Mikään huono elokuva ei silti ole kyseessä, mutta ehkäpä tämä tummempaa huumoria ja draamaa enemmän painottava teos ei nyt aivan otollisimpaan mielentilaan onnistunut osumaan. Toki tieto siitä, että kyseessä on Dogme 95 -elokuvien varhaisempaa tarjontaa, aiheutti tiettyjä varauksia jo etukäteen.
Näillä säännöillä tehdyt elokuvat eivät itseäni mitenkään erityisesti innosta, vaikka niidenkin joukosta on useampia tullut nähtyä. Jos jokin erityisesti pistää vastaan, niin monissa näissä on sensuuntaista vähän levotonta kameratyöskentelyä, joka ei omia silmiä juurikaan miellytä. Tarkoituksenahan tässä liikkeessä oli keskittyä elokuvanteossa olennaiseen, eli tarinaan ja näyttelyyn "turhemmiksi" katsotut kikkailut unohtaen. Aiemmasta linkistä tavoitteet ja säännöt:
"The goal of the Dogme collective is to purify filmmaking by refusing expensive and spectacular special effects, post-production modifications and other technical gimmicks. The filmmakers concentrate on the story and the actors' performances. They believe this approach may better engage the audience, as they are not alienated or distracted by overproduction. To this end, Lars von Trier and Thomas Vinterberg produced ten rules to which any Dogme film must conform. These rules, referred to as the "Vow of Chastity," are as follows:1. Shooting must be done on location. Props and sets must not be brought in (if a particular prop is necessary for the story, a location must be chosen where this prop is to be found).2. The sound must never be produced apart from the images or vice versa. (Music must not be used unless it occurs where the scene is being shot.)3.The camera must be hand-held. Any movement or immobility attainable in the hand is permitted.4. The film must be in colour. Special lighting is not acceptable. (If there is too little light for exposure the scene must be cut or a single lamp be attached to the camera).5. Optical work and filters are forbidden.6. The film must not contain superficial action. (Murders, weapons, etc. must not occur.)7. Temporal and geographical alienation are forbidden. (That is to say that the film takes place here and now).8. Genre movies are not acceptable.9. The film format must be Academy 35 mm.10. The director must not be credited."
Osa näistä tuntuu vähän väkinäisiltä rajoituksilta. Alkuperäinen liike hajosi jo 2005, eli vuosikymmenen sitä riitti. Toki sen jälkeenkin elokuvalistaan on tullut huomattavasti lisäyksiä, ja näitä elokuvia on nykyään jo yli 300. Vuodesta 2002 eteenpäin listalle onkin päässyt jo helpommin, kun elokuvantekijöiden ei enää ole tarvinnut toimittaa töitään raadin tarkastettaviksi. No, minulla ei ainakaan ole suurempaa mielenkiintoa alkaa näitä käymään järjestelmällisesti läpi. Joitakin varmaan tulee jatkossakin nähtyä. Tähän asti katsottujen joukkoon on mahtunut hyviä, mutta toisaalta varsin keskinkertaisiakin elokuvia.
Tämä Lone Scherfigin ohjaama ja vuonna 2000 ilmestynyt elokuva on järjestyksessä 12. Dogme 95 -julkaisu. Se esittelee joukon nuoria aikuisia, joista jokainen on vähän hukassa ja erinäisten ongelmien vaivaama. Moni kaipaisi harmaaseen arkeensa piristystä, mutta vaikuttaa lähinnä siltä, että asiat ovatkin menossa huonompaan suuntaan.
Andreas (Anders W. Berthelsen) on kaupunkiin muuttava erotetun pastorin korvaaja, joka on toipumassa vaimonsa kuolemasta, eikä vastaanotto ole mikään lämpimin mahdollinen. Olympia (Anette Støvelbæk) taas epävarma nuori nainen, jonka vapaa-aikaa ilkeä isä rajoittaa parhaansa mukaan. Töissä taas kömpelyys aiheuttaa usein vaikeuksia. Karen (Ann Eleonora Jørgensen) yrittää ansaita elantoaan kampaajana. Jatkuvasti murheita aiheuttaa pahasti alkoholiriippuvainen äiti, joka omissa tuskissaan purkaa pahaa oloaan tyttäreensä. Jørgen Mortensenia (Peter Gantzler) vaivaavat naishuolet jo useampaa vuotta. Tämän ystävä Hal-Finn (Lars Kaalund) vaikuttaa turhautuneelta ja vihaiseltakin nuorelta mieheltä, jolla on vaikeuksia itsensä hillitsemisen kanssa.
Mistään iloisimmista ja huolettomimmista lähtökohdista ei siis olla nousemassa. Vielä kun mukaan tulee useampiakin hautajaisia sekä muutenkin vähemmän hilpeää menoa, niin aletaan olla jokseenkin ikävissä tunnelmissa. Tosin pitää mainita, ettei tämä nyt mitään haudanvakavaa surkeuden juhlaa ole, vaan kyllähän se tummempi huumori kulkee uskollisesti rinnalla.
Tämä joukko alkaa erinäisten sattumien kautta löytää toisistaan seuraa. Yhtenä yhdistävänä elementtinä toimii kerran viikossa kokoontuva kielikurssi, joka tosin joutuu lopetusuhan alle, sillä osallistujia on vähän, eikä opetuksen järjestäminen ole lainkaan ongelmatonta muutenkaan. Ryhmä kuitenkin tuntuu saavan näistä yhteisistä illoistaan sen verran irti, etteivät ole kovin helpolla luopumassa kurssistaan.
Varsinkin ensimmäinen tunti oli varsin kaukana siitä, mitä ennakkoon toivoin. Paikoitellen pahan olon oksentaminen alkoi tuoda mieleen joitakin kotimaisia "hilpeyksiä", ja päässä pyöri lähinnä, että voihan surkeus, kun muuten hyvä päivä tulee pääteltyä tällaisiin tunnelmiin. Vaikka elokuva sitten lähtikin pikkuhiljaa piristymään, niin edelleen tuli mietittyä, että onkohan siinä pohjoismaisessa sielunmaisemassa sitten jotakin sellaista, joka vain vetää tekemään hengeltään tällaisille poluille seikkailevia tapauksia. Valitettavasti sellainen ei ainakaan tässä vaiheessa minuun paljoakaan vetoa.
IMDB:n trivia tietää kertoa, että ainakin aikoinaan Italian for Beginners oli menestynein tanskalainen elokuva Yhdysvaltojen elokuvateattereissa. Tämä sitten askarruttaakin mieltä enemmänkin. En oikein keksi, että mikä tässä olisi erityisesti siellä onnistunut innostamaan. Onnistunutta markkinointia? Tai sitten minulla on pahasti väärä käsitys Yhdysvaltojen yleisöistä... Tulee mieleen ainakin muutama samoihin aikoihin tai ennen valmistunut elokuva, joiden kohdalla kaupallinen menestys olisi helpommin käsitettävissä.
Onneksi elokuva sitten alkaa noin tunnin jälkeen suunnata vähän onnellisempiin tunnelmiin. Hyviä juttuja alkaa tapahtumaan yhdelle ja toisellekin. Päähahmojen joukko on sen verran sympaattisen puolelle kallistuva, että kyllä heidän kanssaan jaksaa onnellinen olla, vaikka alkupuoli vähän yrittääkin uuvuttaa. Varsinkin Giulian (Sara Indrio Jensen) hymy tuo usein varsin kaivattua piristystä muuten vähän alakuloiseenkin harmauteen. Sitä onkin oikein mukava katsella tässä yhteydessä.
Italian for Beginners ei ollut sellainen elokuva kuin toivoin sen olevan, mutta ihan hyvä kuitenkin. Pikkuisen levoton kuvaus häiritsee enemmän alussa, mutta sitten siihen jälleen tottuu. Siitä huolimatta tällainen ilmaisu on varsin kaukana siitä, millaista itse mieluiten ihailen. En osaa tätä kovin korkealle romanttisten komedioiden joukossa arvostaa, enkä sitä lähtisi ensimmäisenä suosittelemaan. Paitsi ehkä siitä tutusta kaavasta poikkeavia ja tummaa huumoria painottavia tapauksia etsiville.
Scherfigin muista elokuvista voisi poimia ainakin pari tuoreempaa katseltaviksi. Ainakin One Day ja An Education kiinnostaisivat.
Italian for Beginners (2000) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti