Risto Jarvan viimeiseksi ohjaukseksi jäänyt Jäniksen vuosi tuli jo edellisenä kesänä tuikattua soittimeen, mutta sillä kerralla en päässyt varmaan edes 20 minuutin merkkiä edemmäs, sillä väsymys otti suvereenin voiton, ja ajattelin, ettei viitsi lupaavalta vaikuttavaa elokuvaa väkisin tuskailla läpi. Kyllä niitä sopivampiakin hetkiä varmaan löytyy, ja löytyihän niitä. Nyt pirteämmässä olotilassa tapahtuneen katselun jälkeen voi todeta, että siirto tuonnemmas kannatti, sillä omalla listalla Jäniksen vuosi pomppi välittömästi parhaiden kotimaisten elokuvien joukkoon.
Varsin arkisissa ja tavallisissa tunnelmissa lähdetään liikkeelle. Kaarlo Vatasta (Antti Litja) odottaa jälleen yksi vähemmän innostava aamu, joka ei tunnu merkittävästi muista poikkeavan. Jääkaappi ei anna mahdollisuuksia makuelämykseen, mitä aamiaiseen tulee. Vaimonkaan kanssa ei kiinnosta paria sanaa enempää vaihtaa. Sitten jo pitääkin lähteä kohti työpaikkaa, joka ei taida kiinnostaa senkään vertaa.
Markkinoinnin parissa työskentelevä Vatanen ei kovinkaan pitkää aikaa saa omassa toimistossaan luuhata, kun jo pomo kutsuu paikalle. Nyt ei ole paikka myönteiselle palautteelle, vaan Vatasen viimeisimmistä ehdotuksista löytyy huomautettavaa. Muutenkin pomo on vähän sitä mieltä, että Vatasen ote alkaa lipsua ja kehitys kirmaa ohi miehen haikaillessa jonnekin aivan muualle.
Työreissuun olisi kuitenkin lähdettävä. Ensin odottaa markkinointipalaveri Kouvolassa, jossa ollaan jokseenkin tyytymättömiä Vatasen liian romanttisiin mainosehdotuksiin. Siitä pitäisi vielä jaksaa kohti Jyväskylää, ilmeisesti samanhenkiseen tapaamiseen. Maantien vilistessä ohi silmien, Vatasen pääkopassa heräilee kaikenlaisia ajatuksia. Edessä kuljetuksessa oleva paatti nostattelee haaveita ja muistoja työkaverin selittäessä materialistista unelmaansa, joka ei voisi päähenkilöämme juurikaan vähempää innostaa.
Yöllinen matka saa äkillisen pysähdyksen, kun jostakin pimenevän tien reunapusikosta ajoväylälle loikkii pahaa pelkäämättä pieni jänönen. Vatasen kaveri on lähinnä autonsa puolesta harmissaan, jäniksen kohtalo ei paljoakaan sureta. Siinä toisen arvioidessa vahinkoja, Vatanen katoaa öiseen metsään etsimään jänistä. Karvainen kaveri löytyy pelokkaana ja vähän vahingoittuneena. Vatanen jää vierelle istuskelemaan. Viis siitä, että kaveri aikansa huhuiltuaan jatkaa matkaansa. Näin lähtee liikkeelle Vatasen oma loma ahdistavasta yhteiskunnasta.
Heinolan baarissa pari otettuaan kaveri alkaa katua Vatasen hylkäämistä metsään, ja lähtee taksimiehen kanssa etsimään. Vatasella on kuitenkin muita suunnitelmia. Hän suuntaa pupun kanssa kohti toisenlaista yösijaa. Pitkän tähtäimen suunnitelmat saavat vielä odotella, sillä nyt on aika jollekin muulle. Ei oikein voi väittää, että Vatanen kovin hartaasti toimiaan harkitsisi, mutta myyntiin menevä vene hieman helpottaa tulevia kuukausia.
"Tämä eläin täytyy virallistaa."
Tie miestä vie, vie miestä tie...pohjoiseen. Vatasen karkumatka jatkuu ja maisemat menevät vähitellen jylhempien ja autiompien erämaiden suuntaan. Matkan varrella tulee kohdattua vähän kaikenlaista menijää. Yllättävän monen kanssa löytyy jonkin mutkan kautta enemmänkin tarinoitavaa. Harmistuksekseen Vatanen joutuu kuitenkin toteamaan, että ympäröivä yhteiskunta haluaa pitää jäsenensä tiukasti hyppysissään. Niistä kourista ei niin vain karatakaan, vaikka menohaluja riittäisi. Pitää ehkä sittenkin ottaa askel ja toinen vähän rankempien toimenpiteiden suuntaan ennen kuin voidaan kohotella kunnolla maljoja vapaudelle.
"Meidät on vangittu kortistoihin."
Siitä sitten vain teille, metsiin ja erätorppiin pariksi tunniksi ihmettelemään, miten kaverin lopulta käy. Onko pienen ihmisen mahdollista irtautua muotista elämään sellaista elämää, jonka yleensä kokee elämisen arvoiseksi vai pitääkö vain alistua tekemään sitä, mitä yleiset odotukset vaativat ja samalla haudata unelmansa jonnekin aivojen kellariin?
Mitenkään erityisen pitkään ei tarvitse elokuvan etenemistä ihmetellä, kun jo mielessä alkaa kutkutella sellainen tunne, että tässä suunnataan mukavalla tavalla tuttuihin maisemiin. Sean Pennin elokuvan Into the Wild mainitseminen tässä yhteydessä ei liene suurikaan vääryys. Sen verran yhtäläisyyksiä on havaittavissa. Pennin uudemman elokuvan nuorempi kaveri Chris McCandless on ehkä hieman radikaalimpi kuin Vatanen, mutta sukulaissiueluiksi kuitenkin väittäisin.
Kumpikaan näistä elokuvista ei edusta mitään tapahtumarikkainta ja tiukimmin putkessa juoksevaa elokuvaa. Satunnaiset kohtaamiset yleensä vaihtelevine ja leppoisine juttutuokioineen ovat ennemmin keskiössä. Molempia vielä toinen toistaan kauniimmat kuvat värittävät. Kun kummallekin vielä kertyy kestoa reippaasti, niin voipi olla, etteivät nämä vetoa siihen yleisön osaan, joka tahtoo nähdä vauhdikasta menoa tiiviissä paketissa. Mieluummin lähtisin molempia suosittelemaan rauhallisen tarpomisen ja lämpimän tunnelmoinnin perään haikaileville. Näitä summaa kivasti se toteamus, ettei se määränpää niinkään, vaan se matka...
Vatanen ei välttämättä ole mikään kaikista helpoin kaveri, mutta ainakin omasta näkökulmasta hänestä alkaa pitää enemmänkin kohtalaisen nopeasti. Itsemurhantuoksuisella tilitysoksennuksella ei tarvitse juurikaan korviaan tärvellä, vaan Vatanen juttuineen talsii vähän toisenlaisia polkuja. Mielestäni hän on samalla ainakin jossakin määrin raikas poikkeustapaus kotimaisten elokuvien esittämään mieskuvaan. Elämässä on muutakin kuin jurotus ja viina humala-avautumisineen, jos vain lähtee näitä juttuja etsimään.
"Kahteen pekkaan olla möllötellään."
Missään tapauksessa ei sovi unohtaa sitä pienempää ja vaitonaisempaa matkakumppania. Yhtä hyvin pörröiselle pupulle voi juttujaan rupatella iltanuotion loimutessa vierellä. Aikansa voisi huomattavasti huonomminkin käyttää. Monikaan kohdatuista ihmisistä ei voi olla ihastumatta tähän kaverina kulkevaan pupuun. Pienen pään pilkistäessä taskusta tai korista ne mustimmat mietteet kaikkoavat suunnilleen samantien. Joitakin harvoja poikkeusyksilöitä lukuun ottamatta. Toista pientä voi ihastella, vaikka olisikin sitten varttuneempi miespuolinen yksilö. Eipä se ainakaan mitään säästämisen arvoista pois karsi, jos toviksi ja toiseksi kumartuu jänöä vähän rapsuttelemaan ja ruokkimaan. Silminnähden siinä useammankin mieliala kirkastuu ja tahto tehdä hyvää on kasvamaan päin. Katsomossa taas herkistytään vallan kohtuuttomasti. Niin, entä se pupusöpöily sitten kuvien puolesta? Onneksi sitäkin riittää varsin reippaasti. Awwww...:
Elokuvassa ei onneksi muutenkaan juuri sorruta itsesääliä tihkuvaan viurutukseen. Vatanen ei vello murheiden laineilla viheliäistä elämäänsä manaten ja avuttoman uhrin osaan tyytyen, vaan aloittaa omanlaisensa vastarinnan arvottomaksi katsomaansa elämäntapaa vastaan. Mikä parasta, tätä ei tehdä hyökkäämällä muita vastaan, vaan taktiikka on huomattavasti lempeämpi ja ymmärrystä hakeva. Matkassa kulkeva pieni kaveri rikkoo usein hyvin jäätä eriävien näkemysten väliltä, niin harvoinpa sitä kovin vakaviin konflikteihin täytyy varautua. Välillä on toki havaittavissa pieniä purkauksia, mutta eipä käytännössä kertaakaan joudu huokaamaan, että voihan surkeus sentään.
Vakavalla naamalla ei todellakaan tarvitse lähteä yrmyilemään läpi elokuvan, vaan mukaan on kauhottu hieman erikoistakin hassuttelua. Siinä saa todeta esimerkiksi, että voihan sitä elämäntyönsä tehdä todistelemalla, että Kekkonen korvattiin vaihdokkaalla jossakin 1960-luvun loppupuolella. Vaarallisemmatkin tilanteet voivat saada yllättäviä käänteitä, kun vaikkapa armotta raivoava metsäpalo karkaa pontikkakokkailun ylistyksen kautta puskutraktorin mukana järveen sihahtamaan. Muutenkin matkalle mahtuu sellaisia tuokioita, jotka kohottelevat suupieliä ylemmäs. Hassuilu toki on paikoitellen vähän hämyistä, mutta kelpaa kyllä.
Kaiken muun hyvän, kauniin ja miellyttävän lisäksi Jäniksen vuosi on mahtava ylistys Suomen upealle luonnolle, joka pääseekin esittelemään parhaita puoliaan vuodenaikojen jatkaessa kiertoaan. Näkymien suhteen saadaan kivasti vaihteluakin Vatasen matkan edistyessä. Miksikään täysiveriseksi metsäerakoksi ei tarvitse heittäytyä, sillä kyllähän kuvissa pienemmät kaupungitkin vilahtelevat.
Itse en toivottavasti ikinä kyllästy katselemaan ruudulta tai elävämmässä elämässä näitä ihanuuksia, joita tämänkin parituntisen mukaan on kertynyt kiitettävissä määrin. Mukavasti vaellusmatkan kauniit taustat saavat vielä runsaasti aikaakin. On löydetty paljon sellaisia paikkoja, joissa mielellään Vatasen tapaan viettäisi hetken, toisen ja kolmannenkin. Siinä sitä kotisohvallakin tuntee solisevien purojen, humisevien metsien ja visertävien lintusten kutsun.
"On kaks kovaa vastakkain, kun ihminen ja luonto ottaa yhteen!"
Erähenkistä menoa etsivätkin löytänevät elokuvasta iloa. Kyseessä ei ole mikään katkera kamppailu ihmisen ja luonnon välillä, vaan Vatanen etsiskelee sopusointuisempaa yhteiseloa, jota voi omalla tavallaan rauhassa toteuttaa. Vaarojakin toki tulee vastaan, mutta ehkä kuitenkin ennemmin lajitovereilta. Reissun edetessä Vatasen olemus muuttuu pikkuhiljaa vähän samaan suuntaan kuin mitä Kai Lehtisen hahmo uudemmassa elokuvassa Havukka-ahon ajattelija edustaa. Ihan hyvä juttu sekin. Tarpoessa opitaan yhtä ja toista. Maastot ja kasvit tulevat tutummiksi. Hieman jo ruostuneet perustaidotkin luonnossa selviytymiseen pääsevät kertausharjoituksiin. Mikäpä sellaista katsellessa.
Jarva ja kumppanit summailevat nämä erilaiset osaset ja elementit vielä sen verran houkuttelevaksi kokonaisuudeksi, että Jäniksen vuosi on mitä parhainta haaveilumateriaalia. Melkein alkavat jalat käydä kotisohvalla tyhjäkäyntiä kohti pohjoisempia vaelluspolkuja maisemia ja nuotiotuokioita ihastellessa. Erinomaista lääkettä saapuvaa kesää haikailevalle. Pitäisiköhän sitä itsekin karata jäniksen vuotta viettämään...?
Elokuva itsessään herättelee mielessä lähes täysin myönteisiä tuntemuksia, mutta jos vähän kertailee elokuvan taustoja, niin sieltä löytyykin murheellisempaa tarinaa. Jäniksen vuosi jäi vain 43-vuotiaana kuolleen Jarvan viimeiseksi ohjaukseksi. Kohtaloksi koitui auto-onnettomuus, joka sattui elokuvan erityisnäytöksen jälkeen. Oma tuntemus Jarvan elokuvien suhteen on täysin onnetonta, mutta jo tämän elokuvan perusteella uskaltanee sanoa, että hyviä juttuja olisi voinut jatkossakin odottaa. Sen verran voimakkaasta elämyksestä on kyse, että pitää hänen muuhunkin tuotantoonsa alkaa tutustumaan. Arvelisin, että tätä edeltänyt vuotta aiemmin ilmestynyt elokuva Loma olisi luonteva paikka jatkaa seikkailua. Ainakin omiin korviin kuulostaa lupaavalta ajatus Jarvan ohjaamasta lämpimille rannoille sijoittuvasta romanttisesta komediasta. Suosituksiakin toki otetaan mielellään ja kiitollisena vastaan.
Jäniksen vuosi perustuu Arto Paasilinnan kirjaan, mutta kuten tavallista, sekin on lukematta. Lukuharrastus suuntautuu enimmäkseen muunlaisiin kirjoihin, mutta pitää yrittää lukaista tämä jossakin vaiheessa. Vaikkapa sitten tulevan uusinnan yhteydessä. Paasilinna on itse ollut kirjoittamassa elokuvaakin, joten voinee olettaa, ettei kyseessä ainakaan mikään kirjan täydellinen häväistys ole.
Samalla tämä Jarvan elokuvaversio herättelee varovaista kiinnostusta muutama vuosi sitten valmistunutta ranskalaista versiota kohtaan. Hälytyskelloja hakkaa pääosassa esiintyvä (vai pöllöilevä?) Christopher Lambert sekä varsin alhaalla liikkuva pistekeskiarvo IMDB:n puolella. Vaikka se selvästi huonompi olisikin, niin tuskinpa onnistuu tätä miellyttävää elokuvaelämystä jälkikäteen nollaamaan.
Ahmaisin myös levyltä löytyvät lisukkeet jälkiruoaksi. Ensimmäinen näistä, eli Ohjaajan muotokuva, on ilmeisesti peräisin 1960-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Siinä ääneen pääsee asianmukaisesti lähinnä ohjaaja itse. Hän kertoilee vaiheistaan teatterin, valokuvauksen ja elokuvan maailmassa. Kun valokuvaus ei enää tuntunut riittävän, tapahtui luonteva siirtyminen elokuvien maailmaan.
Tärkeimpänä hän tuntuu pitävän sitä, että katsoja pitää saada kiinnostumaan elokuvasta kokonaisuutena. Elokuvan katsominen on eräänlaista unenomaista kokemista ja huomioiden tekemistä. Toisaalta elokuvantekijän tulisi välttää sitä, ettei pureskelisi kaikkea yleisölleen valmiiksi, vaan jättäisi tilaa ajatuksille. Halpoihin kikkoihin Jarva suhtautuu jokseenkin karsastaen. Tuossa vaiheessa elokuvaohjaajan ura oli vasta aluillaan. Ensimmäiseen yritykseensä hän ei vaikuta olleen erityisen tyytyväinen, mutta puhuu selvästi myönteisemmässä sävyssä elokuvastaan Onnenpeli. Jarva kertoilee, ettei halua kuvata todellisuutta ankeana. Myös näyttelemisen merkitystä ja tyyliä pohditaan. Hän kertoo rakastavansa Renoirin elokuvia. Yleisemmin hän mainitsee, että elokuvia pitäisi ensisijaisesti tehdä, katsoa ja kokea. Kun kotimaisen elokuvien ongelmiin päästään, niin taloudellinen puoli nousee esille. Liian usein tekijät joutuvat ottamaan hänen mielestään suuriakin henkilökohtaisia riskejä siinä mielessä.
Tuoreempi lyhytdokumentti on ymmärtääkseni 1980-luvun lopulla valmistunut. Siinä muistelmiaan esittävät enimmäkseen päätähti Antti Litja sekä Matti Kuortti. Litjalle tulee mieleen latvakohtauksen epämiellyttävyys, josta sitten nähdäänkin pikkuisen kuvaustilanteita. Kuortti taas kertoilee työskentelystä karvaisten kaverien kanssa. Informaatioarvoltaan tämä pätkä jää Jarvan haastattelusta jälkeen, mutta sisältää kohtalaisesti kuvaa kulissien takaa. Litjakin menee vähän vaikeaksi muistellessaan lyhyeksi jäänyttä yhteistyötään Jarvan kanssa. Se alkoi vuoden 1975 elokuvalla Mies, joka ei osannut sanoa EI, jatkui aiemmin mainitulla elokuvalla Loma ja sai äkkipysähdyksen valitettavista syistä. Kyllähän siinä ruudun tällä puolellakin on haikeutta ilmassa silmäillessä viimeisiä kuvia, joissa Risto Jarva silittelee pienempää tähteään.
Jos vielä hetkeksi takaisin varsinaisen elokuvan pariin... Kun keksimällä yrittää keksiä valitettavaa, niin voisi mainita, että musiikki ei satunnaista hymyilyä lukuun ottamatta suurempaa vaikutusta tehnyt, mutta eipä se rasittamankaan onnistunut. Sen enempää napisemista en elokuvasta juurikaan keksi. Tai aivan loppupuolella omalla kohdalla mielenkiinto vähän latistuu, mutta ei kuitenkaan merkittävästi. Toisaalta, kun se tuttu musiikki käynnistyy uudelleen ja lupaus tulevasta keväästä esitetään, niin mieli jälleen virkoaa.
Usein on vähän varautunut ja nyrpeäkin ennakkoasenne kotimaisia elokuvia kohtaan, mutta Jäniksen vuosi oli kuitenkin kerännyt kannettavakseen varsin korkeat toiveet. Minkäänlaista pettymystä ei päässyt muodostumaan, vaan ilokseni voin todeta, että tämä elokuva on parhaita näkemiäni suomalaisia ja yleisestikin sellainen, jota estoitta enemmänkin raksuttelee.
Leppoisia juttuja ja kauniita kuvia katsellessa hyvää mieltä ei juurikaan voi vältellä, tai ainakin epätoivoiseen taisteluun sellainen yritys johtaisi. Luonnonläheinen ja tavallisesta aherruksesta riisuttu verkkainen sekä pohdiskelevakin näennäinen toimettomuus vetää vastustamattomasti puoleensa. Yhteiskuntakritiikkikin maistuu tässä muodossa siinä määrin hyvin, että enemmänkin voisi ottaa. Joillekin Jäniksen vuosi näyttäytynee hupsuna ja hölmönäkin päättömänä pakona, mutta kannattaa kuitenkin kokeilla. Ei näin hienoja elokuvia ainakaan omia silmiä kiusimaan turhan usein eksy. Jatkosuosituksina voisi heittää kotimaiset pohjoisiin maisemiin painelevat elokuvat Umur ja Kaikella rakkaudella. Niiden hahmoista ja yleisestä ilmapiiristä saattaa saada jotakin samansuuntaista irti. Ja toki se aiemmin mainittu Into the Wild kuuluu myös suosituslistalle. Kaikki nämä riipaisevat, raapaisevat ja ihastuttavat jättäen pysyvät jälkensä. Kaikenlaista tunnetilaa on tullut seikkailtua läpi näiden mainittujen seurassa ja olenpa kiitollinen melkein jokaisesta hetkestä.
Jäniksen vuosi (1977) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti