Aiempien katselujen perusteella innostavakin asetelma onnistuttiin tuhrimaan joutavaksi ja vähän väkinäiseksikin viritelmäksi, johon aitoa seikkailuhenkeä ei saatu kuin pari ripausta. Voisinkin sanoa, ettei Firewalker oikein onnistunut nuorempana poikasena innostamaan, eikä reilusti yli parikymppiseksi varttunutta Mikkoa niinkään viehättänyt, vaan tuli edelleen tuomittua tekele Norrisin heikoimpiin luomuksiin. Joku voisi kysyäkin, että miksi sitten kolmatta kertaa päätä seinään, kun muutakin katseltavaa kyllä löytyisi? No, onhan edellisestä yrityksestä aikaa ja tosiaan viimeisen viikon aikana aarrejahdit ovat hyvinkin maistuneet, joten jospa pisteet pikkuisen kohoilevat? Lisäksi välillä tekee mieli rehellisesti pöhköjä rymistelyjä seurailla ja joihinkin iltoihin ne kera parin olusen oikeinkin hyvin sopivat. Näissä tunnelmissa siis kokeilemaan, että osuisivatkohan odotukset ja olosuhteet kohdilleen.
Hiekkadyynejä väreilee silmänkantamattomiin, mutta eipä aavikko hiljaisena ja autiona pitkään pysy, sillä seikkailujen sankarit ovat heti tiukan tilanteen edessä. Tai ehkä olisi sopivampaa sanoa, että uhka toisesta suunnasta niskaan vyöryy, sillä vauhdikas takaa-ajo on käynnissä. Hiekkakirppuja ja muutakin olosuhteisiin soveltuvaa kalustoa perässä kiihdyttelee ja onhan siellä muutenkin varustauduttu, sillä luotia ja räjähdysvoimaa kaksikon kannoille singotaan. Max (Chuck Norris) ei ole erityisen innokas ottamaan Leon (Louis Gossett Jr.) ajo-ohjeita jahdin tiimellyksessä vastaan, vaan tiuskii, että sama kai se miten aavikolla käännökset ajoittaa. Ehkei se sittenkään ole täysin samantekevää, sillä Max onnistuu ohjastelemaan menopelin harvinaiseen vesikuoppaan, johon kaahotus katkeaakin. Siinähän sitä nökötellään, eikä pulma ainakaan itsestään ole poistumassa.
Pian eripurainen parivaljakko saakin huomata olevansa köytettyinä paahtavan auringon armoille jahtaajien ivaillessa ja naureskellessa ympärillä. Paikalle odotellaan saapuvaksi joukkoja komentavaa kenraalia, joka taitaakin vanhoihin tuttuihin lukeutua. Välit eivät menneisyydessä ole hänen suuntaansa erityisen erinomaiset olleet, vaan pahaa verta löytyy ja hekumoiden kenraali mielessään käy läpi sidottujen tulevaa kärsimystä korventavassa kuumuudessa. Laitaapa hän vielä ennen poistumistaan naljaillen viileän vesipullon Maxin kätöseen. Heppujen tulevaisuus ei kovinkaan lupaavalta vaikuta lämpötilan käydessä tukalaksi ja lisäksi Maxia koko katastrofista syyttävä Leo tuntee jotakin epämiellyttävää liikehdintää jaloissaan. Max ei kuitenkaan tahdo noin vain henkeään heittää, vaan vesipullo tarjoaa pakoratkaisun ja pätsikurimus saa jäädä kitumatta.
Arizonalaisen baarin oluttarjonnan perään jo haikaillaan, mutta löytyyhän janoisille helpotusta hiukkasen lyhyemmänkin taipaleen takaa. Illan tullen ollaankin jo huomattavasti siedettävämpään ympäristöön onnistuttu tallustelemaan ja täysiä tuopposia kätösten ulottuvilta löytyy. Seikkailusta ei hirmuisesti jää käteen lisäiltäväksi erinomaisten urotöiden kansioon, sillä auto romuttui, melkein henkikin erkani kehosta ja taloudellinen tuotto jäi olemattomaksi. Leo alkaakin olla tilanteeseen hyvinkin tyytymätön ja tilittelee, että yhdessä on tehty vuosikymmenessä 15 tutkimusmatkaa ja vain kolme niistä on tuottanut rahaa. Keskimääräisen seikkailun saldo kallistuu siis selvästi kurjan puolelle ja kun vielä huomioidaan ammatin vaarat, niin luovuttaminen alkaa olla houkutteleva vaihtoehto.
Saluunassa samaisessa sattuu harhailemaan nainen, joka baaritiskiltä kyselee lojaaleja sekä urheita miekkosia matkaansa. Älykkyys ei ole vaatimuslistalla kovinkaan korkealla, sillä hän on ilmeisesti aikonut itse vastata aivotyöosastosta. Tiskin toisella puolella juomia myyvä kaveri vinkkaa kyselijän Maxin ja Leon suuntaan. Kaksikko nappaakin oluset mukaan ja siirtyvät pöytään kuuntelemaan, millaisia ehdotuksia Patricialla (Melody Anderson) on tarjota. Vaikeaa ja vaarallista hommaa löytyisi, mutta onnistuessaan hyvinkin tuottoisaa. Patricia on saanut haltuunsa aarrekartan, joka on kertovinaan, että rajaseuduilta löytyisi mahtava kultakasa kaapattavaksi. Tarinassa on sen verran outoja piirteitä, että Max on valmis kuittaamaan nämä puheet huuruisiksi houreiksi. Jutustelut ruskeahiuksisesta ja muuten punertavasta kyklooppimiehestä eivät vakuuttavimmasta päästä ole.
Työttömät seikkailijat tietyistä outouksista huolimatta pestautuvat mukaan ja seuraavana päivänä ratsain reissuun lähdetään. Max yrittää tehdä Patriciaan vaikutusta kertomalla ajankulukseen sankarijuttujaan ja pian kartan osoittama kalliorykelmä löytyykin. Luolan suu odottelee selvästi korkeammalla, joten alkulämmittelyksi saadaan kevyttä kiipustelua. Kallisarvoisia aarteita ei niinkään silmien eteen eksy, mutta luurankoja tulee nopeasti vastaan. Tutkimusmatka jatkuu syvemmälle kallion uumeniin ja eräästä kammiosta löytyykin ihmeteltävää. Maalaukset ja esineet vihjailevat, että oltaisiin jopa 1500-luvulle saakka takautuvien salaisuuksien jäljillä. Hohkaavan pääkallon sisältä löytyy kullattu tikari, mikä tietysti tuo hymyä kaverusten kasvoille. Patricia on kuitenkin sillä kannalla, että paljon enemmän pitäisi arvotavaraa luolaan kätkeytyä. Kultakasojen sijaan saadaankin sekalaista sakkia nujakoimaan ja vaikka yhteenotto Maxin ja kumppanien voitoksi kallistuukin, niin kertoopa se samalla, että toinenkin porukka on kulta-aarteen jäljillä, eikä kilpailijoiden surmaaminen lainkaan poissuljettu vaihtoehto ole.
Retkeilijät eivät omin hoksottimin oikein pysty kaikkia palasia yhdistelemään. Esineet viittaisivat asteekkien aarteisiin, jotka kenties olisivat päätyneet espanjalaisten löytöretkeilijöiden haltuun. Porukka piipahtaakin kyselemään lisätietoja Tall Eaglelta (Will Sampson), joka kertoileekin aikoina ammoisina alkanutta Firewalkerin legendaa. Espanjalaiset olivat juurikin tämän salaperäisen hahmon aarteiden perässä, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä Firewalkerille lopulta kävi. Tarut kertovat tämän lentäneen aurinkoon kulkemaan iäti tulessa. No, kaverukset ehtivät lupaamaan ennakkoon 20 prosenttia saaliistaan tietojen vastineeksi ja hiukkasen hölmistyneinä ihmettelevät, kun näistä höpinöistä ei ihan hirmuisesti konkreettisia neuvoja kerry. Eteenpäin kuitenkin pitää jatkaa, joten hevoset vaihtuvat jeeppiin ja kaasutellaan kohti kultaisia polkuja.
Johtolangat ovat löyhiä, eli kulta, ihmisuhrit, tikari ja aurinko pitäisi pystyä päättelemään paikaksi. Voineekin todeta, ettei ajatustyö Maxin ja Leon suurimpiin vahvuuksiin lukeudu. Illan tullen ilmenee uusia vaaroja, mitkä saavat pohtimaan jatkamisen mielekkyyttä, mutta kukaan ei tahdo kesken luovuttaa. Matka jatkuu pienkoneella kohti San Miguelia ja savuttelevista moottoreista huolimatta perille päästään. Leo jo ehtii ennakoimaan, että seikkailu tulee jäämään viimeiseksi ja henkikin touhussa heitetään, mutta silti jatketaan kohti paikallista baaria, josta setelitukku kädessä yritetään vinkkejä ostella. Lyhyen rähinän päätteeksi kolmikko pääsee poistumaan kohti seuraavaa pistettä, sillä Chajalin pikkukylästä pitäisi löytyä pätevä opas, joka voisi johdatella aarteen luo. Kilometrejä siis riittää edelleen kuljettavaksi ja nähtäväksi jää, odottaako matkan päässä himoittu kultakätkö vaiko jotakin ikävämpää yllätystä...
Toiminnallisia seikkailuelokuvia on tosiaan tullut tiirailtua useampi kappale viime aikoina ja valitettavasti joutuu toteamaan, ettei Chuckin ja kumppanien viritelmä kolmannella kokeilullakaan onnistu oikein edes semiviihdyttäväksi menijäksi muuntumaan. Jos Harrison Ford on aarteiden ja arvoitusten perässä viilettävien heppujen A-ryhmää ja Nicolas Cage Benjamin Gatesina kenties C-joukoissa, niin Norris jää kyllä siitäkin vielä pari pykälää jälkeen ja vaikuttaa heiluvan enimmäkseen väärässä roolissa. Elokuvan keskinkertaisuutta ei voi täysin Chuckin syyksi vieritellä, sillä eihän tässä jokseenkin puhdittomassa pätkässä muutkaan juuri pääse edukseen esiintymään. Kulta kyllä kimaltelee, mutta laimea maku sen perässä säntäilystä lopulta jää.
Etenkin alkupuolella tahti tahdotaan pitää tiiviinä, kun paikasta toiseen kipitellään. Kulkuneuvot kyllä vaihtuvat myös ripeästi, mutta eihän sillä suurtakaan viihdearvoa sinänsä ole, että heppasista vaihdetaan maastoajoneuvoon, josta loikataan lentokoneeseen ja junaankin ehditään. Mitään onnistumisen riemua ei saavutetuista etapeista katsomoon välity, vaan ennemmin touhu näyttää puisevan rutiinimaiselta pisteestä pisteeseen poukkoilulta, joka yrittää seikkailuhengen uupumista piilotella näennäiseen kiirehtimiseen. Näinpä hahmot ja heidän tekemisensä vaikuttavat elokuvan alkuvaiheista lähtien kohtalaisen yhdentekeviltä. Seikkailujen sankarien halpuutettujen versioiden kiinnostavuus karisee entisestään, sillä pääkaksikon sanailuun ja kommellukseen ei saada mitään aidonoloista velmua virnettä. Asiaa ei yhtään auta Andersonin sekoittaminen soppaan, sillä kemiat eivät oikein missään mielessä kohtaa ja kun tältä pohjalta kokeillaan laittaa vireille romanttisempaa vivahdetta tai vakavampaa jaksoa, niin vaivaantuneisuus ja yleinen tympääntyminen hypähtävät ylös.
105-minuuttinen seikkailu ei noin kestoltaan mikään eeppinen saaga ole, mutta tässä tapauksessa pitkästymään kyllä ehtii. Maisemat toki vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mutta innostavat hetket uupuvat pitkälti, eikä oikein yhdestäkään koitoksesta onnistuta kyhäilemään muistettavia tuokioita. Kunnollinen ote puuhaan puuttuu, sillä välillä meno on yhdentekevää haahuilua ja viimeisellä kolmanneksella jo entuudestaan vaisu hehku hiipuu lisää. Aarrekammioon lopulta päästään, ja ehkä tämä finaali on osittain napannut ideoita Indiana Jonesin pari vuotta vanhemmasta temppelireissusta, mutta hohdokasta huipennusta ei ole luvassa, vaan tyhjänpäiväistä nyhjäämistä lähinnä. Ei sillä, ettäkö Firewalker olisi kuraisista syövereistä kiskaistu infernaalinen hirvitys, joka jatkuvasti inhottaisi ja katsojaa piinaisi, mutta vaikeaa töksähtelevästä ja hengettömästä temmellyksestä on kehuttavaakaan kaivella.
Ilmettä ja ilmapiiriä yritetään pitää pirteänä ja kevennellä sekalaisilla hassutteluilla, mutta kuten muidenkin osa-alueiden suhteen, panostus on varsin rajallista, eikä lopputulos kovinkaan kummoinen. Heti ensimmäisissä kohtauksissa aavikolla tulee selväksi, että Maxin ja Leon kinasteleva vitsinvääntö on tökkivämpää lajia ja sama ontuminen jatkuu sanailujen suhteen läpi elokuvan. Huumoriyritykset painelevat pusikkoon muutenkin, kuten vaikkapa lähinnä vaivaannuttava pöllöilyjakso kera kirkollisten valepukujen. Huonoa makuakin voi välillä esittää viihdyttävästi, mutta valitettavasti Firewalker ei siihen sarjaan kuulu. Huono on enimmäkseen vain huonoa ja tylsää, eikä pari tolloilun tuottamaa hörähdystä tilannetta merkittävästi muuttele.
Seikkailussa ja vauhdikkaassa menossa Firewalker ei millään pysty herra Jonesin koitoksille vastusta tarjoamaan, mutta tuleepa ainakin yksi seikka mieleen, missä voitto irtoaa. Jostakin syystä rapsakkaan ryypiskelyyn on nähty tarvetta panostaa ja tiuhaan tahtiin toistuva pullojen ja tuoppien kallistelu onkin yksi harvoista hymyilyttävistä jutuista. Kaksikko tuntuu juopottelevan aina kun tilaisuus touhuun ilmenee, eivätkä ole ainoita alkoholiharrastukseen hurahtaneita. Vanhoihin tuttuihin (John Rhys-Davies) törmätään reissussa ja pitäähän sitä vanhoja vääntöjä viinahuuruisesti muisteloida, joten niinpä kaukaisiin sankaritaruihin höngitään nousevan humalan avulla uutta puhtia. Kyllähän toisessa leirissäkin kurkkua kuivaa kirmaillessa, ja onhan se hyvä kesken juoksutakaa-ajon nesteytyksestä pitää huolta. Välillä pullojen esittely vaikuttaa hyvinkin läpinäkyvältä mainokselta. Joka tapauksessa tämäkin puoli onnistutaan toteuttamaan puisevasti, eikä pullojen ahkera hypistely kavereista sen velmumpia veijareita tee. Huvittaa ennemmin ajatus siitä, että sankarit kittaavat kaljaa ja viinaa käytännössä läpi seikkailun. Mitenköhän nykyään 30 vuotta myöhemmin mahdettaisiin suhtautua vastaavaan ajatukseen? Etenkin, kun sikarikin Maxin vakiovarustukseen lukeutuu...
Kuten suunnilleen kaikesta muustakin, niin pääsee toimintapuolestakin tilittelemään tyytymättömään sävyyn. Monesti Cannon Group toimii takeena reippaalle ja rankallekin rymistelylle, mutta Firewalker valitettavasti valjumpaan osastoon siinä mielessä pääsee putoamaan. Toimintaköyhyydestä ei sinänsä voi hirmuisesti itkeä, sillä pieniä nahisteluja tulee tielle tasaiseen tahtiin ja heti ensimmäisistä sekunneista lähtien vauhtia ja tappelua tarjoillaan. Ongelma onkin ensisijaisesti laatuun liittyvä, eikä määrästä tarvitse nurista. Jo elokuvan käynnistelevä takaa-ajo on kamalan läheltä ja sotkuisesti kuvattu sekä leikattu. Samaa nuhjuista jälkeä on muissakin lyhyissä mätkinnöissä havaittavissa, mikä entisestään vahvistelee vaikutelmaa, ettei mistään nautittavasta B-luokan toimintaviihteestä ole kyse, vaan joutavasta huihai-kyhäelmästä.
Pakkohan perinteinen saluunariehakin on pyöräyttää käyntiin tilaisuuden tullen ja hyvä niin, sillä tämä puolivälin kohdilta löytyvä nujakointi onkin parasta, mitä potkuosastolla on tarjottavanaan. Tossut löytävät tiensä rähistelijöiden otsiin ja tuolia sekä pöytää säpäleiksi riehutaan, tietenkään unohtamatta ikkunoita ja muuta irtaimistoa. Huumoria ei haluta tässä huiskeessakaan unohtaa, vaan sopiihan sitä taukohetken tullessa hiukkasen kulauttaa kurkkuun virkistävää voimajuomaa, niin jaksaa taas potkuja pyöräytellä ja pieksäjäisiä jatkaa. Sinänsä muutama keskitasoa reippaammaksi nouseva minuutti saadaankin järjestettyä, mutta suttuinen kuvanlaatu hieman näistäkin nautittavuutta verottelee. Oikeastaan saluunaosuus onkin ainoa jakso, jossa Firewalker muuttuu perinteisemmäksi Norris-elokuvaksi ja tämä pääsee paremmin irrottelemaan kamppailutaitojensa kanssa. Muuten harrastellaan lähinnä tyhjänpäiväistä nyhjäämistä, josta loppuvääntökin on hyvä esimerkki. Sonny Landham yrittää pahistella, mutta kämmenten hierominen kasvoihin kera parin potkun on noin loppuhuipennukseksi kohtalaisen köyhää koitosta. Finaali onkin tiukempaa rutistusta kaipaavalle tylsähkö nysä, josta ei juuri minkäänlaista myönteistä tuntemusta irti saa.
Aiemmin 1980-luvulla lähinnä tiukkailmeisenä ja kovaotteisena poliisina tai hieman rähjäisenä sekä revanssia kaipaavana sotaveteraanina tutuksi tullut Norris yritti selkeästi vaihtaa lupsakamman menon puolelle. Eihän Firewalker mikään täyskatastrofi ole, mutta todisteleepa kuitenkin, ettei Chuck parhaimmillaan ole toimintakomedioissa. Myöhemmät yritykset siinä sarjassa vastaavaa viestiä toistavat. 1990-luvun alussa velipoika Aaronin ohjaksissa viuhdottu Sidekicks on lähinnä kohtalainen viritelmä koko perheelle suunnattujen hassuttelujen osastolla, mutta Aaronin kanssa kolmisen vuotta myöhemmin rykäisty hauvakaverin mukaan tempaava Top Dog taas kiusallisen kehnoa sekä väsähtänyttä kuraa. Myönnän kyllä Norrisin pöhköilyistä monesti tykkääväni, mutta tahattoman pökkelöinnin tuloksena syntyneet huvittelut hymyilyttävät huomattavasti tehokkaammin kuin nämä tarkoituksellisemmat komediat.
Resepti olikin paljon toimivampi, kun Norris jämäkkänä puunaamana murjoi konnia napakoilla potkuilla kera huonojen heittojen. Jos tätä touhua lähdetään muuttelemaan siihen suuntaan, että väännöt vesitetään perhekelpoisiksi ja pahiksille suunnatut tylyt kuittailut vaihdetaan joutavaksi pelleilyksi, niin en itse osaa sen suuremmin arvostaa. Kaveri on paremmin omalla alueellaan hutkiessaan häijyjä heppuja tuima irvistys kasvoillaan kuin vaikkapa väkinäisen leikkisästi tikari hampaissaan hölmöillen. Ovathan monet muutkin 1980-luvun toimintatähdet vastaavaa imagomuutosta letkeämpien koko perheen viihdyttäjien suuntaan kokeilleet ja usein hapuilevat yritykset ovat tuottaneet lopputulokseksi noloa sekä vaivaannuttavaa keskinkertaisuutta tai kehnoutta. Sellaisina Chuckin pyrkimyksetkin tässä osastossa pitkälti näyttäytyvät, eikä näistä oikein mitään mukavaa muisteltavaa käteen jää. Liiallista omakohtaista pipokireyttäkään en viitsi pääsyylliseksi nihkeään suhtautumiseen veikkailla, sillä esimerkiksi Norrisin uudempi luonnonsuojelua paasaileva tyhmäily Forest Warrior onnistuu paikoin hykerryttämään hyvällä huonoudellaan. Firewalker vain on kaikin puolin liian valjua ja väkisin yrittävää hölmöilyä.
Parhaita puoliaan Norris esittelikin 1980-luvulla henkilökohtaista Vietnamin sotaansa uudelleen aloittelevana risupartaisena Braddockina, Yhdysvallat kommunismin ilkeiltä kiroilta pelastavana Matt Hunterina, terroristeille tylyä sekä kylmää kyytiä antavana Scott McCoyna ja tietysti Teksasin tasangoilla kovanyrkkistä oikeutta jakelevana J.J. McQuadena. Tässä seurassa seikkailija-Max on tyhjänpäiväisesti pöllöilevä pelle, joka ei naurata. Taisipa mies itsekin ymmärtää, että vääriin kenkiin tuli loikattua, sillä harha-askelta seurasi paluu Braddockin sekä McCoyn nahkoihin ja lisäksi pari muuta tuimempaa rutistusta. 1990-luvulla tosin alkoi siirtyminen pehmoisemman elokuvaviihteen ja televisiotuotantojen pariin, mitä voinee yrittää selittää halulla tuoda mukaan kristillisempää menoa. Uskonnollisen vivahteen lisääntyminen pökkelöivän patriotismin kustannuksella onkin selkeästi havaittavissa filmografian jälkimmäisellä puolikkaalla, eikä se satunnaisista hörähtelyistä huolimatta kokonaisuuden kannalta kovin erinomainen liike ollut. Sopiikin siis summailla, että Norrisin kohdalla 1980-luku oli se kultainen kausi joistakin poikkeuksista huolimatta.
J. Lee Thompson alkoi taas olla uransa ehtoopuolella, sillä 1980-luvun jälkipuolisko kului enimmäkseen Charles Bronsonin kanssa tehtailluissa toisluokkaisissa toimintatuokioissa. Ikääntyneestä tähdestä oli jo paras puhti poissa ja muutenkin vähän väsähtänyt meno tuotti keskinkertaisia tai jotenkin menetteleviä tekeleitä. Onneksi ei kuitenkaan käyrä surkeuden syövereihin päässyt syöksymään, vaan katseleehan noita, kunhan sille tuulelle sattuu. Pitkään Thompson kuitenkin jaksoi näitä ohjastella, sillä viimeiseksi jäänyt vuoden 1989 Kinjite: Forbidden Subjects ilmestyi Thompsonin ollessa jo reilusti yli 70. Selvää kuitenkin on, että parhaat vuodet olivat aikoja sitten jääneet taakse, eikä Thompsonin nimen kuullessa viimeisimmät teokset tule ensimmäisinä mieleen.
Onhan sitä tullut vuosien varrella nähtyä kymmeniä, ellei satoja selkeästi surkeampia viritelmiä, joten eipä tässä sinänsä ole syytä alkaa raivoamaan, että Firewalker olisi huonoimpia ikinä tai vastaavaa. Keskinkertaisuuden tympivät kirot sitä enemmän kiusaavat kuin aivoja nyrjäyttelevä sietämätön huonous. Cannon Groupilta, Norrisilta ja Thompsonilta nyt vain sattuu odottelemaan hieman enemmän kuin puolivaloista kompurointia, joka on huitaistu kasaan rahastamaan aarrejahdeista innostuneilla katsojilla. Löysä ote tekemiseen näyttäytyy jatkuvasti. Kunhan painellaan paikasta toiseen joutavuuksia horisten ja huonoja vitsejä hokien sekä välillä pysähdytään nahistelemaan, niin se siitä. Eksoottisena lisänä mystinen legenda, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä ja jota ei saada seikkailuun lainkaan luontevasti soviteltua. Siinä missä Indianan reissut saavat helposti hymyä kasvoille ja innokasta seikkailuhenkeä aikaan, niin Firewalker vaivaannuttaa ja haukotuttaa velmuiluyrityksillään. Eipä tämän tympivän toheloinnin jälkeen tee ihan heti mieli jatkaa pienimuotoista aarrejahtien putkea, vaan muille maille seuraavaksi.
Firewalker (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti