Who Finds a Friend Finds a Treasure (Banaanipojat hula-hula saarella)

Välillä ilmenee tarvetta mätkinnän ja pöllöilyn sävyttämille kaukomatkoille ja sellaisille kierroksille Bud Spencerin ja Terence Hillin matkatoimistosta löytyy kyllä lippuja. Vuonna 1981 ilmestynyt Who Finds a Treasure Finds a Friend yrittää ilahduttaa katsojaa paratiisisaarelle sijoittuvalla aarteenmetsästyksellä ja muutamalla nujakkatuokiolla. Kaikkien mieleen tällainen toki ei ole, mutta jotkut saattavat siitä pikkuisen iloa irti saada.

Elokuvan ohjannut Sergio Corbucci lienee tunnetumpi tylympää menoa sisältävistä töistään, mutta mahtuuhan sinne yli 50 ohjauksen joukkoon letkeämpääkin tavaraa. Eipä hänellekään yhteistyö tämän kahakoivan komediaparin kanssa yhteen yritykseen jäänyt, sillä pari vuotta aiemmin ilmestyi Odds and Evens. Vuonna 1980 taas Hillin kanssa Super Snooper, joka omasta mielestäni on selvästi heikompaa osastoa varsin rasittavasta tunnuskappaleesta lähtien. Joka tapauksessa Corbucci lienee hieman parhaan osaamisensa ulkopuolella näiden parissa.

Who Finds a Treasure Finds a Friend käynnistyy vähän töksähtäen, ja siitä saa lähinnä sellaisen vaikutelman, että varsinaiset alkuminuutit ovat unohtuneet jonnekin. Näyttää siltä, että jonkinlaisen onnenonkijan elämää viettävä Alan (Terence Hill) on saanut järjestettyä itsensä kiristyvään tilanteeseen. Perässä on vähemmän kärsivällisiä tyyppejä, joten maisemanvaihdos houkuttelee. Hän saa käsiinsä kartan, jonka pitäisi johdattaa suuren aarteen luo. Kaukaisen saaren saavuttaminen vaatisi purjevenekyytiä, mutta sehän on neuvokkaalle miehelle vain pieni hidaste.

Toisaalla erilaisten ruokavalmistajien sponsoroimaan maailmanympäripurjehdukseen on valmistautumassa Charlie (Bud Spencer), jonka alukseen Alan salaa livahtaa. Charlie jaksaa vielä satamassa hymyillen mainostaa yhteistyökumppaneitaan, mutta rannan jäädessä taakse, saa jonninjoutava painolasti lähteä omille teilleen. Epäilykset ylimääräisestä matkustajasta heräävät, kun lemmikkipapukaija ei loppujen lopuksi tunnukaan uskottavalta papuaterian pihistäjältä.

Vähemmän ovelalla kikalla se oikea ketku saadaan esille, ja näin on Hill taas kerran pilaamassa ja vaikeuttamassa Spencerin elämää. Tilaisuuden tullen Alan vaivihkaa muuttaa aluksen kurssin vastaamaan omia tarkoitusperiään. Kun vielä satunnaisen sekoilun päätteeksi paattikin karkaa vapauteen, niin naurut ovatkin jo vähissä.

Kaksikko päätyy kuitenkin pienen uintipyrähdyksen päätteeksi kauniin saaren rantahiekoille pötköttelemään. Voimia vähän keräillään ja sitten onkin aika tutustua ympäristöön. Eipä siinä pitkää aikaa mene, kun jo pitää luodin tieltä pois loikkia. Saarella asustelee alkuperäisheimon lisäksi toisen maailmansodan omalta osaltaan muutaman vuosikymmenen pitkäksi vetänyt japanilaissotilas, joka suhtautuu varsin epäilevästi uusiin tulokkaisiin.

Pahaksi onneksi aarre sijaitsee juuri tämän sotilaan linnakkeessa, joten siinä riittää vähän tekemistä. Saarella vierailee myös omalaatuisten merirosvojen porukka, jonka pahat aikeet olisi hyvä laittaa poikki. Rantalomille ei paljoa jää aikaa, kun pitää kaikenlaista ratkoa. Ongelmanratkaisuvälineinä saavat enimmäkseen toimia ne kovat nyrkit, niin ei tarvitse sitten aivotyön parissa suuremmin tuskailla.

1980-luvulle tultaessa Hill ja Spencer olivat ehtineet tehdä yhdessä jo yli kymmenen elokuvaa suunnilleen sillä samalla kaavalla. Ehkäpä se toisto alkoi sitten käydä jo vähän tähtien voimillekin, sillä paikoitellen alkaa olla jo väsynyttä tunnelmaa ja innottomampaa menoa havaittavissa. Muutenkin tässä vaiheessa oltiin jo hyvää vauhtia siirtymässä kohti ehtoopuolta ja parhaat päivät alkoivat olla jo takana.

Siitä huolimatta Who Finds a Friend Finds a Treasure ei kaksikon yhteisten elokuvien joukossa mitään pohjakosketusta edusta. Kyllä sieltä löytyy edelleen selkeästi väsähtäneempää ja rasittavampaa tavaraa. Tosin kyllähän siinä katselun yhteydessä tuli parina tylsänä hetkenä mieleen pikakelausavusteinen vauhditus. Uusinnasta kuitenkin kyse ja näin, mutta sinnittelin silti normaalinopeudella näidenkin hetkien yli.

Paikoitellen hyytyvää ja uuvahtavaa menoa paikkaavat viehättävät ympäristöt. Omalla kohdalla hyväntuulisuus lähtee kivasti nousuun, kun niitä merituulessa huojuvia palmuja katselee. Pitää mainita, että vähän köyhästi Corbucci ja kumppanit ovat esimerkiksi rantamaisemia ja saaren kaunista luontoa hyödyntäneet. Pienimuotoiselle haahuilulle olisi ollut enemmänkin tilausta. Lisäksi levyn värit ovat vähän haaleita, mikä vie lämpimältä hehkulta parasta terää pois.

Huumori on, no...ööh. Sanotaan vaikka niin, että jos toivoo enemmänkin harkittua napakkaa sanailua, niin tämä ei ole oikea valinta. Kaksikon elokuvia enemmän nähneet tietävät luultavasti, mitä on luvassa. Bud on edelleen se, joka suhtautuu asioihin vakavammin, Terencen pyyhältäessä huolettomammalla linjalla. Näiden törmäilyistä sitten revitään vähän hassuttelua.

Nujakoinnilla toki on olennainen osa, mitä elokuvan huumoripuoleen tulee. Who Finds a Friend Finds a Treasure on ehkä hieman tavallista Spencerin ja Hillin elokuvaa köyhempi, mitä toimintaan tulee. Ainakin määrällisesti. Ensimmäistä kunnollista yhteenottoa saa odotella suunnilleen puoliväliin asti. Toinen isompi kahakka löytyykin aivan lopusta.

Näidenkään suhteen ei suotta ole lähdetty pyörää uudelleen kehittelemään. Sitä samaa luvassa kuin herrojen kovin monessa muussakin elokuvassa. Vähän mielikuvitusta olisi voinut venytellä. Jako on tässäkin se sama. Bud luottaa suoraviivaiseen toimintaan ja voimaan. Terence hyppii, loikkii ja pelleilee enemmän. Kyllähän tällaisen muksimisen parissa aika kuluu, kunhan ei liikaa innostu ja lähde yliannostuksia tavoittelemaan.

Tuhoduon elokuvat lienevät sellaisia, että niille pitäisi monien mielestä alkaa järjestelmällisesti tuhahtelemaan viimeistään siinä vaiheessa, kun ikä on ylittänyt 20 vuotta. Minulta jäi varmaan enemmänkin tiettyjä oleellisia henkisen kasvun rappusia väliin jossakin vaiheessa, sillä edelleen nämä onnistuvat aiheuttamaan hymyjä ja hyvää mieltä, vaikka eivät elokuvina kovin kaksisia olisikaan.

Kuten kaksikon aiempaa elokuvaa kommentoidessa tulikin tilitettyä, että näissä kavereissa kuitenkin on jotakin sen verran sympaattista, että jaksavat edelleen miellyttää, vaikka lapsuus- ja nuoruusvuosien innostuksesta ei enää voikaan puhua. Who Finds a Friend Finds a Treasure on ihan menettelevää höpsöä hömpötystä, vaikka kaksikolta parempiakin esityksiä löytyy. Tämäkin elokuvatuokio saa haikailemaan rannalle makoilemaan kookosjuoma kätösessä. Hutkimiset voin suosiolla jättää osaavampien hoidettaviksi.

Who Finds a Treasure Finds a Friend (1981) (IMDB)