Alkusysäyksensä tarina saa Espanjassa ja tarkemmin Pamplonan kaupungissa, jonne kaverukset ovat matkustelleet kymmeniä vuosia järjestetyn perinteisen härkäjuoksun takia. Ilmeisesti jännitystä tahdotaan elämään ja pulssia korkealle kirmaillessa teräväsarvisten sekä kiukkuisten härkien seassa. Nämä ovatkin sellaisia karkeloita, että alkavat katsomon puolella välittömästi nostatella närkästynyttä paasaushalua, enkä osaa tätä päälle satavuotista juhlaperinnettä erityisen ylväänä pitää. Miltei joka vuosi kertyy lukuisia eriasteisia loukkaantumisia, mutta saahan sitä mennä itseään vapaaehtoisesti telomaan, jos tahtoo. Enemmän tämä touhu härkien puolesta harmittaa, kun näitä ilkeästi ja julmasti riehaannutetaan ja myöhemmin viedään tapettavaksi härkätaisteluareenoille. Alkuminuutteja en näin erityisen nautinnollisiksi lähtisi kirjailemaan.
Kohtalaisen tyhmästä tempauksesta kertyy kivuliasta maksettavaa päähenkilöillekin, vaikka vaikeammilta vammoilta vältytäänkin. Phil (Daniel Stern) pelastuu täpärästi lipputankoon roikkumaan, mutta Mitchin (Billy Crystal) onni pettää kesken juoksentelun, sillä sinnikäs jahtaaja ei suostu luovuttamaan. Kirpaisevia kolhuja paikkaillaankin tohtorin toimistolla, sillä takapuoleen neulomista vaativaa ruhjetta saadaan sohittua. Henkihieverissä Mitch ei höykytyksen jäljiltä ole, ja lähinnä nurisee Edille (Bruno Kirby), että kaikenlaisiin typeryyksiin tämä tahtookin ystäviään suostutella. Phil taas käyttää tilaisuuden hyväkseen ikuistaen filmille kallisarvoisia lomamuistoja. Lentokoneessa naljaillaan Philin avioliitosta, josta on hyvä ilmapiiri kauas karkaillut ja samalla muistellaan tyyppien aiempia seikkailuretkiä. Mitch on sitä mieltä, että harvinaisen usein Edin ideoimat reissut karkailevat käsistä paljon normaalia lomailua riehakkaammaksi viiletykseksi.
"I'm sick of people coming over here and thinking they're in a Bergman film. "You've met my husband, Mr. Death?""
Kuluu vuosi ja pysähdytään erääseen aamuyöhön, jona Mitch kovin levottomana sängyssään valvoo. Sattuu olemaan syntymäpäivä ja mittariin vierähtää lukema 39, eli voi eräänlainen isompikin ikäkriisi jo nurkan takana kurkkia. Vanhemmat soittelevat hyvinkin varhaisen onnittelupuhelun, mutta juhlapäivä ei Mitchiä riemastuta, vaan ennemmin vaikutus näyttää lannistavalta. Lisääntyvät ikääntymisen merkit miehen mieltä kiusaavat. Korvakarvat kasvavat, hiusraja karkailee ja kaikkea muutakin vähän masentavaa kehitystä on havaittavissa. Barbara-vaimo (Patricia Wettig) alkaa jutella, että syntymäpäiväjuhlat lienee parasta perua, sillä tällä menolla pirskeiden ilmapiiri tulee olemaan yhtä hilpeä kuin jostakin Bergmanin tummasävyisestä draamasta nykäisty tunnelmointi. Juhlisteluja ei kuitenkaan jätetä väliin, sillä Mitch tahtoo kavereitaan nähdä.
Työkseen Mitch vastaa radioasemalla soitettavien mainosten hankkimisesta ja kiinnostuksen karkaillessa sekä elämänilon hiipuessa alkaa ote näihinkin puuhiin lipsua ja siitä tulee pomokin muistuttelemaan asettaen Mitchin tilapäisesti valvonnan alaiseksi. Vähemmän pirteä ja onnellinen syntymäpäivä siis on menossa, eikä suunta ole ihan heti parempaan pyörähtämässä, vaan päivänsankari pohtiikin, että elämä saattaa tästä eteenpäin olla monessakin mielessä alamäkeä ja huippukohdat jäävät pysyvästi menneisyyteen. Kouluunkin pitää ennättää kertomaan pojan luokalle urapäivänä työnkuvastaan. Edellinen esiintyjä vyöryttää rakennusmaiden karskeja tarinoita innokkaille korville, eikä Mitch oikein veny vastaavaan suoritukseen. Apeana ja ankeana hän lyhyesti puhelee hommistaan vailla mitään intoa ja päätyy pitämään lapsille lyhyen varoittavan paasauksen elämän katoavista ihanuuksista, joita ei takaisin saa opettajan tiiraillessa lievästi järkyttyneenä taustalla.
Arkielämästä nyhdettävät ilotkin alkavat Mitchin mielestä vähiin käydä, kun poika ei erityisen paljon tunnu arvostavan ja tyttären taidekoulupyrkimykset stressailevat. Illalla kuitenkin juhlitaan, vaikka mieli olisi miten maassa. Espanjan reissun jälkeen villi Ed on kaveriensa tapaan päätynyt naimisiin. Siinä missä Edin avioelämä on aluillaan, niin Philin pitkään kitunut ja henkiseksi piinaksi muuttunut yhteiselo vaimon kanssa alkaa olla tiensä päässä, sillä kesken juhlien saadaan ikävä paljastus. Mitäpä sitä sanojaan varomaan, vaan voipa arkaluonteisia asioita huudella ventovieraiden keskelläkin, mutta sillä tietysti on seurauksensa, eivätkä ne Philin kannalta ainakaan heti osaa erityisen aurinkoisina näyttäytyä. Hieman alakuloisia aatoksia kuunnellessa alkaakin tulla mieleen, että useampikin päähenkilö on piristyksen ja mahdollisesti uuden alunkin tarpeessa ennen kuin elämä uppoaa lopullisesti synkkyyksien suohon ja yleiseen lohduttomuuteen.
"Have you ever had that feeling that this is the best I'm ever gonna do, this is the best I'm ever gonna feel...and it ain't that great?"
Tavallaan ainakin tilapäistä pakoa ankeasta arjesta tarjotaankin, sillä Ed ja Phil ovat hankkineet ystävälleen lahjaksi melko omaperäisen lomamatkan, tai oikeastaan siis koko kolmikolle. Kohde sijaitsee New Mexicossa, josta olisi tarkoitus ajaa karjalauma Coloradoon parin viikon aikana. Näin päästäisiin yhdessä keski-iässä kokemaan lapsuudessa haaveiltuja karjapaimenseikkailuja elämysmatkan kautta. Erityisesti Ed huokuu innostusta ja hehkuttelee ennakkoon tulevia koitoksia, mutta Mitch tympäisevästi tahtoo koko reissun osaltaan perua, sillä hän on jo lupautunut vierailemaan tuolloin Barbaran vanhempien luona. Kaverit ovat kamalan pettyneitä, kun Mitch ei ole suunnitelmiaan muuttamassa, vaikka asian eteen on nähty viikkoja vaivaa. Sekö siitä sitten...? Barbara on kuitenkin sitä mieltä, että Mitchin olisi parasta tarttua ystäviensä ehdotukseen ja lähteä tasangoilta etsimään kasvoilleen takaisin sitä kadotettua ja kovin kaivattua hymyä.
"Go away with Ed. Take Phil. I am giving you these two weeks. It's my present. Go and...find your smile!"
"What if I can't?"
"We'll jump off that bridge when we come to it."
Maisemat muuttuvatkin melkoisesti ja alakuloiseksi voipunut vire vaihtuu samalla reippaampaan riehaan, vaikkakin Ed vaikuttaa alkuun olevan kolmikon ainoa aidosti innostunut. Aivan keskenään kaverukset eivät tietenkään reissulle pääse, vaan vieraista lomailijoista muodostuu kahdeksanhenkinen porukka ja siihen vetäjät päälle. Mukana ovat isä ja poika Jessup, jotka työskentelevät hammaslääkäreinä, jäätelöbisnestä pyörittävät Shalowitzin veljekset ja Bonnie (Helen Slater), jonka retkikaveri on viime hetkillä perunut osallistumisensa, eli eipä aivan äijälauman touhuiluksi homma mene. Clay Stone (Noble Willingham) laukoo terveiset kivääristään ja toteaa, että tällä reissulla joutuu ihan oikeisiin ja koviin hommiin. Clay itse ei ole lähdössä karjanajoon, vaan keskittyy tilanpitoon, mutta pari apulaista on lähdössä oppaiksi ja karski lännenmies Curly (Jack Palance) joukkoa johtamaan. Alkuvalmistelut sekä peruskoulutus vievät aikansa, mutta pian tasangot jo kutsuvat. Avoimen taivaan alla odotteleekin monenlaista kokemusta ja koettelemusta, joilla kenties on kauaskantoisempiakin ja elämää enemmänkin mullistavia seuraamuksia...
Saapahan taas todeta, että vierivät vuodet vinksauttavat helposti painotuksia mielessä milloin mihinkin suuntaan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että meno muistikuvissa oli kohtalaisesti höttöisempää ja kepeämpää huvittelua. Elokuvan alkupuolella tosiaan pikkuisen yllätyin apeiden aatosten höpöttelystä, vaikkakaan ei tämä täysin tosikkotouhuksi mene ja omat huvittavuutensa kyynisempään katsantokantaan kallistuva jutustelu tietenkin omaa. Samoin viimeiset vaikeudet tummenevine kuvineen olivat päässeet selvästi haalistumaan, mutta niidenkin suhteen sopii toppuutella, ettei sentään henkihieverissä ja veren maku suussa väännetä olosuhteita ja koettelemuksia vastaan. Onhan tämä osa harrastuksen viehätystä, että elokuvat elävät muistoissa hiukkasen ja uusintahetken koittaessa yllätyksiäkin on luvassa. Sotkuisesta muistojen lokerikosta saattaa siis omanlaistaan iloa olla.
"Value this time in your life kids, because this is the time in your life when you still have your choices, and it goes by so quickly. When you're a teenager you think you can do anything, and you do. Your twenties are a blur. Your thirties, you raise your family, you make a little money and you think to yourself, "What happened to my twenties?" Your forties, you grow a little pot belly you grow another chin. The music starts to get too loud and one of your old girlfriends from high school becomes a grandmother. Your fifties you have a minor surgery. You'll call it a procedure, but it's a surgery. Your sixties you have a major surgery, the music is still loud but it doesn't matter because you can't hear it anyway. Seventies, you and the wife retire to Fort Lauderdale, you start eating dinner at two, lunch around ten, breakfast the night before. And you spend most of your time wandering around malls looking for the ultimate in soft yogurt and muttering "how come the kids don't call?" By your eighties, you've had a major stroke, and you end up babbling to some Jamaican nurse who your wife can't stand but who you call mama. Any questions?"
Aivan ensimmäiset minuutit ovat kyllä riehakasta vipellystä ja niitä seuraavat animoidut alkutekstitkin keppostelevan kepeät, mutta noin 20 minuutiksi häivytetään seikkailutuokiot pois ruudulta ja päästetään Crystal tummasävyisemmin vitsailemaan elämäntuskastaan ja hiipuvista iloista. Kaverissa kyllä on vähän orastavan kitisijän ja ankeuttajan piirrettä havaittavissa, mutta eipä näitä turinoita tee mieli lähteä lyttäilemään, koska tokaisut enimmäkseen onnistuvat hymyilyttämään. Mitchin maailmanromahdus on hiljaisempaa lajia, kun uutta puhtia antavat asiat vähitellen, mutta vääjäämättömästi tuntuvat rapautuvan arjesta pois, mutta Philin kohdalla paketti romahtaa ryminällä. Taustalla toki on vuosien pettymyksiä ja kenties kaunojakin, jotka pääsevät purkautumaan hyvinkin vauhdikkaasti, mutta tämä räyhä ei katsomon puolella samoissa määrin huvita, vaikka tilanteessa oma vinksahtanut vivahteensa onkin. Saadaanpa ainakin viesti perille siitä, että piristystä kaipaillaan ja vieläpä vallan pikaisesti, kiitos!
Enimmäkseen City Slickers panostaa sanalliseen huumoriin, mutta onhan seassa myös siellä ja täällä ripaus kohellustakin, mikä on ihan luontevaa. Olisihan se kohtalaisen outoa jättää kokemattomien karjapaimenten kommellukset väliin. Suurin osa näistä mahtuu keskimmäiselle kolmannekselle lähtien vaatteiden sovittelusta ja satulaharjoituksista. Opintojen edistyessä kuviin tulevat ratsastusyritykset ja laitetaanpa lassojakin viuhumaan. Vähemmän höykytteleväiseen kyytiin tottuneille näistä saattaa kertyä kivulias kokemus ja toinenkin. Omiin silmiin näiden touhujen parissa ei lähdetä erityisen riehakkaasti revittelemään, vaikka vauhkoontumisiakaan ei täysin voida välttää. Välillä sitä joutuu vain toteamaan, että kahvikupin kustannukset karkailevat suuriksi...
"Hi Curly. Killed anyone today?"
"The day ain't over yet..."
Monelle on jäänyt elokuvasta mieleen Jack Palancen rouhea suoritus karskina lännenmiehenä, joka herättelee matkaajissa kauhunsekaista kunnioitusta, ja pitäähän hänestäkin pikkuisen puhella. Palance ei ihan ensimmäistä kertaa ole lännenelokuvassa loistamassa, sillä pitkä ura vie 1940-luvun loppuun ja monta kertaa on herra samansuuntaista vaatetusta ylleen pukenut, mutta Curlyn osa antaa mahdollisuuden hieman virnistellen huvitella tasankojen koulimien kovien äijien kustannuksella. Ryhdikkäästä sisääntulosta lähtien homma tuntuu olevan hanskassa. Ärähteleväisessä olemuksessa, tuimasti tuijottavassa ilmeessä ja kähisevässä äänessä on kenties ripaus Clint Eastwoodiakin, mutta piirteet kyllä sopivat lukemattomiin muihinkin sankareihin.
"This guy, Curly, is a true cowboy. One of the last real men. He's untamed, a mustang. It'll do us good to be in his world for a while."
"Do us good? Didn't you guys see? The man was hanging the hired help! And, did you notice his eyes? He has crazy eyes. He's a lunatic! We are going into the wilderness being led by a lunatic!"
Kaverin legendaa kasvatellaan iltanuotiolla hurjia juttuja kertoillen ja tokaiseepa Mitchkin Curlyn olevan kovin tyyppi, jonka on tavannut luonnehtien tätä samalla nahkaiseksi satulalaukuksi. Jatkuvasti sätkää käryttävä, muille murahteleva, määrätietoisen vähäpuheinen Curly onkin paikoin siinä huonommin huvittavalla tavalla naurettavan rajamailla, mutta enimmäkseen paremmalla puolella pysytään. Samaa mieltä taisivat olla palkintojen ojentelijat, sillä Palancen sivuosastaan voittama Oscar oli elokuvan ainoa ja myös Palancen oman uran ainokainen. Kaikkiaan tuima ja tylykin Curly on elokuvalle ehdoton piristysruiske ja melkoisen tärkeä tekijä koko seikkailun toimivuudessa. Kyllä ne harvat ja valitut sanat voivat välillä yhtä makeasti hymyilyttää kuin hillitön puhetulva.
Kaikista parhaiten elokuva rullailee muutenkin keskimmäisellä kolmanneksella, koska silloin siitä kehitellään hyvinkin nautittava kaverikomedia. Tarinaa ei onneksi kuljetella mistään pikaisten oikoteiden kautta, vaan löysemmällekin jutustelulle löydetään aikaa, ja ilman näitä City Slickers olisi omiin silmiin paljon vähemmän viehättävä teos. Muistellaan, miten John Wayne isolla kankaalla on jäänyt ikimuistoisesti mieleen, lapsuusajan isän ja pojan yhteisiä pesäpallo-otteluita sekä monenlaista muuta mukavaa, joka kivasti kutkuttelee katsomossa. Joutavampien löpinöiden sekaan sujautellaan syntyjä syvällisiä, mikä saa välillä muutkin kuin nuotiohiilet hehkumaan. Suloisten muisteloiden sekaan sopii elämänasenteiden pohdinta, mikä ei niitä haavoittaviakaan hetkiä yritä kartella. Myös taustalla soivat kappaleet paikoin viestittelevät nuoren sydämen sekä hupsujenkin haaveiden tarpeellisuudesta elähdyttävän elelyn kannalta. Näitä teemoja vielä melko lämminhenkisesti pyöritellään, niin helposti sitä alkaa rinnassa pientä liikutusta värähtelemään. Siksipä en ihmettelekään, miksi juuri nämä elokuvan osiot ovat parhaiten omiin muistoihin jääneet.
Aivan napakymppi City Slickers ei ole, joten kehukimaran sekaan saa hieman napistakin. Viimeiselle kolmannekselle on päätynyt omasta mielestä töksähtelevimmät hetket, mikä laimentaa jälkimakuakin valitettavasti. Porukan kokin humalainen sekoilu pistää pahimmin silmiin irrallisena pöhköilynä, vaikka onhan sillä tietysti tarkoitus heittää lisähaastetta taipaleelle ja samalla lyhyen vauhtijakson tuoda mukanaan. Olisihan sen voinut varmaan paremminkin toteuttaa. Toinen tolloilu seuraa melkein heti perään, kun apulaiset riehaantuvat revolveriräiskintään pullonhengen rohkaisemina ja tämä tyhmäily näyttäytyy tarpeettomana ilkeilynä. Pari harha-askelta ei hyvää reissua pilaa, mutta aihetta hihkumiselle näistä on vaikea löytää. Saadaanhan kolhujen ja koettelemusten kautta ystävyyttä lujiteltua, vaan ehkä viesti olisi toistakin reittiä perille löytänyt.
Parista hutista huolimatta näitä touhuja olisi mielellään kauemminkin katsellut ja iltanuotioilla istuskellut hyvässä seurassa. Siksipä voisi ottaa asiakseen hankkia jossakin vaiheessa kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan City Slickers II: The Legend of Curly's Gold. Ensimmäisen ohjaaja Ron Underwood korvautuu Paul Weilandilla, mutta kirjoitusporukka pysyy samana. Näyttää siltä, että Ed ei valitettavasti toiselle lännenreissulle ole päässyt mukaan, mutta Crystal ja Stern toistavat roolinsa ja paljon muitakin tuttuja kasvoja näyttelijäluettelosta löytyy. IMDB:n pistekeskiarvo jää selvästi ensimmäisestä, eli voinee olettaa, ettei taikaa onnistuta täysin toistamaan, mutta voisihan se aarrejahti silti kelvollista katseltavaa olla.
Jatko-osaan Crystal on merkitty kolmanneksi kirjoittajaksi ja IMDB:n triviaosasto tietää tiedotella, että hän osallistui tarinan kehittelyyn ja kynäilyyn ensimmäisessäkin, mutta jäi ilman virallista merkintää. Löytyypä sieltä pari esimerkkiäkin, jotka on melko suoraan napattu elokuvaan Crystalin omasta lapsuudesta, joista toinen on elokuvan lämpöisiin hetkiin lukeutuva muistelo matkasta pesäpallopeliin isän kanssa. Toinen tosipohjainen juttu on vanhemmilta saatu aikainen syntymäpäiväpuhelu, sillä Crystal kertoo äitinsä soittavan vuosittain viideltä aamulla, sillä siihen aikaan vuorokaudesta poika aikoinaan syntyi. Muuta mielenkiintoista jos miettii, niin samassa paikassa kerrotaan, että Charles Bronson kieltäytyi Curlyn osasta. Tavallaan olisi ollut ihan kiehtova vaihtoehto sekin, mutta kenties virne olisi jäänyt vähäisemmäksi, joten parempi luultavasti näin. Mainitaanpa vielä, että City Slickers on Jake Gyllenhaalin elokuvadebyytti Mitchin pojan roolissa.
"Rollin', rollin', rollin', keep them dogies rollin', man my ass is swollen, Rawhide! Get 'em up, move 'em out, wake 'em up, get 'em dressed, get 'em shaved, comb their hair, Rawhide! Tie me down, tell me lies, pull my hair, smack my thighs - with a big wet strap of, Rawhide!"
Lännenelokuville lempeästi naureskeleva City Slickers onnistuu tosiaan monessakin mielessä ja helposti sitä suosittelee lämminhenkisten ja leppoisten komedioiden ystäville, etenkin jos lännenelokuvista sattuu myös tykkäilemään. Mikäli omaa allergiaa näsäviisastelevalle huumorille, niin siinä tapauksessa harkintaa kannattaa harjoittaa, koska tätä lajia aina sanavalmis Crystal on taipuvainen höpöttelemään. Aiheestaan ja miesvoittoisesta joukosta huolimatta City Slickers ei onneksi ole mikään yliäijäilevä tarinatuokioinen, vaan ennemmin sellaiselle yrmyilylle hymyillään. Kovaa koulutusta höykytyksineen tietenkin saadaan mukaan, mutta nämäkin hoidellaan enimmäkseen ryppyotsaisuutta kartellen ja samalla pahinta kielen poskeen pistävää sekoilua vältellen. Tasapainoilu toimiikin melkein läpi elokuvan, eikä menoon mitään jatkuvaa hupijuttua osaa edes kaivata ja herkistävillekin kokemuksille löytyy oivia paikkoja. Elämän ahdistavia ansoja paetaan ja uusia alkuja sekä suuntia etsitään vajaan parin tunnin verran hyvinkin viihdyttävissä tunnelmissa.
City Slickers (1991) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti