Lähes kaikkien etukäteen kuultujen ja luettujen juttujen perusteella The American oli onnistunut keräämään kannettavakseen melkoisen taakan ennakkotoiveita. Siinä tuntui yhdistyvän useampikin sellainen elementti, joita itse elokuvissa enemmänkin arvostan. Runsaan vuoden hyllyssä pötkötellyt Blu-ray on useammankin kerran ollut katseluarvonnoissa mukana, mutta kertaakaan ajankohta ei ole tuntunut täysin sopivalta. Nyt odotuksille ja jahkailuille laitettiin viimein stoppi, ja levy pyörimään. Sitä sitten voikin jälkikäteen pähkäillä, että meniköhän se ajoitus sittenkään edes läheskään kohdalleen, vai jonnekin pusikkoon...
Elokuvan alku vie keskiseen Ruotsiin. Jossakin päin Taalainmaata kuviin löytyy lumisen maiseman keskeltä pieni mökki. Jo ensimmäiset kuvat tuntuvat asettavan elokuvan viipyilevän tahdin paikoilleen, kun rauhallisesti ja pikkuhiljaa lähestytään asumusta. Taustalla kuultava pianomusiikki vielä vahvistelee lupaavaa tunnelmaa.
Mökin kätköissä takka hehkuu lämpimänä, josta nauttii rentoutuneelta vaikuttava pari, jolla ei tunnu olevan kiire yhtään minnekään. Yö pimentelee seudut. Seuraava aamu lähtee liikkeelle reippaalla kävelylenkillä. Niinkin pieni asia kuin jäljet lumessa kääntää homman aivan toiseen suuntaan. Kohta pakoillaankin jo luoteja, eikä Jackin (George Clooney) seuralainen (Irina Björklund) ymmärrä yhtään, mitä tapahtuu ja miksi Jackilla yht'äkkiä onkin ase kädessä. Lyhyt avausjakso Ruotsin puolella päättyy yllättävänkin tylyissä merkeissä. Jäätävyyttä on selkeästi havaittavissa muuallakin kuin vain lumisissa maisemissa.
Jackin tie vie Italiaan. Siellä hänen "esimiehensä" kertoo, että Rooma on tässä vaiheessa aivan väärä paikka viettää aikaa. Keski-Italian rauhallisemmat vuoristokylät siis kutsuvat. Sinne sankarimme kotiutuu suorittelemaan yksinkertaisia rutiinejaan vähän kolkkoon asuntoon majoittuen. Taustatarinana saa toimia homma erinäisten lehtien leivissä maisemakuvaajana.
Tarkoituksena olisi pysyä pitkälti omissa oloissa. Lähimenneisyyskin osoittaa, ettei Jackin ammatissa ole hyväksi mennä liikoja matkalla ystävystymään. Seuraukset saattavat olla kovat. Eipä siinä kuitenkaan pitkää aikaa ehdi kulumaan, kun jo kylän pappi Benedetto (Paolo Bonacelli) on tekemässä tuttavuutta. Jack yrittää kieltäytyä, mutta vähän myöhemmin onkin jo istumassa iltaa papin luona.
Aivan peukaloitaan pyöritellen ei tarvitse lähteä aikaa tappamaan, sillä Jackin esimies hoitaa pientä puhdehommaa, josta voisi hieman ansaitakin, eikä tarvitsisi edes ketään laittaa kylmäksi. Tarkoituksena olisi valmistaa toiselle palkkatappajalle, Mathildelle (Thekla Reuten), tilaustyönä tehty ase. Se vain pitäisi saada nikkaroitua ilman, että uteliaat alkavat ihmetellä, mitä kaveri puuhailee.
Ajan kuluessa Jack rikkoo lisää periaatteitaan ystävystyen enemmänkin paikalliseen Claraan (Violante Placido). Ikävät muistot menneisyydestä kiusaavat, ja jäljittäjien päästessä perään, herää pelko, että kaikki toistuu. Samalla ajatus eläkkeelle vetäytymisestä alkaa viehättää enemmän. Ehkä jossakin voisi odottaa toisenlainen tulevaisuus. Ennen pitäisi kuitenkin hoitaa nykyinen homma kunnialla valmiiksi.
Viipyilevän vitkuttelun vihaajille The American lienee suoranaista myrkkyä, sillä kiirettä ei todellakaan vaikuttaisi olevan oikein minnekään. Mitä on tullut tästä elokuvasta juteltua, niin moni on tuntunut odottelevan tiivistahtista paukuttelua Clooneyltä ja kavereilta, mutta sellaiselle aaltopituudelle ei todellakaan kannata itseään asennella ennen katselua.
The American sisältää ehkä jotain kolme toimintakohtausta, joista yksikään ei pääse pituudellaan tai näyttävyydellään häikäisemään. Olisikohan sadan minuutin elokuvassa ehkä kymmenisen minuuttia toimintaa, tämäkin voi olla yliarviointia. Näissä meno on pyritty pitämään lyhyenä ja ytimekkäänä. Turhasta riehumisesta vapaana, eli sellaista jälkeä kuin alan pitkäaikaiselta ammattilaiselta voinee odottaakin. Viihdearvojen kannalta vähän laimeampi linjavalinta, mutta sopii siihen yleiseen henkeen kohtalaisen hyvin. Ensimmäisen lyhyen ammuskelun jälkeen seuraavaa saa odottaa sen verran pitkään, että eipä olisi ihme, jos muutama kärsimättömämpi jättäisi leikin siinä välissä kesken.
Mallia onkin haettu ehkäpä enemmän sieltä 1970-luvun hahmoihin ja ilmapiiriin panostavista jännityselokuvista, joissa toimintapuoli saa hypätä takapenkille. Yksi samassa aihepiirissä pyörivä kyseisen vuosikymmenen mieleen hiipinyt elokuva on Charles Bronsonin tähdittämä The Mechanic. Myös tietyt tylymmät ratkaisut viittovat vahvasti kyseiselle vuosikymmenelle.
Uudemmista taas tulee mieleen esimerkiksi The Hunter, jossa Willem Dafoen esittämä ammattimies lähtee suorittamaan hieman erikoista tehtävää. Lopulta siinäkin "harhaudutaan" muille poluille. Hahmoissa on havaittavissa samansuuntaisia piirteitä. Samoin viipyilevät ja tyylitellyt kuvat lienevät vähintään kaukaista sukua toisilleen, vaikka maisemat toki ovatkin eri maailmoista.
Lännenelokuvavaikutteet ovat myös voimakkaasti mukana, mitä vielä alleviivaillaan näyttämällä lyhyttä pätkää yhdestä lajityypin tunnetusta teoksesta eräässä kohtauksessa. Erittäin vähäpuheisessa ja hieman jäyhässäkin Jackissa on paljon samankaltaisuuksia verrattuna vähän armottomampien lännenelokuvien päähenkilöihin, mitä en ainakaan itse osaa pitää pelkästään hyvänä asiana.
Kuvansa suvereenisti hallitseva ohjaaja Anton Corbijn on kieltämättä onnistunut erinomaisesti, mitä elokuvan ulkokuoreen tulee. Esikuvillensakin se pärjää mallikkaasti. Jos otetaan mukaan esimerkiksi ne Sergio Leonen kuviltaan äärimmäisen tyylikkäät lännenelokuvat, niin niistä moni katsoja kuitenkin muistaa myös Ennio Morriconen vauhdittamat toiminnalliset kohtaukset sekä jännitystä viimeiseen asti nostattelevat yhteenotot. Tällaiset tuokiot Corbijnin elokuvasta lähes täydellisesti puuttuvat. Tuskinpa tällaisia on tavoiteltukaan, mutta ainakin omalla kohdalla se on yksi syy, miksi niistä Leonen elokuvista on helpompi innostua selvästi enemmän kuin tästä. Sitten kun lopulta päästään paikkaan, että katsomossa jonkinlaisen jännityksen soisi nousevan, niin hetki on jo auttamatta hukattu viipyilevän haahuilun maailmaan.
Toinen asia, mikä vähän latistaa intoa, on se, että Jackin harteille kasataan heti elokuvan alkupuolella varsin raskaat synnit. Eiväthän ne esikuvien päähahmotkaan mitään kultapoikia ole, mutta tässä tuntuu vähän siltä, ettei Jackilla matkan aikana ole edes mahdollisuuksia päästä sovitukseen tai edes löytää sitä mielenrauhaa. Ei tämä tarkoita sitä, että tyyppiä sydämestään vihaisi läpi elokuvan, mutta toisaalta eipä se paljoa liikutakaan, jos pahemminkin kävisi.
Katsojan tehtävää helpotetaan tässä mielessä niiden kahden mainitun hahmon avulla. Jackin ja Claran yhteiset hetket tuovatkin lämpimämpää puolta esiin. Varsinkin ne sinne pieneen yksityiseen paratiisiin sijoittuvat kohtaukset. Se papin kautta löytyvä hengellisempi yhteys tökkiikin omissa korvissa reippaammin. On kyllä niin väkinäisen maanläheistä höpinää, että naurukaan ei kovin kauas jää. Sellaista katsellessa saa kiittelemään sitä, että muuten meno on varsin vähäpuheista. Jos sitä laatua on tarjolla, niin suukut suppuun mieluummin. Yhteys katsojaan jää ainakin tässä tapauksessa puolimatkaan. Voi toki olla, että vikaa löytyy kotisohvan puoleltakin, ja olisi otollisemman hetken voinut valita, mutta tässä vaiheessa en voi näitä juttutuokioita alkaa kehumaan.
Jos vaikutus tunnepuolella jääkin viileämmän puoleiseksi, niin silmänruokaa tarjoillaan kiitettävästi. Pitkiä aikoja ei tarvite odotella, kun päästäänkin jo maisemaihastelun makuun. Tokihan se luminen Ruotsikin kauniilta näyttää, mutta kyllähän sydän alkaa aivan toiseen tahtiin takomaan, kun päästään hieman kesäisempien näkymien pariin. Hallittu ja rauhallinen kuvaustyyli tekee elokuvasta varsin helposti nautittavan, mitä siihen ulkokuoreen tulee. Varsinkin nykyään, kun liian usein saa "ihastella" uudemmissa elokuvissa täysin käsittämätöntä kameran kurittamista ja kieputtamista. The American on kaikenlaisiin hektisiin hötkyilyihin verrattuna kuin toisesta ulottuvuudesta.
Pitkään valokuvausta harrastanut ja musiikkivideoita enemmänkin ohjaillut Corbijn tietää kyllä tässä mielessä mitä tekee. Mukavan usein maisemillekin annetaan aikaa, eikä tarvitse silmäillä pikaisia väläyksiä. Siitä huolimatta esimerkiksi ne autoilutuokiot innostavat naputtelemaan taukonappia. Omalla kohdalla The American on mieluisa tuttavuus jo visuaalisen puolensa ansiosta. Loistokkuus ei rajoitu pelkästään niihin laajempiin maisemakuviin. Niiden vastapainona voisi mainita vaikkapa hetket Jackista yksinäisen työnsä parissa, joissa on omanlaistaan vetoa. Pikkutarkkuus on arvossaan ja mielestäni jotakin harrastakin näissä tavoitetaan. Corbijn on julkaissut tähän elokuvaan liittyen myös valokuvakirjan Inside The American.
The American jää ehdottomasti positiivisena kokemuksena mieleen, mutta ei kuitenkaan täysin onnistunut toiveisiin vastaamaan. Siitä olisi halunnut pitää vieläkin enemmän, mutta ainakaan ensikatselulla sitä suurinta ihastusta ei tavoitettu. Mitään toimintajuhlaa en odotellut, mutta jännityselementit haahuillaan hieman liiankin laimeiksi. Pienoista uupumistakin oli havaittavissa elokuvan lähestyessä päätöstään, mutta itse lopetus taas oli mielestäni onnistunut. Siinä on sellaista haikeaa kauneutta, mitä toivookin. Uusintoja elokuvalle uskaltaa ainakin ennustella. Saa sitten nähdä, muuttuuko mielipide merkittävästi mihinkään suuntaan. Tällaisilla on kyllä usein potentiaalia kasvattaa vaikutustaan myöhemmin. Sen voi kuitenkin sanoa, ettei vastaavia ainakaan liikaa tehtailla. Toisenlaisille poluille suuntaamisesta peukkua reilusti ylös.
The American (2010) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti