"Joskus pienin ystävä on paras ystävä."
Sunnuntai alkoi kovin ankeissa merkeissä, sillä suloinen ja kovasti rakastettu vanha kaniherra tuli päiviensä päähän ja nukkui pois. Myöhemmin illalla alkoi ilmaantua vielä pieniä viitteitä siitä, että jonkinlainen flunssa saattaa olla käymässä kimppuun. Alunperin ei ollut juuri minkäänlaista intoa alkaa elokuvia tuijottelemaan. Nukkumisyrityksistä ei kuitenkaan tullut mitään, joten siirryin sitten hyllyjä tarkastelemaan. Käsiin tarttui vuoden 2006 filmatisointi tarinasta Charlotte's Web. Sen kantta siinä silmäillessäni tuli mieleen, että tuskinpa se ainakaan oloa sen huonommaksi muuttaa. Saattaapi jopa olla ihan hyvää lääkettä kyseiseen mielentilaan.
Heti alkuun voi todeta, että kyllähän tällainen lämminhenkinen söpöily surua ja murhetta ainakin vähän helpotti. Silloisista tunnelmista johtuen vetistelykynnys oli tavallistakin alempana, mikä lienee ihan ymmärrettävää. Eipä sitä mitään paljon raskaampaa olisi tuolloin halunnutkaan nähdä.
Vähän aikaa sitten selvittelin, että montakohan aiempaa versiointia tästä E.B. Whiten vuonna 1952 ilmestyneestä satuklassikosta on ehditty valkokankaan ja television puolelle tekemään. Yllätys oli kohtalainen, kun huomasin, että löytyy vain vuonna 1973 on ilmestynyt animaatioversio Charlotte's Web, joka sitten sai kolmisen vuosikymmentä myöhemmin jatko-osan. Melko hiljaista siis ollut elokuvien maailmassa tämän tarinan suhteen. Tässä yhteydessä voisi varmaan suositella luettavaksi Whiten hieman varhaisempaa lyhyttä kirjoitelmaa Death of a Pig, josta saattaa löytyä tiettyjä yhtäläisyyksiä tämän uudemman tarinan kanssa.
Somersetin tuikitavalliseen pieneen piirikuntaan siirrytään lyhyen animaatiojakson kautta. Muutoksia on kuitenkin tulossa, joiden seurauksena elämänmeno ei välttämättä enää palaakaan vanhoille urilleen. Arablen perheen tilalle on syntynyt uusi possupoikue, jota tytär Fern (Dakota Fanning) rientää katsomaan. Siinä hän iloisena tutkailee, miten isä (Kevin Anderson) istuu tarkkailemassa pieniä, jotka ovat ruokailemassa. Viimeisenä myöhäisenä oman osansa yrittää saada myös possuista pienin. Hänelle ei vain valitettavasti tunnu löytyvän omaa paikkaa.
"Unfair and unjust!"
Niinpä isä kaappaa possuressun syliinsä ja kirveen käteensä. Siinä vaiheessa Fernille nousee paha tunne tulevasta, ja hän säntää isänsä luo kyselemään tämän suunnitelmista. Isän mielestä tilanne on selvä. Kyseinen possu on muita pienempi ja taloudellisessa mielessä lähes hyödytön. Fernin mielestä nämä ovat kovin huonoja syitä toisen elelyn ennenaikaiselle päättämiselle.
Isä joutuu tietenkin antamaan periksi, kun Fern vaatii, että tämäkin possu ansaitsee mahdollisuutensa. Fern lupaa myös ottaa pienokaisen hoidettavakseen ja nimeää tämän Wilburiksi. Onnellisten päivien aika koittaa. Vähän yksinäisen Fernin aika kuluu mukavissa merkeissä uutta lemmikkiään ulkoiluttaen ja sen kanssa leikkien. Wilbur kuitenkin kasvaa nopeasti, eikä Arablen tilalla enää oikein ole paikkaa sille. Vanhemmat ehdottavatkin, että sen voisi viedä lähellä asuvan sukulaismiehen latoon muiden eläinten seuraksi.
Aluksi tämä vaihtoehto vaikuttaa Fernistä vähemmän mukavalta, eikä eron aiheuttamaa haikeutta voi välttää. Hän kuitenkin huomaa, että paljon erilaista elämää sisällään pitävä lato on myös oikein viihtyisä paikka viettää iltapäiviä. Siellä tulevat tutuiksi lampaat, lehmät, hanhet, hevoset ja kaikenlaiset muutkin vipeltäjät. Fernin äiti alkaakin jo huolestumaan, kun ihmisystäviä ei tyttärellä juurikaan ole ja suuri osa vapaa-ajasta kuluu maatilaeläinten seurassa. Kunnan lääkäri kuitenkin vakuuttelee, ettei tarvitse huolestua, sillä kyse on niinkin yleisestä ja harmittomasta "ongelmasta" kuin lapsuusvaiheesta, josta jokainen (valitettavasti) kasvaa pois.
Maailman pahuudesta tietämätön Wilbur saa vähitellen selville, millainen kohtalo hänen lajinsa edustajia yleensä odottaa. Monikaan keväällä syntynyt possu ei tulisi näkemään ensimmäistä lunta, ja viettäisi joulunsa vähemmän iloisissa merkeissä. Horisontista hiipivä synkkä tulevaisuus yhdistettynä yksinäisyyteen vetää pienen Wilburin mielen maihin. Vaikka ladosta paljon muitakin löytyy, niin ystävystyminen on haasteellista.
"Oh, Wilbur...don't you know what you've already done? You made me your friend and in doing so, you made a spider beautiful to everyone in that barn."
Eräänä päivänä jostakin ylhäältä kuuluu lämmin ääni, jota Wilbur alkaa ihmettelemään. Se kuuluu Charlotte-hämähäkille (äänenä Julia Roberts), joka haluaakin tehdä tuttavuutta Wilburin kanssa. Muiden hyljeksimä hämähäkki näyttäytyy Wilburin silmiin kauniina olentona. Kaksikko siitä sitten ystävystyy. Charlotte lupaa keksiä jotakin sellaista, mikä saisi ihmiset näkemään Wilburin vähän muunakin kuin potentiaalisena kinkkuna. Niinpä pitää alkaa kehitellä suunnitelmia, jotta tähän päästäisiin. Se ei ole kovin helppoa, sillä ihmisiä tuntuu yleisesti vaivaavan unohtelevaisuus ja välinpitämättömyys.
Näitä maisemia ja pienen idyllisen tilan elämää ja eläimiä ei pitkään tarvitse katsella, kun mieleen jo palaileekin toinen varsin sympaattisen pikkupossun seikkailuista kertova elokuva, eli tietenkin Babe. Eihän se huono juttu ole, koska ainakaan vielä ei ole iskenyt päälle yliannostus tällaisten suhteen.
Wilburista on ilmeisesti yritetty tehdä vielä Babeakin söpömpi otus. Joidenkin luettujen kommenttien perusteella tässä on menty liiankin pitkälle, mutta itse en lähtisi valittelemaan asiasta. Kirjaan perehtymisestä on niin pitkä aika, ettei oikein pysty arvioimaan, onko Wilburia siihen nähden herttaistettu enemmänkin. Itse kuitenkin söpöilyä toivoin ja sellaista sain.
Ilmeisesti tässäkin törmättiin samaan pulmaan kuin aiemmin mainitussa possuelokuvassa. Pienet possut eivät pysyneet niin pieninä kovin pitkää aikaa, joten esittäjiä tarvittiin lähemmäs 50 kappaletta. DVD-julkaisu pitää sisällään lyhyehkön lisukkeen, jossa vähän valotetaan tätä asiaa lisää. Sydäntä jälleen pikkuisen lämmittää tieto siitä, että kuvausten jälkeen possuille pyrittiin etsimään hyvät kodit, joissa niistä pidettäisiin huolta elämän loppuun asti.
Levyltä löytyy runsaasti myös muita minidokumentteja, kommenttiraitoja, musiikkivideoita, poistettuja kohtauksia sekä sekalaista sälää. Aivan kaikkea en ehtinyt katselemaan. Poistetuista kohtauksista voisi mainita mittavamman ja enemmänkin vaiheeseen jääneen kohelluspätkän lastenrattaiden kanssa. Myös ne tietyt sanat sieltä joukosta löytyvät, joita elokuvan loppupuolella odotteli kuulevansa. Ohjaaja Gary Winick perustelee niiden napsaisemista lähinnä sillä, että olisi ollut yksi lopetus liikaa. Itselle tuli mieleen, että ne olisi poistettu positiivisemman tunnelman ylläpitämiseksi...?
Ohjaajaksi näemmä harkittiin myös Tim Burtonia, joka olisikin varmasti johtanut toisenlaiseen lopputulokseen. Tätä versiota emme luultavasti tule ikinä näkemään, mutta itse olen sillä kannalla, että ehkä Winick lopulta kuitenkin oli parempi valinta, vaikka ei Burtonin visuaaliseen ilotulitukseen ylläkään. Aiemmin tulikin kehuttua Winickin viimeiseksi ohjaukseksi jäänyttä elokuvaa Letters to Juliet erittäin positiivisesta hengestä. Jotakin samansuuntaista on tässäkin havaittavissa. Menoa kevennetään entisestään hassuilla sivuhahmoilla, joiden onnistumisesta voi olla montaakin mieltä. Nämä sitten saavat aikaan fyysisemmän kohelluksen ja temppuilun lisäksi laadultaan vaihtelevaa sanailua ja nokittelua.
Kyynisempää laitaa edustavat Steve Buscemin ääntelemä rotta, lehmäkaksikko (ääninä Kathy Bates ja Reba McEntire) sekä varispari (André Benjamin ja Thomas Haden Church). Höpsömmästä reunasta löytyy taas John Cleesen johtama lammaslauma sekä hanhipari (Cedric the Entertainer ja Oprah Winfrey). Sitten on tietysti vielä Robert Redfordin esittämä vähän hämähäkkikammoinen heppanen.
Kun vielä Roberts on hämähäkkinä katossa, niin kasaan on saatu varsin tunnettu näyttelijäporukka ääniosastolle. Tässäkään tapauksessa en oikein osaa liputtaa sen erinomaisuuden puolesta. Monesti tulee ennemmin mieleen, että mahdollisesti tuntemattomampi ääninäyttelijöiden ammattilaisista koostuva ryhmä hoitaisi homman repäisevämmin. Nimillä juhliminen on toissijaista. Robertsia toki kuuntelen erittäin mielelläni. Mainittakoon vielä, että nuoren Wilburin osan esittää Dominic Scott Kay ja kertojana toimii Sam Shepard. Ihmisrooleista ainakin Fanning suoriutuu hyvin. Mielestäni hän on tässä selvästi luontevampi kuin esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyneessä samansuuntaisessa tyttö ja eläin -tarinassa Dreamer.
"How could this have happened? A miracle, in a time when we don't see many miraculous things!"
Hupailua enemmän lopulta painotetaan sitä ystävyyden arvokkuutta, mikä tässä tapauksessa onkin tietysti oikein. Epätodennäköistäkään ystävyyttä ei tulisi heti alkutekijöilleen lytätä, vaan antaa mahdollisuus. Pienetkin voivat kaikkia todennäköisyyksiä vastaan viedä maailmaa parempaan suuntaan. Elokuvassa tulee esille, että ne eilisen ihmeet ovat usein haihtuvaisia, mutta ei niiden tarvitse olla. Osa niistä voi kantaa kauaskin ja väreillä myönteisiä vaikutuksiaan useampaankin elämään. Oli sitten kyse suuremmista tai arkisemmista ihmeistä, niin eipä niitä vähättelemään kannata lähteä. Tähän väliin sopinee Sarah McLachlanin elokuvassakin kuultava kappale:
"Wilbur...we're born, we live, and when our time comes, we die. It's just the natural cycle of life."
"No! Just climb down, I'll carry you the rest of the way! We'll go back to the barn and I'll take care of you!"
Tummempia tunnelmia taas edustavat ne väistämättä vastaan jossakin vaiheessa tulevat tosiasiat elämän kiertokulusta. Ajan myötä ne hyvätkin asiat valitettavasti tulevat kalkkiviivoille, ja silloin on osattava sanoa hyvästi. Koska kyseessä on lapsillekin suunnattu elokuva, niin sanoisinko, että vähän siloiteltua kuvaa tarjoillaan. Elokuvan yleiseen henkeen tämä sopiikin hyvin. Olisikin vähän hassua, jos olisi lähdetty sille linjalle, että elämän surullisemmat jutut karusti kerrottakoon.
Ainakin oma aika kului hyvin elokuvan parissa, vaikka ei Charlotte's Web välttämättä terävintä kärkeä edustakaan, mitä näihin söpöihin eläintarinoihin tulee. Kuitenkin suositeltavaa katseltavaa perhe-elokuvien joukossa. Australian kesäiset näkymät tarjoavat myös omalta osaltaan miellyttävää vilkultavaa. Synkähkön ja sateisenkin päivän voi iloiseksi kääntää, vaikkapa mudassa murheitta kieritellen tai muulla parhaaksi katsomallaan tavalla. Ystävyys, empatia ja läheisyys ovat tässä tarinassa arvossaan. Sellaisen katseleminen jättikin suunnilleen niin hyvälle mielelle kuin tässä tapauksessa mahdollista oli.
Pientä lääkettä hieman apeisiin aatoksiin siis löytyi. Hyvä juttu, että hyllyihin on tullut haalittua enemmänkin tällaista aurinkoista ja positiivista hömppää, johon voi tarttua niinä haavoittuvampina hetkinä. Eipä sekään tietenkään kaikkea ikävää ja surua pois pyyhi, mutta auttaa kuitenkin edes pikkuisen.
Suloisia ja pörröisiä pupuja lämmöllä muistellen ja kovasti kaivaten...
Charlotte's Web (2006) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti