Jatketaan vielä dokumenttien parissa. Tässä Chris Smithin (The Yes Men) ohjaamassa teoksessa paneudutaan vähän itsenäisen elokuvanteon vaikeuksiin. Pääkohteena ovat erinäisten ongelmien kanssa kamppailevan Mark Borchardtin projektit ja sekalaiset koettelemukset.
Mark on tavallaan sinnikkyydessään ja unelmansa jahtaamisessa hyvinkin sympaattinen tyyppi. Toisaalta taas rasittavammat piirteet nousevat pinnalle. Samoin tietynlainen ylimielisyys "tavallisia" ihmisiä kohtaan. Vaikuttaakin välillä siltä, että jos et väsää elokuvaa tai muuta vastaavaa projektia, niin et ole paljon mitään Markin silmissä.
Mark: "I was called to the bathroom at the cemetery to take care of something. I walked in the bathroom, and in the middle toilet right there... somebody didn't shit in the toilet, somebody shat on the toilet. They shat on the wall, they shat on the floor. I had to clean it up, man, but before that, for about 10 to 15 seconds man, I just stared at somebody's shit, man. To be totally honest with you, man, it was a really, really profound moment. Cuz I was thinkin', "I'm 30 years old, and in about 10 seconds I gotta start cleaning up somebody's shit, man.""
Dokumentin kuvausten aikoihin Mark oli noin 30-vuotias. Päivisin hän työskenteli tuolloin mm. hautausmaalla, ja omien sanojen mukaan ajatus pitkästä urasta sellaisen työn parissa aiheutti ikäviä väristyksiä. Heh, Mark pitääkin varsin iskevän "lippupuheen" tilittäessään WC-siivouksen kauhuista. No, kun erinäisiä taloudellisia huolia löytyy, eikä elokuvaprojekteista oikein irtoa rahaa, vaan ennemmin päinvastoin, niin pitää sitten jotakin yrittää tehdäkin.
Monet dokumentissa nähtävistä muista tyypeistä ovat kuuluneet Markin kaveripiiriin jo lapsuudesta lähtien. Katsellessa saa vähän sellaisen vaikutelman, ettei oikein yhdelläkään suunnitelmat ole menneet täysin putkeen. Näistä kavereista eniten ruutuaikaa saa Mike Schank, jota kuunnellessa ei voi olla miettimättä, että erilaiset päihteet ovat kyllä päässeet vaikuttamaan vähän negatiivisesti, vaikka kaveri ilmeisesti ainakin tuolloin vietti päihteetöntä elämää.
Mark: "Coven, man, we gotta get this sucker done, though. Seriously. Last night, man, I was so drunk, I was calling Morocco, man. Calling, trying to get to the Hotel Hilton at Tangiers in Casablanca, man. That's, I mean, that's, that's pathetic, man! Is that what you wanna do with your life? Suck down peppermint schnapps and try to call Morocco at two in the morning? That's senseless! But that's what happens, man."
Tosin ilmeisesti Mark itsekin on ainakin aiemmin joutunut vähän turhankin paljon alkoholin ja kannabiksen houkutuksen valtaan, sillä kertoo, ettei töistä välillä tahtonut tulla paljon mitään ja filmille tallentui keskinkertaista tavaraa, kun huuruissa ei niin paljoa kiinnittänyt huomiota. Kyllä hän edelleen näkyy olut kädessä viihtyvän. Myös näissä hänen teoksissaan alkoholilla tuntuu olevan suurehko osa. Välillä tulee katkeraakin tilitystä, kun on tullut otettua vähän olutta. Sitten ollaankin keskellä yötä soittelemassa ties minne...
Muuten sitten kuvissa vilahtelee paljon Markin sukulaisia, joilta edelleen tuntuu löytyvän kärsivällisyyttä hänen projektiensa suhteen. Osa suostuu jopa rahoittamaan kuvauksia. Monesti katsojalla on vähän kiusallisetkin oltavat, kun Mark yrittää saada sukulaisiaan avustamaan kuvauksissa ja sitten tuskailee, kun hommista ei oikein tule mitään.
Bill: "It's alright, it's okay, there's something to live for... Jesus told me so!"
Omasta mielestäni elokuvan koskettavimmaksi henkilöksi nouseekin Markin Bill-setä, joka on antanut veljenpojalleen muutaman tuhannen dollarin verran avustusta keskeneräiseen Coven-projektiin. Välillä tekee vähän pahaa, kun Mark tivaa häneltä asioista, jotka eivät ilmeisesti kovinkaan paljon tyyppiä kiinnosta. Tai kun hän joutuu istumaan kymmenien ottojen ajan kylmässä autossa äänittämässä muutamaa vuorosanaa, jotka olisi tarkoitus kuulla kyseisen lyhytelokuvan alussa. No, Bill sitten kuolikin ennen dokumentin valmistumista, mutta jätti vielä Markille 50 000 dollaria projektiin, joka ei käsittääkseni ole vielä yli 15 vuotta myöhemminkään valmistunut.
Coven ja sen hitaasti etenevä valmistuminen saakin mukavasti aikaa Smithin elokuvassa. Markin ajatuksena on, että sen valmistuttua voisi hyödyntää mahdollisia tuloja pitkän elokuvan tekemiseen, mutta jostakin syystä ne laskelmat eivät täysin vakuuta. Saakin hieman ihmetellä projektissa mukana olevien kärsivällisyyttä, sillä kyseistä puolen tunnin eeposta on tosiaan oltu toteuttamassa useampia vuosia. Heh, kyllähän siinä kameran edessä yksi näyttelijöistä naureskeleekin, että Coven on siltä osin päässyt venymään uskomattomiin mittasuhteisiin.
Tuli katseltua kyseinen pätkä, kun se kätevästi YouTubesta löytyy. Siinä vähän luovan työnsä kanssa tuskaileva kirjailija lähtee selvittämään alkoholiongelmiaan paikalliseen tukiryhmään. Vaikuttaa siltä, että pää alkaa mennä vain enemmän sekaisin tapahtumien myötä. Välillä kaapuihin pukeutuneet mystiset tyypit hyökkäävät vainoamaan sankariamme ja lopulta homma riistäytyy pahemmin käsistä. Coven löytyy siis tuolta:
Eipä kyseistä lyhytelokuvaa nyt minään mestariteoksena osaa pitää, mutta kyllä sen tässä yhteydessä ihan mielenkiinnostakin viimeinkin katseli, sillä American Movie on tullut nähtyä jo useamman kerran. Dokumentissa Mark kertoo vähän siihen vaikuttaneista teoksista, ja kyllä siellä joissakin kuvissa samankaltaisuutta löytyykin. Mustavalkoisena toteutettu elokuva onkin paikoitellen kuviltaan ihan onnistunutta tavaraa. Ehkäpä elokuvaa ei kuitenkaan osaa enää tässä vaiheessa ottaa tarvittavan vakavasti, sillä osittain surkuhupaisat valmistumisvaiheet ovat tulleet jo tuskallisen tutuiksi.
Dokumentin loppupuolella koetaan hieman onnistumisen hetkiäkin, kun Coven viimeinkin saa kauan odotetun ensi-iltansa teatterissa. Se onkin edelleen Markin toistaiseksi ainoa valmistunut virallinen ohjaus, ja siitä on tosiaan aikaa jo reilusti yli kymmenen vuotta. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että pitkään vaiheessa ollut esikoispitkä Scare Me on edennyt kuvausvaiheeseen. Tosin tiedä sitten, mitä se tarkalleen Markin kohdalla tarkoittaa, mutta ensi-illan pitäisi olla suunnilleen vuoden kuluttua. Lyhyen juonikuvauksen perusteella vaikuttaa siltä, että kovinkaan kauas Coven-lyhytelokuvan tarinasta ei olla lähdetty vaeltelemaan.
Myös muista Markin teoksista nähdään pätkiä. Suurin osa näistä on huomattavasti nuorempina kuvattuja lyhyitä kauhujuttuja. Näitä otteita katsellessa vaikuttaa siltä, että porukka on edelleen samoilla teillä. Toisaalta se herättää ihan mukavia tunteita, kun eivät ole ainakaan luovuttaneet, vaan yrittävät edelleen pitää kiinni siitä, mitä rakastavat, vaikka menestys onkin ollut usein olematonta.
Mikään puhdas komedia ei ole tässäkään tapauksessa kyseessä, vaan tiettyä haikeuttakin löytyy. Tiedä sitten, miten tämä onnistuu huvittamaan sellaisia, joita ei elokuvanteko juurikaan kiinnosta, mutta itse on tullut palattua jo useampia kertoja dokumentin pariin, ja kyllä se edelleen hymyilyttää, vaikka vähän taikaa onkin vuosien aikana haihtunut jonnekin.
Mark: ""Your AT&T Universal Card has arrived"? Oh God, Kick-fucking-ass, I got a Master Card. I don't believe it, man. Life is kinda cool sometimes."
Tietyt kohtaukset ovat aivan loistavia, joista edelleen eniten jaksaa naurattaa kaappikohtaus. Siinä Mark takoo epäonnisen kanssanäyttelijän päätä keittiökaapin oveen yrittäen saada kaverin siitä läpi. Tehosteporukka ei ole tehnyt sahauksia kunnolla, joka sitten todetaan useamman kivuliaan yrityksen jälkeen. Kaverin niska on kyllä vähintään koetuksella. Tuosta vähän näytettä siitä, miten elokuvia tehdään turhia säästelemättä:
Löytyy elokuvasta toki monia muitakin pieniä helmiä, jotka hykerryttävät vähintään kiitettävästi. Ei voi olla hymyilemättä, kun posti kuljettaa jo muutenkin taloudenhallintansa menettäneelle Markille luottokortin. Tai kun kävelee keskellä talvea jonnekin ladunvarteen äänittämään äitinsä kanssa lintuääniä. Yleisestikin Markin jutut ovat hauskaa kuunneltavaa.
Ainakin elokuvista enemmän kiinnostuneille American Movie lienee hyvinkin suositeltavaa nähtävää. Jokin näissä epäonnensoturien temmellyksissä jaksaa viehättää kerta toisensa jälkeen. Ei ainakaan vielä ole päässyt onneksi tulemaan sellaista olotilaa katselun jälkeen, että eiköhän sitä menoa nyt ole jo riittävästi tiirailtu. Hauskaa ja koskettavaakin seurattavaa. Itse olen pyrkinyt katselemaan useampiakin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia ja American Movie kuuluu ehdottomasti parhaiden joukkoon.
Mark: "There's no excuses, Paul. No one has ever, ever paid admission to see an excuse. No one has ever faced a black screen that says: "Well, if we had these set of circumstances, we would've shot this scene... so please forgive us and use your imagination." I've been to the movies hundreds of times. That's never occurred. "Mark: "Now when you go in the grave, and you're just laying there in the casket - the last hurrah, the final goodbye - what are you gonna think about, Bill? Huh?"
American Movie (1999) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti