Tunturimaan kesää (Summer on the Fells)
1900-luvun toiselle puoliskolle siirtyillessä saadaan lyhytdokumenttien kuviin vähäsen väriäkin mustavalkoisuuden tilalle, vaikkakin näin alkuun piristys näyttää hivenen haalistuneelta. Sepä ei estä tunturipuroja kauniisti solisemasta, mikä kertoo, että kevätkausi on viemässä voittoa pitkistä ja pimeistä pakkasvallan päivistä, vaikkakin viimeiset lumet tahtovat vielä sinnikkäästi auringon hehkulle vastaan laittaa rinteillä patjoina pötkötellen. Kertojakin tätä pohjoisen loimotuksen lämmintä hehkua hehkuttelee, eikä kesän lähestyessä viimeisillä jääpaloilla paljoakaan mahdollisuuksia ole, vaan valtaisat sulamisvedet päätyvät pienenevine jäälauttoineen seikkailemaan kasvavia jokia pitkin kohti maailman meriä. Vuodenaikojen vaihtumista esitellään myös pohjoisen kasvillisuuden hitaalla virkoamisella uuteen elämään.
Tunturimaan kesää ei tyydy kuvaamaan vain kasvillisuuden kohoamista uuteen loistoon hämärän kauden jälkeen, vaan myös ihmiselon aktiivisempi ajanjakso saa huomiota. Kesäkaudella voi siirtää arkiset aherrukset pimeistä pirteistä päivänvaloon, ja niitä sitten riittääkin, eikä iltahämykään keskikesän yöttömien öiden aikaan juuri armahtele. Kertojan mukaan työjako ei raadannassa aivan tasapuolinen sukupuolten välillä ole, vaan naisille sysätään usein talouden raskaimmat työt. Miesten juttuja ovat veneenrakennus, metsästys ja kalastus, mutta vihjaistaanpa myös, että heille jää kesäisinkin enemmän joutoaikaa, jonka voi käyttää vaikkapa maailmanmenosta rupattelemiseen. Kuvissa paikkaillaan vanhoja ja tehdään uusia kalaverkkoja sekä muutakin pientä askaretta. Jos sattuu porolaumoja paimentamaan, niin niiden kanssa pitää kovimpia kesähelteitä sekä verenimijöitä paeta pohjoisempaan korkeampien tunturien turvaan raikasta ilmaa ja viileitä tuulahduksia nuuskimaan. Sanoma siis on selvä, ettei lyhyttä kesää voi loikoillen viettää, sillä ruokapuolen omavaraisuusaste on kohtalaisen korkea. Jos päättää lomailua venytellä, niin kostautuu se niukkana talviaikana.
Harvahkon ihmisasutuksen tienoilla talsiessa puhellaan myös koltista, joita erottaa muista saamelaisista yhtenä merkittävänä tekijänä ortodoksinen uskonto. Dokumentissa mainitaan, että joitakin satoja henkiä Suomessa käsittävä väestö elää esimerkiksi Inarijärven rantojen seuduilla. Wikipedia taas tiedottelee, että alueet ovat maailman myllerryksissä pirstoutuneet ja sen myötä perinteisen elämäntavan jatkaminen vaikeutunut huomattavasti.
"Koltat eli kolttasaamelaiset ovat saamelaisten alkuperäiskansaan kuuluva etninen ryhmä Suomen Lapissa ja Kuolan niemimaalla. Heidän asuinalueensa käsittää nykyään Inarin kunnan Sevettijärven ja Nellimin kylät ympäristöineen. Koltat ovat Kuolan niemimaan alkuperäisväestöä, jotka kuuluvat itäsaamelaisiin kielensä ja perinteidensä puolesta. Vuoden 1995 arvion mukaan kolttia asuu Suomessa arviolta 500 ja Venäjällä 400[1]."
"Tarton rauhassa 1920 kolttien asuinalue jakaantui kahtia. Osa jäi Suomen puolelle ja osa silloisen Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän puolelle. Raja vaaransi koko kolttien identiteetin perinteisen elinkeinojen, poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen vaikeuduttua. Koltat jäivät Petsamon alueella pieneksi vähemmistöksi suomalaisten alettua muuttaa alueelle. Vuonna 1926 heitä oli 1/4 Petsamon alueen asukkaista ja 1930 määrä oli laskenut 1/6:een.[3]
Talvi- ja jatkosodan jälkeen Suomi menetti Petsamon alueen ja Petsamon, Suonikylän ja Paatsjoen koltat evakuoitiin Suomeen: Suonikylän koltat Sevettijärvelle, Paatsjoen koltat Ivalon koillispuolelle ja Petsamon koltat Mustolaan, Sarmijärvelle Nellimiin ja Sevettijärvelle. Identiteettikriisi paheni perinteisen vuotuiskierron loputtua, kun alueet olivat pienentyneet entiselle elämänmuodolle riittämättömiksi. Koltat asutettiin kiinteisiin taloihin ja elämää yritettiin sopeuttaa uusiin suomalaisiin olosuhteisiin. Kuten karjalaiset evakotkin, myös koltat kohtasivat syrjintää."
Koltat
Noin yhdeksänminuuttiseen dokumenttiin on saatu aherruksen ihmettelyn kaveriksi myös luontoihastelua, mikä näihin elokuviin erinomaisesti sopiikin. Alkupuolella Erkki Poikosen kerronta on nopeatahtisempaa ja vähemmän makustelevaa kuin muutamassa aiemmassa pätkässä, mutta kunhan päästään pihatöistä ympäröivää kauneutta tiirailemaan, niin sanat seikkailevat ihastelevampaan suuntaan. Kauniin Kilpisjärven lähellä nököttävää Saanaa kehutaan Suomen omalaatuisimmaksi tunturiksi huippuineen, joka kilometrin verran kohti pilviä kohoilee. Hienoja hiekkarantoja kyllä pohjoisista vesistöistäkin löytyy, mutta viileät vedet pitävät pulahtelijoiden massat maissa. Lyhyen ja intensiivisen kesän jälkeen luontoäiti maalailee Lapin maisemiin upean ruskan matkaajien mieltä piristämään. Näitä tuokioita tosin haaleat kuvat hieman latistelevat, mutta eiköhän ajatuksesta silti saa kiinni napattua. Loppulöpinöissä alkaa olla jo hymyilyttävää matkailumainoksen tuntua, mutta mielellään silti kuuntelee kauniisti kuvitettua turinaa onnen satumaista ja tunturien tarjoamista karkumatkoista, jotka suovat ahdistuneelle mielelle rauhaa ja lepoa.
Dokumentin ilmestymisvuodeksi on tosiaan merkkailtu 1960, mutta Elonet tiedottelee, että oikeasti kuvausajankohta oli 1950-luvun puolivälissä. Tunturimaan kesää laitettiin vasta vuosia myöhemmin kasaan hyödyntäen Suomi-Filmin melko uudehkoa värilaboratoriota. Tekijöistä puhuttaessa joukosta löytyy tuttukin nimi, sillä kuvaajana toiminut Aimo Jäderholm on ollut työstämässä kolmea aiemmin kommentoimaani Lapin reissua. Ohjaaja Allan Pyykön nimi tulee tosin tässä ensimmäistä kertaa vastaan ja samoin sekä kirjoittaja Usko Kemppi että kertoja Poikonen ovat toistaiseksi vieraampia tyyppejä. IMDB:n perusteella näistä kolmesta viimeksi mainitusta herrasta mittavimman elokuvauran sai aikaan kirjoittaja Kemppi.
Tunturimaan kesää (Elonet)
Inarijärvi
Koltanmaa
Nyky-Lappia
Siinä missä Tunturimaan kesää jättää katsojan hiukkasen haaveileviin tunnelmiin, niin samana vuonna ilmestynyt Nyky-Lappia ottaa asiallisemman ja astetta kuivemman linjan tarinointiin. Kertoja Reino Hirviseppä puhelee Lapin korostumisesta matkailumainonnassa ja turistien houkuttelussa, mikä sinänsä on ymmärrettävää, koska monelle suomalaisellekin Lapissa pistäytyminen vastaa melkein ulkomaanmatkaa ollen aivan omanlaisensa maailma. Turismin ihmettely ei kuitenkaan ole tämän pätkän ydin, vaan vanhan ja uuden ajan kohtaaminen sekä kenties törmääminenkin, sillä nykyaika moderneine vimpaimineen vyöryy väistämättä pohjoista kohti ja muutoksensa tuo mukanaan perinteisiin elämäntapoihin.
Laineilla päristelevät moottoriveneet ja ihmisiä nopeasti kuljettelevat vesitasot saavat tässä tapauksessa toimia teknisen edistyksen esimerkkeinä. Uuden aikakauden airueet eivät aivan tyhjän tähden ole tulleet pohjoiseen pörisemään, vaan telttoihin majoittuvat heput etsivät paljastimineen arvometalleja louhittavaksi. Lounastaukosella piippua poltellessa hymy on kertovinaan, ettei työkomennus keskellä erämaata ainakaan kovin vastenmielinen seikkailu ole. Kontrastia tuo vuorostaan toisesta leiristä napatut pätkät, jossa kalaverkkojen kanssa näperrellään, eikä ainakaan vielä ole otettu käyttöön kehittyvän tekniikan tarjoamia apuvälineitä.
Kestoltaan noin kahdeksaan minuuttiin yltävä Nyky-Lappia ei erityisen syvältä lähde penkomaan, miten moderni maailma Lappia ja sen perinteisiä elämäntapoja oikein muovaa ja voisikin väittää, että ote on melkoisen lepsu, jos tämä on ollut tekijöiden pääaiheena. Kertoja kyllä on jämäkämpi, mutta hiukan kattavampaa katsausta olisi toivonut kuin jokusella otoksella esitelty asetelma erilaisten elämäntapojen kohtaamisesta. Muutenkin vähäisempää viehätystä verottelee se, että osa kuvamateriaalista on täysin samaa kuin edellisessä dokumentissa. Sinänsä ymmärrettävää, että joitakin otoksia on käytetty useammassakin teoksessa, jos sopivat aiheisiin, mutta näin peräkkäin nähtynä pikkuisen tympäisee. Jos hyviä puolia miettii, niin Nyky-Lappia pitää kuvissaan värit paremmin ja niinpä se ruskakin kirkkaampana sekä kauniimpana katsomoon hehkuu kuin edellisessä yrityksessä. Viimeiset pari minuuttia tunnelmoidaankin lähinnä saapuvaa syksyä. Paremmasta kuvanlaadusta huolimatta itse maisemat eivät näiden nähtyjen Lappi-dokumenttien joukossa oikein loistamaan pääse, sillä tällä kerralla kuvausporukka on viihtynyt alkua lukuun ottamatta tasaisemmilla seuduilla. Mainitaanpa vielä tekijöistä sen verran, että kuvaajiksi on merkitty Uno Pihlström ja Niilo Heino, kirjoittajaksi Kaarlo Nuorvala, ohjaajaksi Harry Lewing ja kertojaksi Hirviseppä. Näistä nimistä ainoastaan viimeinen on tullut aiempien katselujen parissa vastaan.
Tunturiin tulee kevät
Kevättä katsomoihin on tuomassa sama porukka kuin mikä kesäosuuden kanssa puuhaili vuotta varhaisemmin, eli Allan Pyykkö ohjaa, Aimo Jäderholm kuvaa, Usko Kemppi kirjoittaa ja Erkki Poikonen jatkaa kertojana. Elonet kertoo tämänkin kohdalla, että materiaali on peräisin 1950-luvun puolivälistä ja siitä kasattiin elokuva 1960, joka lopulta ilmestyi vuonna 1961. Itse katselin nämä nyt hieman nurinkurisessa järjestyksessä, koska dokumentit ovat levyllä yhtenä pötkönä, mutta luontevampi tapa olisi sujauttaa kevät edelle. Näistä kahdesta teoksesta jonkinlainen jatkumokin syntyy, sillä siinä missä kevättä päätellään sulamisvesiä kuljettelevien purojen kasvuun, niin kesäpätkä käynnistyy hyvin samanlaisilla kuvilla. No, kyllähän ne näinkin menevät, mutta jos tahtoo eheämmän kokonaisuuden, niin sitten voi vaihtaa järjestystä.
Pelkkää kevään ihanuutta tämä kymmenminuuttinen ei ole, vaan hyvinkin valkoisilla hankikuvilla aloitellaan. Jos kesäjaksolla oli vähän sellaistakin viestiä havaittavissa, että yöttömät ja lämpimät päivät hyödynnetään pitkään talveen valmistautumiseen, niin seuraajassa selvitellään, ettei talvikaan loikoilua ole, vaan tekemistä kyllä riittää. Suksilla pääsee liikkumaan ja porovetoiset ahkiotkin käteviä kulkupelejä ovat, eli reitit metsästysmaille ovat auki. Jäillä harrastellaan talvikalastusta ja turpeesta kasattujen ihmispesien suojissa pidetään käsityötaitoja yllä, josta syntyneitä luomuksia turistitkin kovasti arvostavat. Porolaumoja pitää liikutella ruokailupaikkojen välillä ja väittäisinpä, että pari otosta on samaa materiaalia kuin viimekertaisen katsauksen päätelleessä dokumentissa Suomen pohjoisin kylä. Silloin tosin mustavalkoisena lauman matkaa katseltiin. Kertoja selittelee samalla, että vahtimistakin vaaditaan, sillä poro on sarvivarustuksestaan huolimatta aivan liian lauhkea eläin itseään pedoilta puolustamaan.
Keväinen poroerotus houkuttelee turistejakin ihmettelemään tapahtumaa ja siinä sivussa kotikatsomoon suopunkitaitoja väläytellään. Samalla muistutellaan, ettei pohjoinenkaan elämä aina pelkästään kovaa ja armotonta raadantaa ole. Kunnolla kevätaurinko alkaa loimotella vasta dokumentin parin viimeisen minuutin aikana. Huikean kirkkauden heijastuessa viimeisiltä hangilta, alkavat ihmismieletkin vetreytymään ja monenlaisiin uhmakkaisiin kisailuihin sekä suorituksiin yltymään. Joukkoa kerääntyy kirkolle Jumalan sanaa kuulemaan, mutta samalla myös naapureita moikkailemaan. Pitkän pakkaskauden jälkeen on jälleen kevättä rinnassa ja sosiaalinen elämäkin kukoistaa aktiivisemmin. Nämä kohtaukset Utsjoen kirkolta ovat osittain tuttuja jo mainitusta dokumentista Suomen pohjoisin kylä, mutta eipä kierrätettyä materiaalia kokonaiskeston suhteen hirmuisesti pääse onneksi kertymään. Lopettelun yhteydessä muistutellaan, että lisääntyvän lämmön myötä pitää porolaumoja ohjastella aina vain pohjoisempaan suotuisempien olosuhteiden luo.
Tunturiin tulee kevät (Elonet)
Utsjoki
Poroerotus
Etenkin ensimmäinen ja kolmas dokumentti tästä kolmikosta ovat ihan mielekästä kuvausta ja kerrontaa 1900-luvun puolivälin suomalaisesta elämänmenosta. Valtavaan yksityiskohtien virtaan katsojaa ei lähdetä hukuttamaan, minkä jo lyhyet minuuttimäärätkin osaltaan estävät. Minusta näissä on kohtalaisen hyvä tasapaino asiasisällön ja kepeämmän tunnelmoinnin välillä, eli edelleen näitä ilolla silmäilee. Keskimmäinen jättää hieman haaleammat vaikutelmat jälkeensä, vaikka eipä sekään mitään tuskallista seurailtavaa ole.
"Tarun mukaan Kilpisjärvellä asui kauan sitten jättiläisiä. Niistä jörö Saana ihastui soreaan Malla-neitoon. Häähetkellä, missä vihkijänä toimi teräväpäinen tietäjä Paras, laiminlyöty kilpakosija Pältsä hälytti häijyt pohjanakat paikalle. Kesken vihkitoimituksen alkoi hyinen ja kiivas pohjoistuuli ja suunnattomat jäämassat täyttivät tienoon. Viime tingassa Saana kiidätti morsionsa Malla-äidin syliin, vaan siihenpä jäätyivät kaikin. Surevan neidon kyynelistä syntyi Kilpisjärvi.
Vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulivat ja jättiläiset paljastuivat – Saana entistäkin jörömpänä, pyöreäpiirteinen Malla äitinsä ryntäillä. Kyyneleet virtaavat vieläkin Kitsi-putouksena. Muistot Saanan ja Mallan häistä näkyvät yhä syksyisenä ruskan väriloistona: karkusalle kaapaisseen lapinväen kirkkovaatteet nimittäin repeilivät tuiverruksessa rinteille ja laaksoihin. Nuorimmat jättiläisistä vaipuivat ikimäntyjen luurankoina järvien pohjaan ja näkyvät siellä tuhansista ikävuosistaan huolimatta edelleen."
Kilpisjärvi
Tunturimaahan viittaavat nimet saivat odottamaan hieman tarkempaa kierrosta Kilpisjärven seudulta sijaitsevaan suurtunturien keskittymään sekä alueen yleisestikin jylhiin näkymiin, mutta vähän niukaksi anti tässä mielessä lopulta jää. Ylle on lainattu yksi mukaelma näiden mahtavien maisemien muokkautumisesta menneinä aikoina ja ihan mielellään dokumenttien taustallakin näitä kuulisi, mutta ainakin tässä valikoimassa tunturilegendat jätetään lepoon. Sitä puutetta voi paikkailla soittelemalla perään esimerkiksi samoja syntysatuja summailevan kappaleen Haltin häät vaikkapa herra Hynysen herkästi tulkitsemana. Kilpisjärven lähistöllä liikuttiin tammikuun kokoelmaan sisältyneessä pätkässä Pohjola poroilla ajaa, mutta siinäkin perusteellisempi kiertely jäi vähemmälle. Tunturimaan kesää toki kurkkaa pariin kertaan esimerkiksi Saana-tunturin suuntaan, mutta huipulla tunnelmoinnit jäävät välähdyksiksi. Pitää katsoa, jos saisi aikaan sen verran, että itsensä siirtelisi jossakin vaiheessa siihen suuntaan. Kivahan se olisi kiipustella Suomen mittavimpia portaita, sillä satoja lauta-askelmia on naputeltu samaisen tunturin jyrkimpään nousukohtaan.
"Kilpisjärven itäpuolella kohoaa Saamen kansan pyhä tunturi Saana, jonka 1 029 metrin korkeuteen kohoava profiili useille suomalaisillekin tuttu. Saana on saanut nimensä saamen kielen kääpäsientä tarkoittavasta sanasta, joka viittaa tunturin sienimäiseen muotoon. Saanan länsilaita rauhoitettiin vuonna 1988, koska tunturin lakiosa on karu ja ylärinteillä viihtyvät monet harvinaiset perhoslajit."
Saana
Levyllä on näiden yhdeksän vilkaistun minidokumentin jälkeen vielä neljä kappaletta ihmeteltävää, ja saa nähdä, mahtaako jokin niistä pikkuisen paremmin perehtyä Kilpisjärven ja sen lähistön luontoon. Ainakin oman käsityksen mukaan näille neliökilometreille tiivistyy sen verran merkittävä palanen Suomen Lappia, että ne hiukan enemmänkin huomiota ansaitsisivat kuin jokusen satunnaisen välähdyksen ja tunturimaininnan. Sinnehän minunkin oli tarkoitus suunnata viime syksynä, mutta aikatauluongelmat, syysväsy ja muut valikoidut selitykset saivat lykkäämään reissua. Onhan siinä Kilpisjärven retkeilykeskuksessa Saanan "naapurissa" tullut poikettua, mutta mieli tekisi kierrellä siellä enemmänkin ja ymmärtääkseni näkymien suhteen hyvinkin antoisia patikointireittejä niiltä rinteiltä kyllä löytyy. Malla-tunturien yhteydessä sijaitsee Suomen vanhin luonnopuisto, jossa voisi kätevästi samalla käväisyllä tapsutella vaikkapa Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteiselle rajapyykille. Sen näkee sitten syksyllä, millaiseen retkeilyyn innostuu, mutta Lappi-seikkailut jatkuvat tässä keväällä kuitenkin näiden dokumenttien muodossa. Vaikka nämä eivät dokumenttielokuvina mitään erityisen merkillisiä tai merkittäviä teoksia olisikaan, niin jokaisen iltaman jälkeen on pieni Lapin kuumotus noussut saaden katsojan selailemaan kuvia, lueskelemaan niitä sekä näitä ja suunnittelemaan tulevia reissuja haaveineen, eli jo tässä vaiheessa hyvillä mielin voi todeta lyhytelokuvakokoelman kiinnostavaksi ja innostavaksi hankinnaksi.
Saana (Wikipedia)
Kilpisjärvi (Wikipedia)
Mallan luonnonpuisto
Kolmen valtakunnan rajapyykki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti