Eilisen Rob Reinerin ja Morgan Freemanin yhteisen elokuvan jälkeen ajattelin jatkaa vielä hieman samanlaisilla linjoilla. Eipä siis muuta kuin katselemaan tyyppien muutamaa vuotta aiemmin valmistunutta draamakomediaa. Bonuksena mukana myös Jack Nicholson.
Jo jokseenkin ikääntynyt mekaanikko Carter (Freeman) vastaa eräänä tavallisena päivänä työpaikallaan puhelimeen ja saa kuulla uutisia, jotka järkyttävät ja pysäyttävät. Hän sairastaa pitkälle edennyttä syöpää, eikä ennuste ole kovin hyvä, vaikka kokeelliset hoidot pientä toivoa antavatkin. Niinpä päivät alkavat kulua pitkälti sairaalan vuodeosastolla voimakkaiden hoitojen ikävistä sivuvaikutuksista kärsien.
Toisaalla Edward (Nicholson) on oikeudessa vastaamassa hänen omistamia sairaaloja vastaan esitettyihin syytöksiin. Henkilökuntaa on liian vähän, potilailla ei ole aina riittävästi tilaa ja muita epäkohtia tuntuisi löytyvän. Kesken istunnon itsevarmana esiintyvä Edward yskii yllättäen verta ja päätyy oman firmansa asiakkaaksi. Ennuste ei hänenkään kohdalla ole hyvä ja kärsittäväksi tulevat samat haittavaikutukset kuin Carterille.
Omistajallekaan ei suoda erityiskohtelua, sillä se olisi huonoa julkisuutta, joten Edward päätyy samaan huoneeseen Carterin kanssa. Se ei oikein miellytä jokseenkin kyynistä ja ärtynyttä Edwardia, ja hän onkin kärkäs ilmaisemaan tyytymättömyytensä asiasta, mutta myöntyy kuitenkin lopulta järjestelyyn.
Vaikka uuden toveruuden alku ei mikään ruusuinen olekaan, niin alkavat miehet päivien kuluessa tutustua ja tulla paremmin toimeen keskenään. Eräänä päivänä Carter raapustelee paperille asioita, jotka haluaisi tehdä vielä ennen kuin lusikka lentää nurkkaan. Kyseessä on hänen osaltaan lähinnä teoreettinen juttu, mutta Edward innostuu asiasta enemmän.
Carterin lista on toisen osapuolen mielestä jokseenkin laimea, joten se kaipaa vähän terästystä ennen kuin siirrytään toteutusvaiheeseen. Niinpä Edward tekee omat lisäyksensä ja saa Carterin puhuttua mukaan matkaan, vaikka tämän läheiset voimakkaasti sellaista matkaa vastustavatkin. Alkaa siis matka maailman eri kolkkiin tekemään juttuja, joihin ei aiemmin ole ollut aikaa, kiinnostusta, uskallusta tai mahdollisuuksia.
Kyseessä on eräänlainen odd couple, sillä Carter on rauhallinen ja maltillinen mies, joka tuntuu haaveilevan pienemmistä jutuista. Edward taas avoimesti katkerampi ja yleisesti räväkämpi. Kumpikaan ei ymmärrettävästi kovin innokkaana ole hihkumassa nykyisen tilansakin takia. Kumpikin näyttelijöistä sopii erinomaisesti osiinsa. Ymmärtääkseni he olivatkin ehdokaslistojen kärjessä jo varhaisessa vaiheessa.
Noin 90-minuuttisen elokuvan annetaan käynnistyä varsin rauhallisesti, sillä reilu ensimmäinen kolmannes vietetään enimmäkseen sairaalassa. Omalla kohdalla tämä ensimmäinen kolmannes onkin elokuvan raskainta katseltavaa. Vaikka ei meno täysin hilpeäksi loppupuolellakaan ymmärrettävistä syistä muutu, niin käyrä on kuitenkin vahvasti ylöspäin.
Sitten lähdetäänkin käymään pikaisella aikataululla syntynyttä listaa läpi. Osa jutuista on toki jokseenkin kliseisiä, mutta niin oli varmaan tarkoituskin. Kummallakin sairaus on lähes oireettomassa vaiheessa hoitojen jälkeen, joten räväkämmätkään jutut eivät muodostu esteiksi.
Nojatuolimatkailijalle elokuvan keskiosa jättää vähän ristiriitaiset tunnelmat. Hienoja kohteita ja kauniita kuvia kyllä löytyy. Mutta, mutta... Se hätäisyys ei niinkään innosta. Ymmärrän kyllä, ettei kaksikollakaan ollut loputtomasti aikaa tunnelmoida jokaisessa paikassa, mutta siitä huolimatta on Reinerin tahti turhan nopea tässä vaiheessa.
Kyllä monia hetkiä olisi voinut hyvinkin venyttää edes vähän mittavimmiksi, vaikka se sitten olisikin tuonut elokuvalle jonkin verran pituuttakin lisää. Ei tällaisen kohdalla mikään 100-105 minuutin kesto nyt suurempi katastrofi olisi ollut. Nyt nämä tuokiot jäävät monesti sellaisiksi, ettei niistä oikein ehdi enempää nauttimaan.
Loppupuolella jälleen pudotetaan selvästi kierroksia ja aletaan viedä tarinaa henkilökohtaisempaan suuntaan pois suuremmilta linjoilta. Samalla kaverusten välillekin alkaa ilmestyä hieman kitkaa. Rennon keskiosan jälkeen myös synkemmät kuviot tulevat voimakkaammin mukaan. Pisteitä myös siitä, ettei lopussa nyt aivan arvattavimpien polkujen kautta päätepisteeseen kuljeta. Muutenkin lopetus on erittäin onnistunut.
Kuten tuossa kirjoituksen alussa linkitetyssä Reinerin elokuvassa, myös tässä huumori on luonteeltaan usein vähän kyynistä, mikä toimii varsinkin Nicholsonin kohdalla erinomaisesti. Hän on aina ollut tällaisissa jutuissa hyvä.
Reiner ja pääkaksikko ovat saaneet myös niihin pienempiin juttuihin sydäntä mukaan, mikä piristää myös ja nostaa tämän monen muun vastaavan, mutta hengettömämmän teoksen yläpuolelle. Reinerilta tällainen tuntuu onnistuvan kohtalaisen luontevasti, eikä tunnu lainkaan siltä, että nyt väkinäisesti yritetään saada katsoja herkistymään. Tuli myös mieleen elokuvan edetessä, että ehkäpä aika saattaisi olla kypsä Nicholsonin About Schmidt -elokuvan uusinnalle. Toki se ensikatselullakin aikoinaan miellytti, mutta nyt voisi iskeä vielä paljon voimakkaammin.
Vallan mainiosti tämän elokuvan parissa se 90 minuuttia kului. Pääpari on hyvä, jutut toimivat enimmäkseen, bonuksena muutamia nättejä näkymiäkin ja kokonaisuus on onnistunut. Lisäksi kun elokuva on hieman masentavista lähtökohdistaan huolimatta hyvinkin optimistinen, niin eipä sen katselu oikein missään vaiheessa käy katsojalle kovin raskaaksi. Jälleen tulee mieleen se taito käsitellä niitä ikävämpiäkin asioita vähän valoisammin, mutta siitä huolimatta todentuntuisesti. Sitten kun tällainen positiivisuus vielä sattuu osumaan herkkään hetkeen, niin syntyvä olotila on varsin miellyttävä. Jos verrataan tuohon eiliseen katseluun, niin kyllä tämä melko selvästi voiton vie niistä kahdesta. Suositeltavaa vilkuiltavaa siis draamakomedioista pitäville.
The Bucket List (2007) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti