Toistaiseksi kyseessä onkin tässä vaiheessa ainoa nähty jo vähän jäähdyttelyn puolelle vaihtaneen Franco Zeffirellin elokuva. Hyllyssä tosin sopivaa ajankohtaa odottelevat hänen ohjauksensa Jesus of Nazareth, jonka katseluhetkeksi voisi alustavasti tulevaa pääsiäistäkin harkita, Mel Gibsonin tähdittämä Hamlet ja Jane Eyre. Katsellaan, katsellaan, kunhan ehditään...
Ilmeisesti tämä 1930- ja 1940-luvuille sijoittuva elokuva perustuu jossakin määrin Zeffirellin omiin kokemuksiin. Hän itse syntyi vuonna 1923, ja elokuva käynnistyy vuoden 1935 kesästä. Ikä sopisi siis suunnilleen kohdilleen, jos mietitään nuorta Lucaa elokuvan alussa. No, itse olen varsin kaukana kartalta, mitä Zeffirellin todellisiin vaiheisiin tulee, joten turhapa tässä on lähteä enempää arvailemaan, että mitkä jutut ovat hyvinkin todellisia ja mitkä mahdollisesti kallistuvat mielikuvituksen tuotosten puolelle.
Siirrytään siis runsaat 70 vuotta ajassa taaksepäin kauniiseen ja aurinkoiseen Firenzeen. Vielä on jäljellä vähän huolettomampia päiviä ennen Euroopan liekkeihin laittavaa toista suurta sotaa. Ennusmerkkejä tulevista tummemmista päivistä alkaa kyllä hiipimään vähitellen kuviin hyvissä ajoin, ja pikkuhiljaa niillä alkaa olla konkreettisia vaikutuksia päähenkilöiden elämiinkin.
Luca (lapsena Charlie Lucas ja nuorena Baird Wallace) on hieman yli 10-vuotias poika, joka on käytännössä orpo. Hän on ilmeisesti syntynyt isänsä syrjähypyn seurauksena. Äiti on lähtenyt kauemmas ja sittemmin kuollut. Isä on tekemisissä poikansa kanssa hyvin vähän, eikä oikein osallistu kasvatukseen minimiä enempää. Isän vaimo on jokseenkin vihamielinen nuorta Lucaa kohtaan, eikä tämä ole lainkaan tervetullut heidän kotiinsa.
Isän sihteerinä työskentelevä Mary Wallace (Joan Plowright) jossakin määrin huolehtii pojasta, mutta käytännössä tämän pysyvämmäksi asuinpaikaksi on muodostumassa paikallinen orpokoti. Kun Mary on saattelemassa poikaa takaisin orpokotiin hänen hyväsydämisyytensä laittaa sen verran vastaan, ettei hän tohdi jättää Lucaa sinne, vaan ottaa hänet luokseen asumaan. Apuun tulevat vielä Maryn ystävät Arabella (Judi Dench) ja Hester Random (Maggie Smith). Hieman myöhemmin kaupunkiin saapuva Elsa Morganthal Strauss-Armistan (Cher) taas turvaa menehtyneen ystävänsä pojan tulevaisuuden taloudellisesti.
Nuori Luca saa kasvattajikseen hieman iäkkäämpien naisten joukon, josta löytyy mukavasti erilaisia persoonallisuuksia. Taiteet ainakin tulevat tutuiksi jo varhaisessa aiheessa, ja siinä sivussa vielä reilu annos sydämen viisautta. Isä aikoinaan toivoi Lucasta täydellistä englantilaista herrasmiestä, ja siihen suuntaan ollaankin matkalla. Kun eri valtioiden välisissä ystävyyssuhteissa tapahtuu merkittäviä muutoksia, niin isän mielestä täydellinen saksalainen liikemies onkin parempi vaihtoehto. Harmi vain, että siihen mennessä Lucaan on juurtunut aivan muunlaisia kiinnostuksen kohteita sekä hänen luonteensakin on vähän heikosti tähän uuteen muottiin sopiva.
Vähitellen kaduilla alkaa esiintyä levotonta liikehdintää. Naapurimaista kopioitu aate alkaa kerätä lisää ja lisää suosiota. Niinpä fasismi pääsee jälleen nostamaan rumaa päätään ja Italian oma päämieskin pääsee vähän rehvastelemaan lihaksilla. Kun kerran eletään suurten diktaattorien aikakautta, niin pitäähän Italiankin oma suuri johtajansa Mussolinin muodossa saada.
Aluksi aatteen kannattajien toiminta vaikuttaa lähinnä pienimuotoiselta mellakoinnilta ja öykkäröinniltä. Tässä vaiheessa elokuvassa Hester lujasti uskoo, ettei Mussolinilla ole mitään tekemistä näiden huonokäytöksisten riehujien kanssa. Kun vuodet vierivät, mustapaidat marssivat ja epätoivotuille osoitetaan paikkansa, onkin pakko alkaa vähitellen alkaa katsomaan vallitsevaa todellisuutta kasvoihin.
Jo elokuvaa katsoessa aiheutuu ikäviä väreitä, kun näkee, miten helposti vuosien ajan ystävinä tai työtovereina tunnetut ihmiset voidaankin lyhyessä ajassa siirtää tuosta vain epätoivottujen muukalaisten listalle kaikki siteet katkaisten. Eikä tässä tapauksessa ole suurilta osin kyse edes siitä vihatuimmasta kansanryhmästä. Vaikka kovimmilta kohtaloilta tässä pitkälti vältytäänkin, niin silti sellaisen muutoksen seuraaminen onnistuu kylmäämään.
Tässä yhteydessä voi taas todeta, että oma muisti ilmeisesti toimii vähän hassusti positiivista painottaen. Olinkin jokseenkin yllättynyt siitä, miten nopeasti alettiin siirtymään kohti synkempiä aikoja. Toisaalta, kun sitä valoa ei päästetä missään vaiheessa kokonaan sammumaan, niin ehkäpä vähän vääristyneet muistot osittain selittyvät.
No, sen ainakin muistin oikein, että varsinaiset taistelut jäävät erittäin vähiin. Lopussa toki on vähän sotakuvaa, mutta vain sen verran, että lähemmäs päähenkilöitä marssiva sota pääsee konkreettisemmin kuviin. Eipä tämä muutenkaan ole sellainen elokuva, että siihen mitään sotaisampaa loppuhuipennusta tai taistelua yleensäkään olisi kaivannut. Ne vähät minuutit mitä näihin käytetään riittävät kyllä.
Elokuvan ehdottomasti parasta antia ovat kuitenkin tätä Lucan kasvattajajoukkoa esittävien näyttelijöiden suoritukset. Eipä ole mitään vaikeuksia heittäytyä mukaan tunnelmiin. Oikein nautinnollista seurata tätä työskentelyä. Osalla ehkä on pipo vähän kireällä ja tietynlaista ylenkatsontaakin paikoitellen harjoitetaan. Kuitenkin tiukan paikan koittaessa se sydän kuitenkin kaivetaan esiin ja astutaan oikealle puolelle. Helpostihan sellaista seuratessa herkistyy...
Maisemakuvien ystävän sydäntä lämmittää se, että Zeffirelli on sinne tänne sirotellut varsin kauniita kesäisiä näkymiä. Toki eloa ja iloa täynnä olevat suuremman kaupungin kadutkin miellyttävät, mutta itse kuitenkin pidän enemmän niistä vähän syrjäisempien seutujen maisemista. No, molempi parempi tässä tapauksessa.
Kyllä Tea with Mussolini varsin kevyesti positiivisten elokuvakokemusten puolelle loikkaa, vaikka ei mielestäni aivan parasta ja kiinnostavinta sota-aikaan sijoittuvaa draamaa tarjoilekaan. Sekin miellyttää, että ote ei ole lähelläkään haudanvakavaa, eikä synkistelyllekään anneta liikaa sijaa. Huumoria ei ole unohdettu, mutta eipä tässä mitään kovin hersyvää hassuttelua kannata odotella. Ilmeisesti pilke pikkuisen silmäkulmassa naputellut lopputekstit toimivat onnistuneena pisteenä elokuvalle.
Tea with Mussolini (1999) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti