Paradise (Rakkauden keidas)

Alaskan viileämmiltä seuduilta vaihteeksi aavikon auringon alle. Aika siis siirtyä jälleen puhtaasti hömppäosastolle ja ottaa katseluun monien rankastikin arvostelema 1982 valmistunut hattaratuote Paradise.

Palataan ajassa lähes 200 vuotta taaksepäin ja tapahtumapaikkana on Bagdad. Siellä vanhempiensa kanssa kiertelevä David (Willie Aames) järkyttyy nähdessään alueen orjakauppiaiden toimintaa. Sarah (Phoebe Cates) taas on matkalla kotiin Englantiin isän palkkaaman turvamiehen seurassa. Tällainen järjestely onkin tarpeen, sillä samaisten orjakauppiaiden johtaja iskee haukankatseensa Sarahiin sen verran innokkaasti, ettei edes aio kaupata häntä eteenpäin, vaan pitää itsellään.

Nuoret päätyvät samaan karavaaniin, joka lähtee poispäin Bagdadista. Karavaania johtava henkilö on tietoinen riskeistä, ja on sen takia panostanut tavallista enemmän turvatoimiin. Ensimmäistä iltaa ja yötä vietetäänkin mukavissa ja rennoissa merkeissä. Uskonnollisen kasvatuksen saanut Davidkin on jo päätymässä paheiden poluille. Aamulla kuitenkin koittavat varsin toisenlaiset tunnelmat, kun roistojoukko väkivaltaa kaihtamatta päättää ottaa tahtomansa.

Kovinkaan moni ei iskusta selviä, mutta David, Sarah ja turvamies pääsevät pakoon, ja lähtevät kolmistaan ylittämään aavikkoa. Kaiken lisäksi vanhempi mies on vielä kohtalaisen heikossa kunnossa, mikä vähän rajoittaa matkaamista kuumuudessa. Eikä orjakauppiaistakaan aivan helpolla olla pääsemässä eroon. Elokuvan esikuvan tavoin kolmas osapuoli sitten poistuukin kuvioista melko nopeasti ja nuoret jäävät kahdestaan.

Jo kohtalaisen epätoivoiseen tilanteeseen joutunut kaksikko löytää aavikon keskeltä vehreän keitaan, jonka ympäristöstä löytyy ruokaa ja juomaa. Paikka vaikuttaa sen verran mukavalta, ettei ole mikään kiire jatkaa matkaa. Niinpä he jäävät kauemmaksikin aikaa, ja rakentelevat pienehkön asumuksen itselleen.

Ajan kuluessa parin leikit alkavat mennä arvattavaan suuntaan. Jo alusta lähtien Sarah on uteliaampi tiettyjen juttujen suhteen, kun taas David paheksuu tällaista. Tosin Davidin vakaumus joutuu koetukselle, eikä hän kovin innokkaasti ole kääntämässä katsettaan huomatessaan Sarahin peseytymässä vesiputouksen alla. Aina silloin tällöin nämä ajatukset kielletyistä teoista nousevat takaisin pintaan. Vaikkapa kun nuorten simpanssiystävä alkaa harrastella omakivaa, niin sehän ei Davidin mielestä ole lainkaan soveliasta. Tosin ei nyt kuitenkaan ole menossa aivan sellaisiin liiallisuuksiin kuin eräät todellisen elämän älypäät...

"Sure, cats aren’t for everyone. But we can’t remember the last time someone called the police to complain about a pair of kittens.

But that’s exactly what happened in Wisconsin on Thursday when a woman called police after she reportedly witnessed two kittens “having sex” in her front yard."

Police called after woman sees kittens having sex in her yard

Sarahin ja Davidin kahdenkeskisessä paratiisissa aletaan siis vähitellen pikkuisen toisenlaisiinkin leikkeihin, ja elämä näyttää kaikin puolin mukavalta. Aivan rauhassa he eivät kuitenkaan saa olla, sillä rosvojoukko on edelleen uhkana. Lisäksi pieniä keskinäisiä kiistojakaan ei pystytä täysin välttämään.

Jos näistä kuvauksista tulee mieleen pari vuotta aiemmin valmistunut The Blue Lagoon, niin ei se ole kovin yllättävää. Vaikka nuoret ovatkin jo heti elokuvan alkaessa vähän vanhempia ja Paradise käsittää selvästi lyhyemmän ajanjakson, niin varsin pitkälti saman kaavan mukaan edetään. Toki tapahtumapaikkaa on muutettu ja uhka on ehkä vähän voimakkaammin esillä, mutta pääpiirteiltään liikutaan kyllä hyvin samankaltaisissa kuvioissa. Osittain jopa sen verran, ettei voi olla ajattelematta, että tässä nyt haluttiin mahdollisimman helposti päästä hyödyntämään kyseisen elokuvan suosiota.

Pitkälti sen linjoilla ollaan myös paljaan pinnan ja seksikohtausten suhteen. Ilmeisesti ohjaaja Stuart Gillard ei ollut aivan yhtä vankkumaton kuitenkaan kuin Randal Kleiser. Vähän taustoja lukiessani sain sen käsityksen, että erityisesti Cates oli tuohtunut alkuperäisen version alastomuuden määrästä, eikä Aameskaan nähnyt tarpeelliseksi sellaista paljoutta. Niinpä lopullinen julkaistu versio päätyikin olemaan vähän trimmailtu näiltä osiltaan.

No, vähävaatteisia hetkiä silti riittää. Cates oli kuvausten aikaan 18-vuotias, Aames taas 21, joten kumpikaan ei aivan niin nuorena esiintynyt kuin Brooke Shields Kleiserin elokuvassa. Seksikohtauksista voi sanoa, että vaikkapa ehkä hieman pehmopornomaisia tunnelmia on tietyissä kuvissa tavoiteltu, niin varsin kesyiksi nämä kuitenkin jäävät. Itse sanoisin, että aiemmin mainittu The Blue Lagoon kyllä on edellä sekä määrässä että rohkeudessa, mutta yleislinjoiltaan näidenkin kohtausten suhteen varsin samanlaisessa hengessä edetään, mikä varmasti on ollut tarkoituksenakin.

Jos ei ollut esikuvan päänäyttelijöissä suurempaa kehumisen aihetta, niin eipä ole tässäkään. En sitä ala kieltämään, etteikö Catesia olisi kiva katsella, mutta muuten on vähän pökkelöintiä puolin ja toisin. Eipä tässä siis oikein mitään kovin kuumaa hehkua saada katsojalle välitettyä joitakin satunnaisia kohtia huolimatta. Ei siis mitenkään ihmetytä, että kummankin filmografia on jäänyt jokseenkin vaatimattomaksi.

Samaa voisi sanoa elokuvan ohjanneesta ja kirjoittaneesta Gillardista. Eipä mieheltä mitään hirveän kovia meriittejä tunnu löytyvän, eikä tätäkään miksikään hyväksi suoritukseksi voi kehua. Jos pitkälti kopioi pari vuotta vanhan keskinkertaisen menestyselokuvan, mutta onnistuu tekemään lähes kaiken vielä pikkuisen huonommin, niin eipä se kovin lupaava alku ole ohjaajan uralle.

Tässä yhteydessä voisi vielä mainita, että Cates päätyi laulamaan elokuvan tunnuskappaleen. Yleiseen linjaan sopien melko keskinkertaista kuultavaa sekin on, mutta halukkaat voivat kuunnella sen valituilla paloilla maustettuna tuosta:

Vaikka itsekin pidän elokuvaa vähän heikkona, niin silti muutamat lukemani täyslyttäykset tuntuvat menevän hieman yli. Kyllähän tämä tuli suhteellisen kivuttomasti katsastettua, kun suunnilleen tiesi, mitä on tulossa ja vähän turrutti aivoja siinä samalla muutaman juoman avulla. Joistakin kommenteista tuli läpi vähän sellainen sävy, että haukkujen takana osasyyllisenä saattaa olla suhteellisen rento suhtautuminen nuorten sekstailuun, mikä silloin tällöin vaikuttaa ottavan vähän koville joillekin. Kyllähän negatiivisillekin kommenteille perusteita on, mutta kaikenlaiset huonoin elokuva ikinä -linjoilla kirjoitetut jutut ovat kyllä vähän liioiteltuja.

Kun nyt on tullut nähtyä tämän vuoden puolella parikin The Blue Lagoon -elokuvaa, niin kyllä näin mielikuvitukseton kopiointi itsellekin pienen pettymyksen aiheutti, vaikka odotukset eivät todellakaan kovin korkealla olleet. Eikä Paradise muutenkaan ole lähelläkään mitään suositeltavinta romanttista ja aurinkoista hömppää sellaista kaipaavalle, vaikka muutamia nättejä kuvia löytyykin. Ehkäpä se pahimpaan nälkään kelpaa, jos ei muuta ole saatavilla tai sattuu olemaan tällaisten suurkuluttaja. Muussa tapauksessa ei juuri mitään menetä, vaikka ei ikinä kyseistä elokuvaa ottaisikaan katseluun.

 Paradise (1982) (IMDB)