. Kaiken lisäksi kaksikko näkee ylhäällä aseella varustautuneen hyypiön ja katsekontakti toimii toiseenkin suuntaan.
Muutenkin nihkeästi sujunut ilta saa siis synkempiä käänteitä, kun parista tulee kylmäverisen murhan todistajia. Paikalle ennen pitkää ilmaantuvat lainvalvojat selventävät tilannetta ja tapahtumia järkyttyneille sivustaseuraajille. Murhattu oli kansainvälinen asekauppias, joka oli jäänyt kiinni ja luvannut tehdä yhteistyötä suuremman rötöstelijän nappaamiseksi. Tietenkään tämä ei tykkäillyt hirmuisesti paljastussuunnitelmista ja oletettavasti antoi tappokäskyn entisestä kauppakumppanistaan. Vaikka todistaja onkin veivinsä heittänyt, niin poliisit ovat toiveikkaita, että ehkä palkkamurhaajan etsimällä voitaisiin päästä uudelleen suurempien vonkaleiden jäljille. Nämä käänteet summautuvatkin siihen muotoon, että Morganeista tulee uudet tähtitodistajat, kunhan puukkoa selkään tunkenut murhaaja onnistutaan nappaamaan.
"I'm sorry, I don't mean to drag our personal problems into this, but at this exact moment, I can't commit to spending the rest of my life with my husband."
"I know exactly how you feel."
Morganeille ehdotetaan myös todistajansuojeluohjelmaan siirtymistä, sillä taustoilla hääräilee heppuja, jotka eivät paljoakaan parista murhasta hätkähdä. Kaduilla vapaana kävelevä palkkatappaja sattuukin näkemään Merylin lehden kannessa ja siitä on ammattimiehen helppo jatkaa jahtia. Poliisin virkapukuun sonnustautunut häijy heppu onkin jo kohta vierailulle tunkemassa, eikä yrityksen onnistuminen kovin kauas jää, vaan Meryl pääsee täpärästi pakoon korkeuksissa taiteillen. Poliisit huolestuvat tästä ja ovat varmoja, että jos Morganit jäävät New Yorkiin, niin kumpikin tulee läheisessä tulevaisuudessa kuolemaan. Siksipä uutena ajatuksena onkin lennättää pari kauemmas siihen saakka, että syyllinen saadaan napattua ja oikeudenkäynti aluilleen.
Meryl ei lainkaan innostu epämääräisen mittaisesta työtauosta ja rakkaan kotikaupungin hylkäämisestä, eli kysymys siitä, elääkö muualla vai kuolla New Yorkissa ei ihan tuosta vain vastausta saa. Kaiken lisäksi pitäisi vielä alkuvaihe viettää samassa paikassa Paulin kanssa, mikä ei kuukausien eron jälkeen lainkaan huvittaisi. No, vähän myöhemmin sitä lentokoneessa istuskellaan, jolloin suostutaan paljastamaan määränpääkin, joka on Wyomingin osavaltiossa sijaitseva Rayn pikkukylä. Kauas kaikesta uusilla henkilöllisyyksillä tuntuu olevan homman henki. Morganeiden pitäisi muuttaa paikallisen sheriffin Clay Wheelerin (Sam Elliott) ja tämän apulaissheriffinä toimivan Emma-vaimon (Mary Steenburgen) luokse asustelemaan. Koneen laskeutuessa myöhään illalla lentokentälle vaikuttaa paikka täysin kuolleelta verrattuna suurkaupungin vilskeeseen. Jonkinlaista elämää seuduilla kuitenkin on, sillä sisätiloista löytyy heti ohjeistusta karhun kohtaamiseen.
"No, no, no. Disneyland is the happiest place on Earth. Ray is the friendliest place. People probably get them confused all the time."
Kulttuurishokkia on siis luvassa hyvinkin hektiseen ja sosiaaliseen elämään tottuneelle parille. Clayn kanssa lähdetään hakemaan tarjouskaupasta sopivaa vaatetusta ja muuta tarviketta. Paul hetkellisesti ehtii ilahtumaan kaupan runsaasta tarjonnasta ja elokuvateatterinkin oli jossain näkevinään. Clay kuitenkin torppaa haaveet nopsaan töksäyttäen, että Ray sijaitsee noin 70 kilometrin päässä ja varsinainen majapaikka siitä vielä joitakin kilometrejä syrjäisempiä seutuja kohti. Wheelerit arvostavat omaa rauhaansa ja pieni talo on rakennettu kauas naapureista. Yleensä nämä majoittavat vain yhtä pakoilevaa todistajaa kerrallaan, eli ahdasta tulee. Kaiken muun masentavan lisäksi internet ja puhelin ovat kiellettyjä kapistuksia, sillä niiden käyttämisestä syntyisi aivan liian suuri paljastumisriski. Wheelerit toivovat myös, että Morganit pysyttelisivät mahdollisimman paljon poissa ihmisten ilmoilta, jotta turhat utelut jäisivät minimiin. Nähtäväksi jää laittavatko jo entisestään tulehtuneet välit parin repimään toisensa riekaleiksi, ehtiikö mökkihöperyys ensin, vai voisikohan lähtökohtaisesti varsin ankea tilanne sittenkin kääntyä voitoksi...?
Did You Hear About the Morgans? päätyi hyllyyn lähinnä, koska oli halua laajennella kokoelmaa Hugh Grantin elokuvien osalta ja sattui sopivasti löytymään varsin edulliseen hintaan kirpputorilta. Voi ainakin sanoa, ettei meno aivan niin kehnoa ja kökköistä ollut kuin ennakkoon pikkuisen pelkäsin, mutta toisaalta iloiset yllätykset juttujen tason suhteen jäivät myös kokematta. Grantkin pitkälti pitäytyy niissä tutuissa kengissä, mikä tällä kerralla tarkoittaa sutjakasti sanailevaa asianajajaa. Blogissa olen päätynyt laittamaan Grantin A-sarjaan tai ainakin aivan sen välittömään läheisyyteen elokuvat Love Actually, Notting Hill ja Four Weddings and a Funeral, eikä tuohon joukkoon ole mitään asiaa. No, niin laadukasta jälkeä en edes uskaltanut toivoa, joten siitä on turha lähteä napisemaan, mutta siitä voisi jo hieman valitella, että keskisarjan tuntumaan sijoittuvista teoksista Music and Lyrics ja Mickey Blue Eyes jäädään myös vähintään hitusen verran jälkeen. Tällä hetkellä Did You Hear About the Morgans? onkin näkemieni Grantin romanttisten komedioiden häntäpäässä, ja laadullisesti lähimpänä sitä taitaa olla Bridget Jones: The Edge of Reason, joka aikoinaan jätti hyvinkin viileän vaikutelman. Tällainen sijoitus ei onneksi vielä silkkaa surkeutta ja sietämätöntä hupailua tarkoita, vaan lähinnä sitä, että parhaisiin kertyy suurempikin välimatka, eikä elokuvaa oikein muille mielellään suosittelisi kuin Grantin höpöttelyistä enemmän tykkääville ja romanttisten komedioiden suurkuluttajille, joita eivät kliseet sekä töksähtelevämmät osuudet laita heti ärähtelemään.
Tuskinpa lie liioiteltua väittää, että todistajansuojelukäänteestä ja maisemavaihdosta huolimatta Did You Hear About the Morgans? ei mikään omaperäisyyden ihme ole. Ohjaaja Marc Lawrence onkin täyttänyt käsikirjoituksensa monesti melkoisen löysällä materiaalilla, mikä hölmöimmissä ja väsähtäneimmissä kohtauksissa alkaa näkyä näyttelijöistäkin. Ihan heti ei tule mieleen toista elokuvaa, jossa virneily ja muut ilmeet Grantin kasvoilla olisivat yhtä pakotettuja. Paul Morgan onkin kaukana Grantin eloisimmista rooleista ja monesti vaikuttaa siltä, että rutiinilla mennään, eikä sen suurempaa intoa hommaan ole. Jos tähän vielä lisäillään sekin, ettei yhteinen sävel Parkerin kanssa ole kovin hyvin hallussa, niin elämys katsomon puolella on vähän niin ja näin riemastumisten suhteen. Samalla pääsee käymään valitettavasti niin, ettei Morganien mahdollinen ero tai uusi yritys kummoisiakaan tunteita saa aikaan, vaan kohtalaisen yhdentekevältä vaikuttaa. Yrittäähän elokuva liikutella etenkin loppupuolella, mutta nämä osuudet hoidetaan sen verran tympäisevästi, mielikuvituksettomasti ja väkinäisesti, ettei siinä sydän paljoakaan kyseisille tunnustuksille ole sykähtelemässä.
Lawrencen ja Grantin pari vuotta vanhempi Music and Lyrics tuli kehuttua ihan hyväksi, mutta mainittua myös, ettei sekään noin romanssiltaan erityisen koskettavaksi kyynelten kiskojaksi kohoillut. Sattuipa muuten olemaan useammankin askeleen omaperäisyydessä sekä vitsien tasossa edellä, mikä noin viihdyttävyyden kannalta pelastaa paljon. Muihin Lawrencen ja Grantin yhteistöihin en osaa näitä verrata, sillä ne ovat ainakin vielä näkemättä. Harvakseltaan neljä pitkää elokuvaa runsaassa kymmenessä vuodessa ohjaillut Lawrence onkin jokaisen pääosaan Grantin tahtonut, ja myönnetään, että vähintään pienoista kiinnostusta noidenkin suuntaan olisi. Herrojen ensimmäinen yhteinen elokuva on vuoden 2002 Two Weeks Notice, mutta enemmän kiinnostaa kaverusten viimeisin vuodelta 2014, eli The Rewrite, jossa Grant esittää innoituksensa kadottanutta palkittua käsikirjoittajaa, jonka tie vie koulumaailmaan. Kahden nähdyn yhteisen elokuvan perusteella veikkailisin, että kirjoittamisen kanssa tuskailusta tyypit varmaan saavat hyvinkin hykerryttäviä juttuja irti, mutta sen näkee sitten joskus...
"You're not getting smart with me, are you, tea-drinker?"
"You know what I did to the last man who called me that? I stole his crumpet."
Lähinnä on tullut lyttäiltyä Morganeiden pakomatkaa tähän mennessä, mutta toimiipa se tietyiltä osiltaan siinä määrin kohtalaisesti, ettei se oman lajinsa pohjamutiin sentään pääse vajoamaan. Jo alussa vitsailun sävy asetellaan hieman naljailevan ja piikittelevän jutustelun suuntaan, mutta varotaan viemästä kieliä liian ilkeiksi. Pikkunäppärä höpöttely paikoitellen hymyilyttää, mutta eipä se vitsikynä tosiaan terävimmillään ole. Mielestäni hauskimmat hetketkin ovat sen verran toisluokkaista tavaraa, että vastaavat olisivat Grantin parhaiden elokuvien kohdalla poistettujen kohtausten joukossa. Kömpelöimmät heitot eivät onnistu huvittamaan, mutta harvemmin ne rasittelevatkaan ja karsittavaakin tavaraa ehtii hieman alle sadan minuutin aikana enemmänkin vilahtelemaan. Jäkättely onkin usein vähemmän kekseliästä keskinkertaisuutta, joka silloin tällöin pikkuisen piristelee mieltä.
Did You Hear About the Morgans? ei kommelluspotentiaalistaan huolimatta lähde vastenmielisesti möykkäilemään, vaikka sellaista tarjontaa tuli ennakkoon pelättyä. Pakkohan mukaan on heittää se kauhistuttava karhukohtaaminen, jonka karkukirmauksessa karkotussuihketta väärään silmäpariinkin sumutetaan. Keho joutuu koetukselle myös ampumisharjoituksissa, kun tuikeasti potkaiseva kivääri laittaa olkapään romuksi, mutta tätä fyysisemmän huumorin osastoa hillitymmin toteutellaan. Maltillisempaa linjaa pidän pitkälti plussana, koska tuskinpa elämys yhtään antoisampi tai mielekkäämpi olisi, jos sekaan ropsautettaisiin reilusti älämölöä. Jos sekoilua, melskettä ja mekkalaa kaipaa, niin niitä puolia pitää muista suunnista etsiä ja hyvä niin.
Suunnilleen samantapaista joutavaa sekä semihauskaa höpöttelyä toivoen laitoin elokuvan pyörimään kera kommenttiraidan sivusilmin seurattavaksi. Sen suurempaa asiapitoista tykittelyä en edes odotellut, mutta siitä huolimatta voisin todeta, että Lawrencen, Grantin ja Parkerin juttutuokio on informaatioarvoiltaan melkoisen lähellä nollaa. Grant on liikkeellä itseironisella linjalla, mutta oman suorituksen väsähtänyt vähättely alkaa tympiä melko nopsaan, Parker taas tuntuu tykkäilevän vähän kaikista ja kaikesta paitsi pyssyistä ohjaajan yrittäessä pähkäillä edes etäisesti kiinnostavaa tarinaa siinä pitkälti onnistumatta. Onhan sitä tullut vuosien varrella melkoisen yhdentekeviä kommenttiraitoja kuunneltua, mutta tämä lukeutuu ehdottomasti tyhjänpäiväisempien joukkoon. Sinänsä en ihmettele, ettei elokuvasta irtoa tiukkaa asiaa koko kestolle, mutta kun tunnin kohdalla vaikuttaa siltä, että väkisin yritetään jotakin keksiä, niin koko touhun tarkoituksellisuutta kyllä kyseenalaistaa. Etenkin, kun tyyppien jaarittelu ja naureskelu omille vitseille ei niinkään viihdyttävää kuultavaa ole. No, mainitaanpa Grantin ja Parkerin tarina siitä, miten he tahtoivat ennen kuvauksia tavata toisensa Lontoossa nähdäkseen kuinka hyvin tulevat keskenään toimeen. Siinä samalla he päättivät juonia jäynän ohjaajalle, eli Parker soitti illallisen jälkeen Lawrencelle kertoen, että Grant oli ahdistellut häntä sekä huudellut kaikenlaisia törkeyksiä ja epäasiallisuuksia. Hetkellisesti Lawrence oli ilmeisesti paniikissa peläten, että koko projekti kaatuu, mutta asioiden tilan paljastuessa kaikilla oli kovin hauskaa. Paljoa muuta ei sitten kolmikon keskusteluista mieleen jäänytkään, eli kohtalaisen niukkaa tarjontaa sieltä löytyi...
Kommenttiraidan kaveriksi levyltä löytyy lähemmäs tunnin verran vaihtelevaa bonusmateriaalia, joka pääsääntöisesti on myös melkoisen kevyttä höttöhöpöä. Karhuosiossa kertoillaan, että parissa kohtauksessa nähtävä Bart II jäi aikoinaan orvoksi salametsästäjän ampuessa äidin, jolloin kouluttajat Lynne ja Doug Seus adoptoivat nuoren pennun. Puvustuspätkässä taas selvitellään, miten Wyoming-tyyliä etsittiin näyttelijöiden ja ankaran ostosriehan avulla. Cowboys and Cosmopolitans keskittyy kehumaan pääosien esittäjiä kevyttä kuittailua unohtamatta. Asiasisällöltään jälleen täysin olematonta huttua, jossa muistellaan touhun karkailleen kikatteluksi paikoin. Jos tästä tahtoo näytteen, niin levyltä löytyy pieleen menneiden pätkien kooste, jossa on pitkä kohtaus sekoilevien sanojen aiheuttamaa hillitöntä hihittelyä, jonka katselu on kylläkin lähempänä kiusallista kuin hauskaa. Mokien lisäksi pois nipsaistuja kohtauksia löytyy pari kappaletta, jotka kellottelevat yhteensä nelisen minuuttia. Mittavampi näistä esittelee hikiseen hissiin liittyviä väärinkäsityksiä sekä adoptiohaastattelua. Lyhyemmässä nähdään Paulin puttausharjoittelua sisätiloissa. Kumpaakaan näistä ei osaa varsinaiseen elokuvaan kaipailla.
Näiden lisäksi löytyy vielä pari päälle kymmenminuuttista pikkudokumenttia. Toisessa tiedotellaan, että pitkään naimisissa ollut Lawrence tahtoi kirjoittaa komedian avioliitosta, mikä oli alkusysäys elokuvalle. Paulin osaa hän jo lähtökohtaisesti luonnosteli Grant mielessään, mutta Parker alkoi näyttäytyä vaihtoehtona vasta kirjoittelun edistyessä. Kuvaukset tahdottiin pitää mahdollisimman paljon New Yorkissa, joten sheriffien talon sisätilat päädyttiin lavastamaan studiolle. Ulkokohtauksissa New Mexico sai tuurailla Wyomingia, sillä sopiva kylä Rayksi löytyi sieltä. Huvittavana sattumana paikan nimikin oli melkein kohdillaan. Tekijät eivät tahtoneet niinkään söpöä pikkukylää, vaan toimivalta vaikuttavan, jollaiseksi Roy osoittautui ja toiveisiin vastasi. Haastatteluissa mainitaan Royn olleen sen verran syrjässä, että lähimpään kunnolliseen majoituspaikkaan oli 1,5 tunnin matka, joten kuvausryhmä päätyi perustamaan asuntovaunukylän muodossa Royn liepeille oman tilapäisen yhteisönsä.
"These two are worse than Vito the Butcher."
Varmaan osa katsojista olisi tykännyt pitää setvittävät suhteet kaupungin puolella, mutta tähän katsomoon ensimmäiselle kolmannekselle osuva maisemanvaihdos kyllä kelpaa. Saadaanpa mukaan lännenvivahdetta pienoinen pilke silmäkulmassa. Mitään perusteellista western-parodiaa ei tietysti ole luvassa, mutta lisähuvitusta ja -kuvitusta kuitenkin. Wheelerien jokirannasta löytyvä mökkitontti näyttää hyvinkin kodikkaalta ja ihan mielellään katselee juoksulenkkien ja ratsastusretkien kautta avautuvia laajempia näkymiä, joiden ilmasto tuntuu olevan liiankin puhdasta sekä raikasta jatkuviin pakokaasuihin tottuneille keuhkoille. Ainakin hetkiseksi huomio siirtyy pois kankeimmista kaavamaisuuksista, jos ei muuta. Upeita kuvia etsiville romanttisten komedioiden ystäville on siitä huolimatta tarjolla huomattavasti parempia katseluvaihtoehtoja, eikä tähän välttämättä kannata maisemapuolen takia tarttua.
Vaikka Did You Hear About the Morgans? ei aivan tavallisinta lähtökohtaa tarinalle tarjoa, niin siitä huolimatta tuttua huttua se enimmäkseen on. Siihen on jo toki tottunut, että puolipakolliset ilot ja surut käydään läpi ennen odotettua lopettelua, eikä perinteisten polkujen tallailu tässäkään tapauksessa suurin surkuttelun syy ole, vaan keskinkertaiset ja heikotkin vitsailut, jotka eivät omanlaistaan pakkolomaa ole erityisen eloisaksi epeliksi herättelemässä. Katselun jälkeen jää vaikutelmaa, että vähän löysästi ja laiskasti on yllättävästä elämänmuutoksesta lähdetty hupaisia koitoksia kehittelemään, ja Morganeiden sopeutuminen sujuu vähän liiankin leppoisasti. Mitä nyt esimerkiksi Wilford Brimleyn esittämä herra hieman uhitellen murisee sekä satunnaiset kömmähdykset päälle. Mitään hillitöntä ja ylilyötyä revittelyä ei tällaiseen osaa kaivata, mutta elokuvan materiaali on usein siinä määrin kulunutta ja väsynyttäkin, että kenties hiukkasen nokkelampaa ja virkeämpää höpinää olisi voitu kehitellä. Hermoille hyökkäävä hirvitys Did You Hear About the Morgans? ei ole, mutta huippukohtiakaan ei näiltä tasangoilta oikein löydy ja muutenkin tunnelmat liikkuvat lievän huvittuneisuuden ja tympiintymisen välillä. Kaikkiaan omalla listalla lajinsa alempaa keskisarjaa.
Did You Hear About the Morgans? (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti