Enpä sitten tämän pidemmälle malttanut odotella niitä synkkiä ja myrskyisiä syysiltoja. No, tämä kohdalle osunut ei ollut edes kovin myrskyinen, vaan lähinnä sateinen, mutta sai kuitenkin tarjota puitteita jo kauan mielessä pyörineelle Herzogin Nosferatu-tulkinnan uusinnalle. Niitä uusintoja onkin jo kertynyt suhteellisen paljon, mutta tuskinpa jää vieläkään viimeiseksi...
Yleisesti ottaen vampyyrielokuvat ovat varsin kaukana omasta suosikkilajityypistä. Nähtyjen joukkoon ei kovinkaan montaa sellaista mahdu, joista jaksaisin kovinkaan paljoa innostua. Werner Herzogin uusi versio F.W. Murnaun varhaisesta klassikkoelokuvasta Nosferatu kuitenkin kuuluu tähän harvalukuiseen joukkoon. Hyppääpä se suhteellisen vaivattomasti tämän lyhyeksi jäävän listan kärkipaikalle, enkä oikein usko, että mikään toinen verenimijöiden seikkailuja kuvaava elokuva tulee sitä enää vakavammin haastamaan.
Tarina lienee monille tuttu, sillä jälleen on haettu enemmänkin kuin innoitusta Bram Stokerin tunnetusta kirjasta. Tosin tässäkään tapauksessa ei ole lähdetty täysin kirjalle uskollista versiota tekemään, mitä ei sen suuremmin jaksa ihmetelläkään Herzogin kohdalla. Hän itse on kertonut pyrkineensä tekemään eräänlaisen Murnaun elokuvan ja Stokerin kirjan hybridin. Siinä missä Murnau 1920-luvulla joutui kirjaan oikeuksia omaamattomana muuttelemaan nimiä ja vähän muutakin pakosta, niin Herzogin ottaessa materiaalin käsittelyynsä se olikin jo vapaampaa riistaa tekijänoikeuksien kannalta. Niinpä hahmoillekin on palautettu kirjasta tutut nimet.
On menossa 1800-luvun puoliväli kauniissa ja rauhallisessa Pohjois-Saksassa sijaitsevassa Wismarin satamakaupungissa. Jonathan (Bruno Ganz) ja Lucy (Isabelle Adjani) ovat onnellisia ja rakastuneita. Kiinteistöjä välittävässä yrityksessä työskentelevä Jonathan saa varsin erikoiselta pomoltaan uuden tehtävän, joka vaikuttaa hankalalta ja vaaralliseltakin.
Kaukaa Transilvanian syrjäisiltä vuoristoseuduilta on löytynyt mahdollinen asiakas, varakas kreivi Dracula (Klaus Kinski), joka on kiinnostunut Wismarissa sijaitsevan kiinteistön hankkimisesta. Nyt vain jonkun pitäisi lähteä pitkälle matkalle kohti salaperäisen kreivin linnaa. Jonathan itse vaikuttaa innostuneelta mahdollisuudesta poistua hetkeksi kotikaupungistaan, jossa ei ikinä tunnu tapahtuvan mitään. Lucy taas on täysin ajatusta vastaan, koska hänellä on pahoja aavistuksia siitä, mitä on tulossa.
Järkeen ja tieteeseen voimakkaasti nojaava Jonathan lähinnä naureskelee taikauskoisiksi katsomilleen jutuille ja pitää niitä lähinnä hölynpölynä, jolle ei ole sijaa nykymaailmassa. Kun Jonathanin matka alkaa tavoittaa aina vain syrjäisempiä seutuja, niin yliluonnollisen värittämä maailma alkaa tulla koko ajan lähemmäksi. Määrätietoisesti ja (tyhmän)rohkeasti päähenkilömme silti tarpoo kohti kreivin linnaa muiden varoituksista piittaamatta.
Perille päästyään Jonathan pääsee ruokailemaan omalaatuisen isäntänsä kanssa. Kaupat sinänsä onnistuvat varsin sujuvasti, mutta samalla muut asiat etenevät vähemmän toivottuun suuntaan. Kreivin pakatessa mustia arkkujaan merimatkaa varten ja uutta kotitaloa kohti, on Jonathan kuumeen vaivaamana sängyssä. Muutenkin alkaa vaikuttaa siltä, ettei linnasta pääsekään niin vain pois.
Toisaalla Lucyn pahat aavistukset vain vahvistuvat ja vahvistuvat, kun viikkoja on kulunut, eikä toisesta kuulu mitään. Eräänä päivänä Wismarin tyyntä kanavaa pitkin lipuu hiljalleen laiva, jonka miehistö on kuollut ja lastina vaikuttaisi olevan vain arkkuja täynnä multaa, tuhansia rottia ja mustaa kuolemaa.
Vähitellen aiemmin rauhallinen kaupunki joutuu kauhun valtaan. Kuolleita kuljettavat arkkukulkueet venyvät jatkuvasti. Yleinen järjestys alkaa murtumaan ja kaduilla tanssitaan viimeisiä juhlia. Jonathan on lähtenyt takaa-ajoon pelastaakseen rakkaansa ja ehkäpä samalla kaupunginkin Nosferatun kiroukselta, mutta ehtiiköhän ajoissa, vai onko yritys jo ennen alkuaankin tuhoontuomittu...?
Kyllähän Herzogin versiokin sen verran kirjaa ja muita elokuvaversioita noudattelee, että lähdemateriaalin pääpiirteet ovat helposti tunnistettavissa. Hän on kuitenkin onneksi tietyssä mielessä lähtenyt vähän omille teilleen painotuksissaan. Herzog onkin elokuvaan liittyen sanonut, että sujuva tarinankuljetus ei läheskään aina ollut tärkeysjärjestyksessä kärkipaikalla, vaan usein haettiin aivan muita juttuja. Itse ainakin osaan tätä ratkaisua arvostaa. Tarina kuitenkin sen verran tuttu ja kaluttu, ettei ole mitään tarvetta sen orjalliseen toistamiseen ryhtyä.
Kuten jo tulikin todettua, niin pitkähampaiset yössä vaeltavat ja ikuiseen elämään kirotut olennot eivät ole niitä, jotka kauhuelokuvissa itseäni eniten innostavat. Kinskin esittämässä Draculan surullisessa vuosisatojen tuskan vainoamassa hahmossa on kuitenkin jotakin erittäin vetoavaa. Kalmankalpea ja muuten rujo ulkomuoto vielä tehostaa vaikutelmaa. Lienee selvää, ettei niissä monissa vampyyrielokuvissa heiluvissa kiiltokuvatyypeissä ole lainkaan samaa haikeutta. Tämä Kinskin Dracula onkin minulle se ikoninen elokuvavampyyri.
"Time is an abyss...profound as a thousand nights... Centuries come and go... To be unable to grow old is terrible... Death is not the worst... Can you imagine enduring centuries, experiencing each day the same futilities..."
Ilmeisesti Kinskin meikkaamiseen meni päivittäin useampikin tunti, mutta varsinkin lähikuvia katsellessa voi todeta, että eiköhän se sen arvoista ollut. Mikä miellyttää vieläkin enemmän, on hillitty ja herkkä linja puheessa ja eleissä. Vähän sellaista, mitä ei ole tottunut Kinskiltä läpi elokuvan odottamaan. Varsinkin hänen ja Herzogin muissa yhteistöissä on irroteltu huomattavasti enemmän. Olen ymmärtänyt siten, että Kinski olisi tässäkin halunnut ottaa laajemman skaalan käyttöön, mutta loppujen lopuksi mentiin Herzogin näkemyksen mukaan. Erittäin hyvä niin, sillä ajatus vaikkapa elämöivästä ja hillittömästi liikehtivästä Draculasta on jokseenkin luotaantyöntävä.
Itse olen aiemmin ollut sitä mieltä, että Kinskin suorituksen kannalta näistä kaksikon yhteisistä elokuvista onnistunein olisi Aguirre, the Wrath of God. Onhan se toki edelleen komeaa ja hurjaakin nähtävää, mutta niinpä vain vuosien vieriessä tämä vähäeleisempi rooli on kirinyt huomaamatta ohi.
Monet hehkuttavat Max Schreckin suoritusta alkuperäisenä Nosferatuna, ihan ansaitusti. Minuun Kinskin tulkinta on kuitenkin tehnyt suuremman vaikutuksen. Siinä vaikuttaisi olevan pari ripausta enemmän kaivattua inhimillisyyttä. Aivan reilua näitä ei ole vertailla, sillä elokuvien välissä vierähtäneet reilut viisi vuosikymmentä ovat tuoneet mukanaan Kinskin ulottuville sellaisia mahdollisuuksia, joita Schreckillä ei ollut käytössään.
Samansuuntainen hillitympi linja on käytössä myös Ganzin hahmon kohdalla. Vähän hymyilyttää, kun nykyään miehestä tulee mieleen erilaisissa enemmän tai vähemmän onnistuneissa parodiaviritelmissä riehuva Hitler. No, tässä ollaan melko erilaisissa tunnelmissa. Hyvänä parina toimii Adjanin surullisine silmineen esittämä Lucy. Ehkä välillä mennään turhan teatraalisuuden puolelle, mutta yleisesti ottaen linja pitää hyvin.
"The absence of love is the most abject pain."
Vuorosanatkin ovat mielestäni usein sellaisia, että ne kaipaavat taakseen hillitympää ilmaisua. Itse ainakin voin helposti kuvitella, että mentäisiin huvittavan tai pahemmin tökkivän puolelle, jos niitä olisi lähdetty mahtipontisemmin lausumaan. Tällä toteutuksella kuitenkin usein osuvat maaliinsa.
Ei sillä, etteikö Nosferatu the Vampyre myös huvittavampia puolia omaisi. Esimerkiksi Jonathanin pomo Renfield (Roland Topor) tuo mukaan naurujakin. Ei siinä oikein voi olla hymyilemättä, kun Toporin varsin häiritsevästi hersyvää naurua kuuntelee. Se jääkin varsin tehokkaasti päähän. Herzogin versiossa passiivisemman osan ottava Van Helsing on myös vähän huvittava tapaus, kun muistelee hahmon muita esiintymisiä.
Minään kovin värisyttävänä kauhuelokuvana en osaa tätä pitää. Toisaalta, nykyään tulee harvoin vastaan sellaisia elokuvia, jotka onnistuisivat aidosti tarjoamaan enemmänkin pelonväreitä tai puistatuksia. Tämäkin toki onnistuu parissa kohtauksessa varsin kiitettävästi. Mielestäni paras esimerkki löytyy kohtauksesta, jossa Dracula ilmestyy kädet suorina Harkerin huoneeseen ja sanaakaan sanomatta alkaa lähestymään häntä. Siinä on sellainen lyhyt tuokio, ettei viileitä väreitä voi välttää ja pahaenteisyys on lähes kosketeltavissa.
Tunnelmaahan elokuva painottaa alusta lähtien. Ensimmäisissä kuvissa otetaan pari minuuttia aikaa muumioiden rauhalliseen esittelyyn. Päästään heti kättelyssä ilmapiiriin, jossa kuolema on varsin vahvasti läsnä. Vaikka siitä aamun valjetessa hetkeksi vähän keveneekin, niin eipä kovin pitkää aikaa mene, kun jälleen ollaankin siirtymässä taas synkempien aiheiden pariin.
Jonathanin matka kohti Draculan ränsistynyttä linnaa onkin yksi elokuvan parhaita vaiheita. Se on loistava esimerkki sellaisesta elokuvan tekemisestä, jossa tehokas tarinankuljetus heitetään takapenkille ja keskitytään rauhallisen maagisten hetkien tavoitteluun. Vielä parempaa on se, että siinä vielä onnistutaankin.
Kyseisessä jaksossa Herzog pääsee mukavasti laittamaan mukaan reilusti kaunista maisemaa Popol Vuhin hienon musiikin korostaessa tunnelmaa entisestään. Kun Jonathanin reitti vie läpi idyllisten kylien ja seutujen suunnaten aina vain karumpiin maisemiin, niin siinä kokee itsekin siirtyvänsä samalla jonnekin kauas pois...muihin maailmoihin. Liiallisella kiirehtimisellä olisi kovin helppoa tappaa tällaiset jaksot heti alkuunsa. Omasta näkökulmasta tällaiset edustavat elokuvaa nautittavimmillaan ja ne jättävät väistämättä jälkensä, joita ei kovin helposti enää pyyhitäkään.
No, moni ei kuitenkaan näitä arvosta läheskään yhtä paljon. Itse olen usein suositellut muillekin tätä elokuvaa, ja monesti palaute on ollut sellaista, että mitä typerää jumittamista ja tylsyyttä se sitten olikaan. Heh, en voisi olla juuri jyrkemmin toista mieltä asiasta...
Herzog olisi toki voinut monessakin kohtauksessa lypsää enemmän kyynelillä, kaihoisilla katseilla ja muilla vastaavilla. Esimerkkinä vaikka Harkerien viimeinen yhteinen rantakävely ennen lähtöä. Kamera pysyy pitkään kaukana takana ja tunnelman rakentumiselle annetaan riittävästi aikaa. Sanojakaan ei paljon tarvita. Jos sellaiset kokee pitkästyttävinä, niin Nosferatu the Vampyre lienee helppo elokuva ohitettavaksi, mutta tällaista verkkaista menoa arvostaville se saattaakin varsin vaivattomasti edustaa parhautta.
Tämä tunnelmointi ei edes pääse juurikaan hyytymään missään vaiheessa, vaan henki pysyy yllä loppuun asti ja tavallaan sen tuolle puolen. Muistaakseni Herzog on jossakin esittänyt ajatuksen, että Nosferatu the Vampyre ei kaipaa lopputekstejä, sillä elokuva ei viimeisiin kuviin suinkaan pääty, vaan sen olisi tarkoitus jäädä elämään niiden jälkeenkin. Nämä nähtävät viimeiset kuvat yksinäisen hahmon ratsastaessa kaukaisuuteen ovatkin varsin hieno päätös tälle "näkyvälle" osalle.
Herzog kuvasi samanaikaisesti myös englanninkielisen version, mutta itse olen uusintojen kohdalla keskittynyt katselemaan saksankielistä. Toki tuo toinenkin on nähty, mutta siitä on niin monta vuotta, ettei ole järkeä lähteä vertailemaan näitä kahta tässä vaiheessa. Voisi sitten vaikkapa seuraavalla uusinnalla ottaa sen vaihteeksi katseluun, kun se kuitenkin hyllystä löytyy. Esimerkiksi Anchor Bayn UK-tuplalevy sisältää kummatkin versiot.
Sepustuksen lähestyessä loppuaan voisi vielä mainita pari omasta mielestäni muuta loistavaa vampyyrielokuvaa. Yksi, josta suuresti pidän, on Kathryn Bigelowin Near Dark, joka painottaa myös kovin vahvasti tunnelmapuolta. Toinen liittyykin sitten enemmänkin näihin Nosferatu-elokuviin, vaikka komedian puolelle usein seikkaileekin, eli kyseessä on Willem Dafoen tähdittämä Shadow of the Vampire, joka kertoo Murnaun elokuvan kuvaamisesta.
Mielestäni Herzogin versio on sellainen, että sitä voi helposti suositella sellaisillekin, joita eivät kauhuelokuvat sen suuremmin innosta. Herzog itse pitää Murnaun alkuperäistä versiota varsin suuressa arvossa, mutta ei tunnu muuten olevan kovin kiinnostunut kauhuelokuvista. Eikä hän mitään tyypillistä pelottelua lähtenytkään tekemään. Veriroiskeet puuttuvat pitkälti, samoin säikyttelyt. Pahaenteisyyttä kyllä löytyy. Monissa muissa vampyyrielokuvissa on toki enemmän romantiikkaa, mutta kyllä sekin vähän haikeammassa muodossaan on tähänkin mukaan päässyt. Siinä määrin ainakin, että onnistuu kyllä riipaisemaan.
Nosferatu the Vampyre on myös yksi niitä harvoja elokuvia, joita katsoessa tulee mukava tunne siitä, että lähes kaikki osuu kohdalleen sen suhteen, mistä itse elokuvissa pitää. Kuvaus, musiikki, äänimaailma ja näyttely ovat kaikki yleisesti ottaen varsin kohdillaan. Lisäksi miellyttää koko elokuvan jatkuva omalaatuinen tunnelma ja vaikutelma kiireettömyydestä. Tämä elokuva onnistuu saattelemaan jonnekin aivan muualle, mikä on erittäin harvinaista ja kohdalle osuessa sitä sitten suuresti arvostaakin. Siinä maailmassa olisi viihtynyt jälleen kauemminkin...
Herzog on toki pitkän ja aktiivisen uransa aikana tehtaillut suuren joukon hienoja fiktiivisiä elokuvia sekä dokumentteja. Nähtyjen joukosta Nosferatu the Vampyre pyörii edelleen aivan terävimmässä kärjessä, eikä varmasti uusintojen myötä tule sieltä kovin kauas putoamaan. Uusintoja se kestääkin erittäin hyvin. Itsellä niitä alkaa olla kertynyt lähemmäs kymmenen kappaletta, eikä siitä vieläkään vaan saa tarpeekseen.
Voisi sanoa, että Herzogin luomus on puhdasta tunnelmaa alusta loppuun. Välillä seikkaillaan sellaisilla alueilla, että tahattomaan huumoriin ei välttämättä ole paljoakaan matkaa, mutta ainakaan omasta mielestäni sitä rajaa ei kuitenkaan ylitetä. Kaiken muun hyvän lisäksi Popol Vuhin säveltämä musiikki on vieläpä varsin oivallista kuunneltavaa unien pariin lähdettäessä. En itse keksi elokuvasta paljoakaan valitettavaa. Kokonaisuutta silmäillen ne vähät napinat ovat lähinnä pieniä kauneusvirheitä. Paras näkemäni vampyyrielokuva ja mestariteos muutenkin.
Nosferatu the Vampyre (1979) (IMDB)
Tuolta on luettavissa hieman elokuvan taustoihin liittyvää asiaa:
Trivianurkkaus 3: Nosferatu the Vampyre
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti