Pelkästä lomailusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan tarkoitus olisi samalla saada vietyä vähän jämähtänyttä kirjaprojektia eteenpäin. Gil on suhteellisen menestynyt kirjoittajana elokuvien puolella, mutta on viimeinkin halunnut kokeilla kykyjään romaanien parissa. Työ ei vain tahdo tulla valmiiksi, vaan yksityiskohdat vaativat korjauksia korjauksien perään.
Myös lähitulevaisuudessa odottavia häitä varten pitäisi tehdä hankintoja. Jo alusta lähtien Gil tuntuu vähän epävarmalta näiden suunnitelmien suhteen, ja tunne vain voimistuu elokuvan edetessä. Päänsärkyä aiheuttaa sekin, että tuleva aviopuoliso viihtyy kovin innokkaasti vanhan ystävänsä seurassa, jonka tarve päteä asiassa kuin asiassa tekee kyseisestä tyypistä Gilille lähes sietämättömän. Kun toinen viettää aikaa ystäviensä sekä perheensä kanssa, niin Gil vaeltelee Pariisin katuja yrittäen löytää innoitusta ja ratkaisuja tekstiinsä.
Ammatilliset ja yksityiselämän pulmat painavat siis päälle, mutta eräänä iltana huojuvin jaloin katuja tallaava eksynyt kulkijamme istahtaa hetkeksi portaille selvittelemään sijaintiaan. Kellon kumahtaessa keskiyön merkiksi, herääkin henkiin aivan toisenlainen maailma, kun Gil tempaistaan mukaan sinne, mitä hän on aina pitänyt ehdottomana kulta-aikana. Seuraavien öiden aikana tuleekin pyörittyä vähän muissa ympyröissä.
Kuin taikaiskusta, lähes kaikki on vielä aivan kuin Gil on silloisen Pariisin mielessään kuvitellut. Yöt ovat yhtä juhlaa kiinnostavien persoonallisuuksien seuratessa toisiaan. Onnensa kukkuloilla Gil kuitenkin alkaa pohtia, että ehkäpä se kaikki unelmointi menneistä hyvistä päivistä onkin loppujen lopuksi lähinnä pahasti värittynyttä harhaa, jonka hyvät puolet ovat aikojen kuluessa paisuneet ja paisuneet negatiivisten seikkojen unohtuessa jonnekin matkan varrelle. Ehkäpä ne vanhat hyvät päivät kaikkoavat aina vain kauemmas tavoittamattomiin...
Good old days
Owen Wilsonia kyllä katselen mielelläni, mutta suurin osa hänen elokuvistaan sattuu olemaan sellaisia, etteivät ennakkotietojen perusteella oikein onnistu herättämään kiinnostusta. Edellinen nähty taitaakin olla vuodelta 2007, eli The Darjeeling Limited, eikä näitä muutenkaan 2000-luvulta hirveästi löydy. Vika ei kuitenkaan ole miehessä, ja tässäkin hänen juttunsa lähes järjestään hymyilyttävät. No, Allenin kynästähän ne ovat lähtöisin, mutta erityisesti Wilsonin puhetavassa on paljonkin sellaista, mikä vetoaa minuun, ja joka saa vähän heikommatkin jutut huvittamaan enemmän.
Kauniiden kuvien takaa löytyy Darius Khondji, joka loihti lumoavia näkymiä vaikkapa tuohon vähän aikaa sitten vilkaistuun The Beach -elokuvaan. Midnight in Paris tempaisee oikeastaan jo ensimmäisillä minuuteilla mukaansa, sillä Allen on päättänyt avata elokuvan runsaat kolme minuuttia kestävällä koosteella kaupunkimaisemista. Yleensä tulee hehkutettua enemmän noita komeita luontokuvia sisältäviä elokuvia, mutta voisi välillä tasapuolisuudenkin nimissä antaa vähän toisenlaisillekin elokuville pisteitä siitä puolesta. Eivätkä ne viehättävät kuvat tähän mainittuun alkujaksoon toki rajoitu, vaan niitä on ripoteltu tasaisesti elokuvan varrelle.
Nämä kuvat ovat myös merkittävässä osassa yleisestikin tunnelman kannalta. Kesäisen sateen huuhtomat pimenevät kadut saavat aikaan miellyttävän lämpimän tunteen. Muutenkin tunnelma pysyy varsin miellyttävänä koko elokuvan keston ajan, ja 90 minuuttia vierähtääkin varsin nopeasti ohi. Siinä kun vielä nauttii samalla pari lasillista, niin sydän hakkaa mukavasti, eikä paljoakaan tule valitettavaa mieleen. On aina hyvä merkki, kun tekee mieli painella pause-nappulaa tai katsella heti elokuvan jälkeen tiettyjä kohtauksia uudelleen. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Välillä kyllä tuntui siltä, että tietyt hetket menivät vähän turhan nopeasti ohi, mutta eipä Woody yleensäkään ole nähnyt tarvetta pitkittää elokuviaan kohti paria tuntia.
Jos vaikka vertailee tätä Allenin muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vicky Cristina Barcelona -elokuvaan, joka tuli uusittua noin kuukausi sitten, niin voisi sanoa, että yleisesti tämä nojaa selvästi enemmän tyypillisen Allen-komedian suuntaan. Tuo toinen sisältää huomattavasti vähemmän hauskaa sanailua, ja on muutenkin teemoiltaan pikkuisen vakavampi tapaus. En silti ainakaan toistaiseksi osaa sanoa, kumman laittaisin edelle, sillä molemmat ihastuttavat ja ovat omilla listoilla varsin erinomaisia elokuvia.
Ehkäpä tästä kuitenkin olisi saanut vielä enemmän irti, jos tuntisi paremmin sitä haaveiltua aikakautta. Minulle se on tullut parhaiten tutuksi Hemingwayn tekstien kautta, joita on tullut silloin tällöin lueskeltua. Sanoisin kuitenkin, että Gilin näkemys lienee astetta tai paria romanttisempi kuin mitä itse olen toistaiseksi saanut kursittua kokoon. No, sellainen kuitenkin taitaa sopia huomattavasti paremmin tällaiseen elokuvaan.
Mitäpä sitä enää tämän enempää jaarittelemaan. Allen on jälleen saanut luotua hienon elokuvan, jonka parissa aika lentää, mieli täyttyy positiivisista tuntemuksista ja levyn laittaa enemmän kuin mielellään uusittavien pinoon odottamaan sopivaa hetkeä kertaukselle. Tätä katsellessa tuli jälleen mieleen, että pitäisi viimeinkin hankkia se Before Sunrise uusintakatselua varten. Aivan liian kauan on tullut jahkailtua kyseisen elokuvan suhteen. Tätä kuitenkin uskallan suositella romantiikan ystäville. Ei ainakaan luulisi olevan pettymys. Ehkäpä ne fantasiaelementit saattavat joidenkin kohdalla tökkiä, mutta minulle kuitenkin toimi erittäin hyvin. Välillä Allenin elokuvien lopetukset jättävät vähän kylmäksi, mutta ehkäpä hän alkaa vähän pehmenemään vanhetessaan...
Midnight in Paris (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti