Ensimmäisellä kerralla tuntui häiritsevän enemmän se, että elokuva ainakin omiin silmiin vaikutti liiankin toiminnalliselta seikkailulta, ja niiden rauhallisempien hetkien parista kipitettiin liian usein turhankin nopeasti pois. Nyt pitää sen verran korjata mielipidettä, ettei asia nyt aivan noinkaan ole, vaikka edelleenkin toki pidän tätä Miyazakin toiminnallisimpana seikkailuna.
Tälläkin kerralla Miyazaki on luonut omanlaisensa kiehtovan maailman, jossa yhdistellään menneiden aikojen ja mahdollisen tulevaisuuden tekniikkaa. Henki tuntuu olevan voimakkaasti korkeuksiin, kun erilaiset lentohärvelit nousevat kohti taivaita. Ilmailu tuntuu kuuluvan Miyazakin suurimpiin kiinnostuksen kohteisiin, ja tämä tarina antaakin hyvät mahdollisuudet sen esittelylle.
Lyhyt alkutekstijakso vilauttaa hienon kertauksen tämän maailman kehityksestä. Ensin kaivaudutaan maan uumeniin mineraalien perässä tehtaiden puskiessa tummaa savuaan pimentäen kirkkaat taivaat. Toinen toistaan kunnianhimoisemmat koneet nousevat ylös. Lopulta Joe Hisaishin kauniin musiikin huipentuessa vihertävien lentävien saarekkeiden armada lipuu rauhallisesti jälleen kirkkailla taivailla. Jo näinkin varhaisessa vaiheessa saa katsomossa nauttia miellyttävistä väreistä iholla. Tämä pieni jakso olisi omasta puolesta saanut kestää vähän kauemminkin.
No, jo ennen tätä jaksoa saadaan kuitenkin esimakua myös siitä vauhdikkuudesta. Hallituksen agenttien sota-alus kuljettaa lastinaan nuorta tyttöä, jonka hallussa on menneiltä loiston päiviltä peräisin oleva mystinen leijukivi. Sille löytyy muitakin ottajia, ja niinpä agenttien laivan kimppuun hyökkää Mamma Dolan johtamien ilmarosvojen porukka.
Taistelun melskeessä nuori Sheeta pääsee kummaltakin porukalta karkuun. Kilometrien korkeudessa hän putoaa aluksen kyydistä, mutta kaulalla roikkuva leijukivi huolehtii siitä, että lasku sujuu pehmeissä merkeissä. Niinpä tyttö putoaa rauhallisesti kohti pientä kaivoskaupunkia.
Siellä kaivosapulaisena työskentelevä nuori Pazu huomaa taivaalta laskeutuvan vierailijan, ja juoksee tätä ihmeellistä olentoa vastaan luullen kyseessä olevan eksyneen enkelin. Varsin varhaisessa vaiheessa orvoksi jäänyt Pazu majoittaa kohtalotoverinsa yöksi omaan asumukseensa.
Nuoret eivät ehdi edes kunnolla nauttia aamiaistaan, kun jo sotilaat ja ilmarosvot ovat perässä. Tästä alkaakin varsin mittava taka-ajo, jonka aikana ei montaakaan kertaa ehditä hengähtämään. Ilmarosvojen motiivit ovat jo valmiiksi tiedossa, mutta vähitellen myös armeijan kanssa puuhastelevien agenttien tavoitteet alkavat kirkastua.
Tämä tarjoaa Miyazakille tilaisuuden tuoda esille omia näkökantojaan toinen toistaan typerimmistä syistä aseitaan muita ihmisiä vastaan kohottavista. Varsinkin elokuvan loppupuolella nämä jutut nousevat voimakkaammin esiin hävityksen yltyessä. Rauhaa turvatakseen pitää varmistaa omalle puolelle mahdollisimman tuhovoimainen teknologia. Kovin tuttuja tekosyitä viritellään, kun rauhan varjolla ollaan marssimassa mahdollinen täystuho ja alistaminen silmissä kiiluen.
Onneksi minnekään synkistelyyn ei tässäkään tapauksessa jumituta, vaikka ihmiskunta ei läheskään aina sitä mukavinta puoltaan Miyazakin animaatiossa pääse esittelemään. Omat henkensä vaaraan laittava neuvokkaiden nuorten pari kuitenkin kaivaa esille sen sydämen, joka liian monilta tuntuu hukkuneen, jos sitä sitten ikinä olikaan. Paremman huomisen puolesta ollaan kuitenkin valmiita uhrautumaan, ja sepä sitten saa katsomossakin mukavan tunteen rintaan, että ehkäpä tämä ei lopulta täysin lohduton paikka olekaan.
Noin pari tuntia kestävästä seikkailusta ensimmäiset runsaat 80 minuuttia käytetään lähinnä taruissa esiintyneen lentävän Laputan tavoittelemiseen. Myös nuori Pazu haluaa tämän ihmeen nähdä, sillä hänen oma isänsä on varhaisessa vaiheessa saanut iskostettua poikaansa poltteen taivaalla pilvien suojissa purjehtivaa menneen teknologian huippusaavutusta kohtaan.
Viimeinen kolmannes vietetään vähän vuosisatojen aikana rapistumaan ja rehottamaan pääseellä vihreällä taivassaarella. Tämä on ehdottomasti oma suosikkijaksoni elokuvasta. Jos vain olisi ollut enemmän aikaa kiertelyyn ja ihmettelyynkin ennen kuin piti jälleen alkaa räiskimään... Ehkä sitten haluttiin loppuun asti pitää reipasta tahtia seikkailussa, mutta itse kuvittelisin, että pitäisin elokuvasta enemmän, jos lopussa olisi ollut enemmän jäähdyttelyä.
"Juurtukaamme maahan myötä tuulenSelvitkäämme talvi siemenilläLaulakaamme kera lintujen keväällä"
Kyllähän tässä edelleen paikoitellen herää sellaisia tunnelmia, että se sydämellisin meno vähän hukkuu seikkailun melskeeseen, mutta onneksi erityisesti viimeisellä kolmanneksella on löydetty muutamia sopivia välejä unohtaa hetkeksi ne tappelut ja takaa-ajot.
Miyazakin usko kehittyvän teknologian pelastukseen on vähintäänkin varovainen, ellei jopa olematon. Ehkäpä niitä hurjimpia haaveita ei tulisi kovin vakavasti jahdatakaan, vaan onni saattaa löytyä ilmankin. Siihen suuntaan viitataan tuossa vähän ylempänä lainatussa vanhassa laulussakin, joka on peräisin Sheetan kotiseuduilta. Monet muutkin Miyazakin elokuvat tuntuvat liputtavan vastaavien ajatusten puolesta.
Pinnaltaan idylliseltä ja kauniin utopistiselta vaikuttava lentävä saareke taas kätkee ytimeensä niin paljon tiivistettyä tuhovoimaa, ettei suurempikaan hävitys sen avulla ole mikään ongelma. Sellaiselle voimalle ja vallalle löytyy tästäkin seikkailusta ihan riittävästi halukkaita ottajia. Ainakin kotimaisen DVD-julkaisun sisäkanteen on painettu Jari Lehtisen artikkeli, joka käsittelee kiinnostavasti tätä(kin) puolta, josta lyhyt lainaus:
"Laputa on Pelon imperiumi. Sen tuli hävitti Sodoman ja Gomorran, se mainitaan Ramayanassa Indran nuolena, ja se upotti Atlantiksen. Kun armeijan apu käy salaisen palvelun päällikölle tarpeettomaksi, hän antaa asiasta demonstraation. Laputan voima on ihmiskunnan unelma, siksi se syntyy aina uudelleen, sanoo Muska. Hänen huomionsa on kivuliaan kiistämätön."
Tiedä sitten, onkohan minussa jotakin kenties pahastikin vialla, kun satoja vuosia taivaan yksinäisellä saarekkeella partioinut jo sammaloitunut puutarharobotti onnistuu nousemaan liikuttavimmaksi hahmoksi. Eihän siinä voi olla herkistymättä, kun muiden poistuttua vuosisatoja sitten tämä vähän surullinenkin hahmo päivästä toiseen suorittaa edelleen tunnollisesti omia tarpeellisia tehtäviään pitäen huolta eläimistä ja kasveista. No, onneksi seurana on edes vekkulisti vipeltävien kettuoravien parvi. Siinä on vain jotakin niin haikean positiivista, että vaikea kuvailla.
Kyllähän elokuvan muutkin hahmot onnistuvat välillä tekemisillään herkistämään. Erityisesti lopussa valtaa hamuavaa agenttia vastaan yhdessä asettuva nuori kaksikko lämmittää suuresti sydäntä. Tätä puolta olisi kaivannut hieman lisääkin mukaan, mutta varsin hyvin tämä näinkin toimii.
En ole vielä Miyazakin uusinta vahvasti ilmailuaiheista elokuvaa nähnyt, mutta Porco Rosso vaivihkaa hipsuttelee silloin tällöin mieleen. Varsinkin, kun mieleen hiipivät ajatukset menneisyyden loiston päivistä ja mahdollisesti paremmista ajoista, jotka tuntuvat jo auttamatta karanneen kauas saavuttamattomiin tai ollen jo alunperinkin pelkkää harhaa. No, nämä kuitenkin ovat monessakin mielessä kovin erilaisia elokuvia sielunsukulaisuuden ollessa jokseenkin löyhää.
Vaikka Laputa: Castle in the Sky onkin jo kerännyt lähes kolmen vuosikymmenen kunnioitettavan iän, niin ainakaan omiis silmiin se ei vaikuta vanhentuneelta, mitä tulee tekniseen jälkeen. Vauhdikkaistakin kohtauksista löytyy yksityiskohtia riittävästi ja piirrosjälki on yleisesti ottaen kovin kaunista ja värikästä.
Toiminnan suhteenkaan ei ole valittamista. Hyvinhän siinä viihtyy, kun hengästyttävä seikkailu etenee varsin nopealla tahdilla. Räiskettä ja räjähdyksiä ei puutu esimerkiksi kohtauksessa, jossa taivaalta aikoja sitten pudonnut ja jo vähän rapistunut robotti esittelee linnoituksessa säilynyttä tuhovoimaansa. Tai kun lopussa aletaan kunnolla kamppailemaan Laputan herruudesta robottien liitäessä.
Ei liene epäilystäkään, etteikö Miyazaki taitaisi myös tällaisen vauhdikkaamman seikkailun kertomista. Itse kuitenkin olen varsin tyytyväinen siihen, että hän parin seuraavan teoksensa myötä vaihtoi sellaisiin maisemiin, joissa keskitytään kovin toisenlaisiin tunnelmiin. Erityisesti tätä seurannut My Neighbor Totoro on tällainen tapaus. Sen jkinälkeen Miyazakin pitkissä ohjauksissa ei montaakaan kertaa ole enää seikkailtu näin toiminnallisiin koitoksiin. No, ehkäpä Princess Mononoke oli jonkinlainen paluu tähän suuntaan. Aiemmin mainittu Porco Rosso -elokuvakin toiminnallisemmista osuuksistaan huolimatta painottaa sen verran voimakkaasti muita puoliaan, ettei sitä oikein voi samaan porukkaan laskea.
Aiemmin mainittu Lehtinen on ilmeisesti yksi niistä, jotka pitävät tätä elokuvaa jopa Miyazakin parhaana. Hän kirjoittaa artikkelinsa alussa näin:
"Laputa oli Ghiblin ensimmäinen ja yhä paras elokuva. Hayao Miyazaki ei ole toiste tehnyt yhtä eheää ja tiivistä seikkailuelokuvaa, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Siinä ei ole mitään väkisin keksittyä. Se on varteenotettava ehdokas maailman kaikkien aikojen parhaaksi kokoillan animaatioksi, eikä siihen kilpailuun ole tungosta."
Itsekin pidän elokuvaa erittäin viihdyttävänä seikkailuna, jossa tiuhaan tahtiin esiintyvää mielikuvituksen tykitystä on varsin miellyttävää seurata. Jutut toki menevät välillä vakaviksikin, mutta siitä huolimatta huumoria ja hauskuuttakaan ei ole jätetty kyydistä. Vaikka Laputa: Castle in the Sky olisikin oman sarjansa parhaimmistoa, niin se ei valitettavasti osu aivan täydellisesti tämän katsojan elokuvamaun kanssa yhteen. Ne vähän verkkaisemmat ja sydämellisemmät tarinat ovat sitä sarjaa, jonka Miyazaki mielestäni taitaa kaikista parhaiten. Se ei toki missään tapauksessa tarkoita sitä, että tämä olisi heikko elokuva. Ghibli-elokuvista tuttuja teemoja löytyy, eikä ole vaikea nähdä, miksi tämäkin on niin monia onnistunut ihastuttamaan. Itsekin varmaan sen vielä joskus soittimeen laitan iltaa piristämään.
Kauniista musiikista vastaa vähemmän yllättäen jälleen Hisaishi. Levyltä löytyy lyhyt tekemisestä kertova dokumentti, jossa myös säveltäjä pääsee ääneen. Hän kertoo siinä, että on sellaisessa käsityksessä, että monet pitävät tällaista musiikkia nykyään jokseenkin nolona. Voi vain todeta, että onneksi on pitänyt oman linjansa kaikesta huolimatta. Olisi kovin vaikea kuvitella Miyazakin elokuvia ilman Hisaishin tuttuja säveliä. Loppukappale on jälleen oiva ja vähän mahdollisia haikeita tunnelmia tyynnytteleväkin päätös hienolle elokuvalle.
"Taivaanranta kimmeltää loistaen
Koska olet piilossa takana sen
Tavoittelen valoja taivaan
Sua etsien astun ilmalaivaan
Matkaan lähden, leivän mukaan nakkaan
Veitsen, lampun laukkuun pakkaan
Isä palavan kaipuun kantoi
Äiti mulle silmänsä antoi
Maa pyörii radallaan, sinut kätkien
Kirkkaat silmät, niitä unohda en
Vaikka Maa radallaan pyöriä voi
Meidät kaksi kohtalo yhteen toi
Isä palavan kaipuun kantoi
Äiti mulle silmänsä antoi
Maa pyörii radallaan, sinut kätkien
Kirkkaat silmät, niitä unohda en
Vaikka Maa radallaan pyöriä voi
Meidät kaksi kohtalo yhteen toi"
Laputa: Castle in the Sky (1986) (IMDB)
Pystyn helposti yhtymään mielipiteeseesi Laputasta. Se vaatii hieman oman fiiliksensä, kun se tietynlainen tunnelmointi ja hahmovetoisuus siitä puuttuu. Tämä kertoo tietty vain Miyazakin kovasta tasosta, ja omissakin silmissäni tämä häviää hänen muille elokuville. Ainoastaan uusinta leffaa Tuuli nouseeta pidän heikompana. Mutta esim. Henkien kätkemä ja Liikkuva linna ovat enemmän mieleeni, vaikka niistäkin sitä vauhtia löytyy. Niissä on kuitenkin enemmän tunnelmointia ja koskettavuutta, mitä tästä hieman puuttuu. Ootko nähnyt Miyazakin debyyttiä Cagliostron linnaa? Siinä on vähän samankaltaisuutta Laputaan, mutta jotenkin se toiminta ja melske on siinä mielestäni hieman hillitympää ja siksi pidän siitä enemmän.
VastaaPoista