Varsin lupaavissa tunnelmissa ainakin aloitellaan. Will Parker (Matthew Modine) tutustuu pinnan alta löytyvään maailmaan rennosti kelluen ja sukellellen. Kumppani Kate Bass (Jennifer Grey) taas nauttii auringosta rantakallioilla ilman turhaa vaatekerrosta. No, tyvenet tunnelmat saavat väistyä varsin nopeasti vauhdikkaamman menon tieltä.
Will on kohtalaisen innostunut kilpapurjehduksesta. Loistava tilaisuus tarjoutuukin sillä alueella, kun hän saa lyhyellä varoitusajalla kutsun erään menestyneen purjehtijan kakkosveneeseen. Päätöksiä pitäisi vain saada aikaan, sillä tiettyjä riskejä on olemassa. Kuten arvata saattaa, tilaisuuteen tartutaan ilman, että pitäisi päätä kohtuuttomasti rasittaa.
Siellä jossakin odottelee perinteikäs ja arvostettu alan kilpailu, jossa Yhdysvalloilla on maineikasta historiaa puolustettavana. Harjoitteluun on toki varattu aikaa, jotta sieltä ja täältä haalittu miehistö ehtisi hitsautua kunnolla kilpailukuntoon. Myös Katelle löytyy paikka paatista, mikä on ilmeisesti joitakin kirjoittamattomia sääntöjä vastaan ja aiheuttaa närästystä tietyillä tyypeillä.
Harjoittelu toki on kovaa, mutta niinpä vain aikaa irtoaa myös rennommalle oleilulle rantajuhlien ja vastaavien merkeissä. Kisailutkin pääsevät vähitellen alkuun, ja odotetusti tähtilippujen alla seilaaville paateille kertyy menestystä. Toisille luvassa on hyviä uutisia, toisille taas ikävämpiä. Will saa ylennyksen ykkösveneeseen, mutta Kate taas heitetään tylysti pihalle, mikä laittaa suhteenkin koetukselle.
Ratkaisevien taistojen koittaessa kilpailusta muodostuu kahden kauppa. Australia haastaa tosissaan Yhdysvallat, eikä teknisiltä murheiltakaan vältytä. Lopulta pieni virhe seuraa, kun käännöksessä ahnehditaan vähän liikaa, ja niinpä kaikki ei menekään aivan toiveiden mukaisesti. Siitä sitten saa yksi ja toinenkin vetäytyä toisaalle haavojaan nuolemaan.
Maailmanloppu se ei tietenkään ole, sillä tulevaisuudessa on toki tilaisuuksia kiillotella tuhraantunutta kilpeä. Mutkan kautta mukaan tulee lentokoneiden aerodynamiikan parissa puuhaileva porukka, jota johtaa Stellan Skarsgårdin esittämä Joe. Aivan ongelmatonta tämä yhteistyö ei sattuneista syistä ole, ja lisäksi kehitystyö vaatii kohtalaisesti valuuttaakin. Niinpä vain jonkinlainen paketti kuitenkin saadaan kasaan, mutta onkin eri asia, miten pitkälle se riittää...
Itse en ole juurikaan kilpapurjehduksesta innostunut, enkä siten sen historiaankaan perehtynyt. Etenkin elokuvan alkupuolella yritetään vähän sitäkin katsojalle selventää, mutta omaan päähän näistä jutuista ei hirveästii kerrottavaa jäänyt. Varmaan lajiin enemmän mieltyneet saavat tästä paremmin irti.
Nykyään kehnonpuoleisena penkkiurheilijana en paljoakaan onnistunut kuvatuista kisatapahtumista innostumaan. Asioista tietämättömien katsojien taakkaa yritetään helpottaa selostuksella ja oheismateriaalilla, mutta sekin on vähän niin ja näin. Seurauksena elokuvan huippukohdista ja kiivaimmista kamppailuista nauttiminen jää kovin laimeaksi. Väittäisin kuitenkin, ettei ongelma ole pelkästään katsomon puolella, vaan elokuva selkeästi hukkaa otettaan jo liian varhaisessa vaiheessa.
Mitä tulee tähän haparoimiseen, niin Wind noudattelee hieman samansuuntaista kehityskaarta kuin The Big Blue. Kumpikin vaikuttaa suunnilleen puoliväliin saakka kovinkin innostavalta katsottavalta, mutta sitten alkaa lässähtää. Molemmissa mukavan rentoa tunnelmaa aletaan viedä tiukemman ja hieman pakkomielteisenkin kilpailun suuntaan hyvien hetkien harventuessa siinä samalla. Ehkä niissä suhdesotkuissakin jotakin samaa on, kuten merellisissä aiheissakin.
Wind töksähtelee vielä enemmän näissä pakkomielteissä kuin tuo The Big Blue. Selvästikin joillekin kilpailu on hieman enemmänkin kuin pokaalien tavoittelua. Ei kuitenkaan voi mitään, mutta se jakso, jossa saadaan ihastella hävinneen kapteenin romahdustilaa, on yksi elokuvan surkeimmin toimivista ja samalla naurettavimpia. Olisi voinut nipsaista poiskin...
Carroll Ballardin vähän myöhempää ohjausta Fly Away Home kommentoidessani mainitsinkin, että tyypin filmografia on aihevalintojen puolesta varsin kiinnostava. Vaikka Wind ei mikään täysosuma ole, niin aion kuitenkin urakoida vielä seuraavat elokuvat sieltä läpi: The Black Stallion, Never Cry Wolf ja Duma. Ensimmäinen onkin jo ostettuna. Sitä seurannut pohjoinen susikuvaus innostaa muutenkin, sillä elokuvan pohjana oleva kirja on tullut lueskeltua pariinkin otteeseen ja siitä suuresti pidän. Ehkäpä häneltä nämä eläinaiheiset elokuvat onnistuvat pikkuisen paremmin kuin pakkomielteisen kilpaurheilun maailmassa pyöriminen.
Kun tuo mainittu Ballardin ohjaus vielä kummittelee elävänä mielessä, niin tässäkin huomasi toivovansa, josko sieltä loppupuolelta löytyisi sellainen purjehduspätkä, jonka Basil Poledouriksen musiikki siivittäisi uskomattomaksi elämykseksi samalla tavalla kuin se elokuvan Fly Away Home viimeinen lento. Turhaksi toiveeksi tämä jää, ja loppuun asti saa seurailla samantasoisia kisailukuvia, joita katsellessa ei ihovärähtelyistä tarvitse huolehtia.
Muutenkin Wind jää kuviltaan pienoiseksi pettymykseksi. Kuvaajana kuitenkin on toiminut John Toll, jonka saavutuksia on tullut ihailtua blogin puitteissa esimerkiksi elokuvissa Legends of the Fall ja Captain Corelli's Mandolin. Toki hänen ansiolistaltaan löytyy enemmänkin komeaa katseltavaa, mutta yhtenä huippuna voisin mainita yhden henkilökohtaisista sotaelokuvasuosikeistani, eli Terrence Malickin elokuvan The Thin Red Line, joka on aiheestaan huolimatta niin kovin kaunista vilkuiltavaa.
Joka tapauksessa Wind ei mielestäni kuulu Tollin huippusaavutusten joukkoon, mutta vika lienee enemmän elokuvan hengessä. Eiköhän kaverilla olisi kykyä riittänyt tähänkin unohtumattomia näkymiä loihtia, sitä en juurikaan epäile. Siitä kyllä annetaan viitteitä ja paikoin väläytellään. Oikeastaan parhaat palat maisemakuvia kaipailevalle tarjoillaan tässä elokuvassa vähän yllättäen sen jakson puitteissa, kun ollaan autiomaassa etsimässä uutta tuulta purjeisiin. Karuahan se toki on, mutta samalla viehättävää. Varsinaisissa purjehduskohtauksissa huomaa usein kaipailevansa vähän laajempia otoksia. Kyllähän paikoitellen kivasti pärskähtelee, mutta lohtu on laiha. Ihasteltavat tuokiot löytyvät pääasiassa veneilyjaksojen ulkopuolelta.
En mitään mestariteosta odotellutkaan ennen katselua, mutta siitä huolimatta pienoinen pettymys pääsee syntymään. Parituntinen elokuva eksyy kurssistaan aivan liian varhaisessa vaiheessa, ja samalla ne itseäni miellyttävät elementit alkavat vähenemään. Jännitystä yritetään kiristellä valtataistelujen ja vastoinkäymisten myötä, mutta jokseenkin heikosti siinä onnistutaan.
Alkupuolen kepeät tunnelmat onnistuvat paremmin vetämään puoleensa ja samalla nostattelevat toiveita, jotka sitten pitkälti kilpailun pauhatessa rymistellään alas. Toki sinne väleihin myöhemmissä vaiheissakin saadaan onnistumisen iloa ja rennompia hetkiä, mutta kokonaisuus suuntaa toisaalle. Jos yhtenä tarkoituksena on pikkuisen punnita unelmien hintaa, niin jokseenkin heppoinen yritys sekin on. Ehkäpä joku vielä joskus tekee sellaisen purjehduselokuvan, josta itsekin osaisin enemmän innostua. Wind kuitenkin on lähinnä menettelevä tapaus ja runsaassa kestossaan kohtalaisen puuduttavakin.
Wind (1992) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti