Viettäessään vähemmän viihdyttävää iltaa sekä yötä eräässä bangkokilaisessa hotellissa, Richard saa puolivahingossa elämänsä tilaisuuden. Naapurihuoneessa asuva Robert Carlylen esittämä mieleltään järkkynyt tyyppi höpisee lähes taivaallisesta rannasta, joka on jopa liian kaunis ja sijaitsee eräällä Thaimaan täydellisellä saarella. Richardin on jokseenkin vaikea uskoa tarinaa, mutta toisaalta uteliaisuus voittaa, kun kartta lopulta on kädessä. Muutkin ovat kuulleet tästä paratiisista, mutta yleensä kuittaavat tällaiset puheet perättöminä legendoina.
Aivan yksin ei Richard kuitenkaan halua lähteä kohti tuntematonta. Niinpä hän kysyy naapurihuoneessa asuvalta parsikunnalta (Virginie Ledoyen ja Guillaume Canet), haluaisivatko he lähteä mukaan. Kohta Canetin esittämä Étienne onkin puuhaamassa erilaisten lippujen ja järjestelyjen parissa. Matka taittuu useammallakin kulkuneuvolla läpi Thaimaan. Aivan perille asti ei järjesty kuljetusta, sillä määränpää sattuu olemaan yleisöltä suljettu kansallispuisto. Viimeinen väli pitää siis uida, jos haluaa päästä uskomatonta rantaa ihailemaan.
Lähes heti saarelle päästyään kolmikko ihastuu, kun näyttää siltä, että legendat saattoivatkin pitää paikkansa. Uupuneet matkailijat toivottaa tervetulleeksi varsin mielenkiintoinen kasvillisuus. Väsyneenkin matkailijan pitäisi ehkä kuitenkin huomata, että kasvusto on vähän turhankin tasaista ja istutetulta vaikuttavaa, ollakseen luonnollista, ja tämä taas saattaisi viitata ikäviin vaaroihinkin. No, eipä siinä pitkään ehditä ihmettelemään, kun asioiden oikea tila tule esille. Sitten vain kiväärimiehiä pakoon.
Hieman epätoivoiseksi kääntyneen pakonsa päätteeksi kolmikko törmää mieheen, joka lupaa johdattaa nämä kohti määränpäätään. Osittain ainakin Richardin pettymykseksi, he huomaavat nopeasti, että kyseessä ei todellakaan ole mikään koskematon tai edes asumaton paratiisi. Saarella asuu kokonainen yhteisö enimmäkseen länsimaista muuttaneita ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet nyky-yhteiskuntaan, ja halunneet etsiä toisenlaista elämää luonnon keskeltä. Alkujärkytyksen jälkeen Richardkin huomaa, että asustelu tällaisessa yhteisössä saattaakin olla äärettömän miellyttävää, vaikka kyseessä periaatteessa olisikin lomailupaikka lomailupaikkoja karttaville.
Jo matkalla vaarat, kinastelut ja muut vaikeudet tulevat nopeasti tunnelmaa rikkomaan, eikä sitä aurinkoisinta eloa pitkään uudessa "kodissakaan" riitä, kun ihmisluonteen ikävämmät piirteet alkavat sitäkin kääntämään vähemmän mukavaksi ympäristöksi. Omasta puolestani tässäkin tapauksessa se onnellinen ja huolettomampi jakso olisi saanut kestää kauemminkin. Eri asia sitten, jos halutaan ehdottomasta esittää, että eipä ihmisistä sen parempaan pohjimmiltaan ole, niin kai tällainen sitten on varsin perusteltua. Mitään erityisen innostavaa seurattavaa se ei kuitenkaan ole. Tarinan edetessä pinnallisesti hyvinkin iloinen yhteisö alkaa esittämään aina vain raadollisempia puolia itsestään. Lopulta kirkkaan valkeat rantahiekat värjäytyvät pikkuisen punertavimmiksi...
Jos tämä paratiisi-illuusion nopea romutus vähän tökkii omalla kohdalla, niin viimeisen neljänneksen jutut tekevät sitä samaa, mutta vielä tehokkaammin. Tämän sekoilun ja synkistelyn pohjustus jää mielestäni varsin pahasti vaiheeseen, eikä DiCaprio oikein pysty tuomaan mitään aidosti pahaenteistä tai häiritsevää näihin hetkiin. Lähinnä surkuhupaisilta nämä kohtaukset vaikuttavat, ja itse sijoittaisin ne samaan sarjaan kuin vähän aiemmin nähdyt vaivaannuttavat videopelihassuttelut. Melko tehokkaasti ne onnistuvat vain kiinnostuksen laskemisessa, mikä onkin elokuvan loppuessa ehtinyt pudota varsin alas siitä, missä se oli vielä puolivälin kohdalla.
Ei elokuva toki näistä valituksista pelkkää synkistelyä ja sekoilua ole, vaan on mukana leppoisempaakin elelyä ja puuhastelua. Sävy ei kuitenkaan oikein missään vaiheessa ole sellainen, että voisi vain nautiskella mukavista tunnelmista ja hienoista maisemista. Tuli mieleen toinen elokuva, jossa myös nuori mies lähtee etsimään tietään tavanomaisen yhteiskunnan ulkopuolelta, eli Into the Wild. Siinäkin sävy on ainakin paikoitellen synkempi, mutta kuitenkin siinä tavoitetaan paljon kaunistakin, mikä ei ole pelkkää pintaa. Lisäksi The Beach tuntuu jatkuvasti ikävästi meluisammalta tapaukselta. Eipä se paratiisin menettäminen tässä tapauksessa tunnu katsomossa juuri miltään, kun jo alusta lähtien on tuntunut siltä, ettei sitä ikinä ollutkaan vaan parhaimmillaan harha siitä, jota pidetään yllä varsin vastenmielisin keinoin.
Toisaalta eivät ne todellisen elämän paratiisin etsimiset ja ihanneyhteisöjen perustamiset luonnon keskelle ole onnistuneet useinkaan mitenkään erityisen tuskattomasti. Suomalaisten osalta tällaisiin retkikuntiin ja yhteisöjen perustamisiin voi tutustua vaikkapa Teuvo Peltoniemen kirjan Kohti parempaa maailmaa kautta. Kyseistä kirjaa voisinkin suositella aiheesta kiinnostuneille. Siinä on kuvattu useampikin eri puolille maailmaa suuntautunut yritys maanpäällisen paratiisin löytämiseksi, mutta yleensä maailman kovempi todellisuus on ennemmin tai myöhemmin päässyt voitolle, jolloin ollaan sitten palattu siihen halveksittuun yhteiskuntaan, josta piti päästä pois lähes hinnalla millä hyvänsä.
Tämänkin elokuvan kohdalla yhteisö on ehkä kuvitelmissaan todellisuutta omavaraisempi. Kun silloin tällöin tulee kauppamatkan aika, niin pitkät ostoslistat ilmestyvät matkalaisten mukaan. Yht'äkkiä tietyt modernin yhteiskunnan tuottamat jutut alkavatkin houkuttaa. Samoin välillä huomataan, että eräistä kehittyneistä palveluista olisi myös iloa. Vaikka ajatus ei olisikaan täysin realistinen, niin itse katselisin myös mielelläni tällaisen yhteisön eloa kuvaavan elämän, joka ei välttämättä aivan samoissa määrin keskittyisi negatiiviseen tai ihmisluonnon pahempien puolien esittelyyn.
Erittäin kauniista kuvista ei voi kuitenkaan olla pitämättä, vaikka ikävimmissä tunnelmissa silloin tällöin liikutaankin. Monessa muussakin elokuvassa vakuuttanut Darius Khondji on saanut Thaimaan saarilla aikaan melko komeaa jälkeä. Maisemakuvien ystäville elokuva kyllä tarjoaa useampiakin miellyttäviä hetkiä. Varsinkin näin pimeän talven keskellä katsottuna tuottavat kyllä positiivista mieltä mukavasti. Nämä kuvat nostavatkin yleisesti elokuvan vetovoimaa selvästi.
The Beach on sellainen elokuva, että siitä toivoisi pitävän enemmänkin, mutta ainakin omalla kohdalla muutama osa-alue laittaa sen verran pahasti vastaan, että hehkuttaminen ei oikein tule kysymykseen. USA vs. Eurooppa -vitsit hymyilyttävät silloin tällöin, ja löytyy elokuvasta muitakin miellyttäviä kevyempiä hetkiä, mutta kokonaisuus kuitenkin nojaa toiseen suuntaan. Enkä ole yleisesti synkistelyä vastaan, mutta tässä toteutus ei ole mitään kovin hohdokasta. Samoin massaturismin tai yleensäkin turismin arvostelu jää tässä vähän ontolta vaikuttavaksi. Jossakin vaiheessa voisi mielenkiinnosta lukea Alex Garlandin kirjan, jotta näkisi, miten haastava tapaus se on elokuvamuotoon siirrettäväksi. Ehkäpä sitten ymmärtäisi vähän paremmin tätäkin.
Kauniista maisemista paljon plussaa, mutta valitettavasti The Beach jää muilta osiltaan monesti varsin puutteelliseksi. Romanttiset kuviotkin vaikuttavat kovin väkinäisiltä, ja niistäkin kohtauksista tulee läpi lähinnä jotakin muuta kuin mitään aitoa onnea. Ehkäpä se sitten oli tarkoituskin elokuvan viestin maksimoimiseksi, mutta eipä kyllä onnistunut tekemään suurempaa vaikutusta tässä katsojassa. Pitää yrittää jatkaa sen tunnelmallisen paratiisisaariunelman etsimistä muiden elokuvien parista...
The Beach (2000) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti