Niin kiireesti ei tositoimiin sännätä, että heti oltaisiin kätösiä multaan iskemässä, sillä ruudun toisella puolellakin on talvikausi käynnissä. Moni pohjoisten maiden puutarhaharrastukseen hurahtanut asukki manailee piinaavankin pitkää lumista jaksoa, kun täytyy useamman kuukauden verran malttaa mielensä ja pitkälti pihapuuhista pidättäytyä. Omastakin kokemuksesta voin sanoa, että näin helmi- ja maaliskuussa alkaa jo kovasti mieltä kuumottamaan, sillä valo lisääntyy, päivät pidentyvät ja lämpötilatkin usein plussan puolella leikittelevät. Valkoinen turkki silti sinnikkäästi saattaa viljelymaiden yläpuolella makoilla ja muutenkin varsinaiseen kevääseen on vielä sen verran matkaa, ettei niinkään tee mieli alkaa jäljellä olevista vuorokausista suuntaa-antavaa aamukampaa väkertelemään. Joinakin vuosina saattaa poikkeuksellisen lämmin ja vähäluminen jakso aikaisina kuukausina yllyttää jotakin puuhastelemaan, mutta yleensä avomaan puolella näin varhaiset toimet voivat hyvinkin kostautua, ja usein onkin vain parasta malttaa mielensä. Huhti- ja toukokuu sieltä ajallaan saapuvat, vaikkakin välillä kevään eteneminen turhankin verkkaiselta vaikuttaa.
Ensimmäisten minuuttien aikana nähdyissä kuvissa osa kasveista on laitettu harsojen alle turvaan ja ainakin pintapuolinen vilkaisu on viestittelevinään, että lähes pysähtynyttä aikaa puutarha elää pimeyden ja pakkasen keskellä, mutta eihän se ihan niinkään ole. Samaa voisi sanoa sisätiloihin siirtyneiden tarhureiden suhteen, eli vaikka hiljaiselon puolelle harrastus monina talvipäivinä kallistuu, niin täysin kuolemaan touhu ei pimeällä kaudellakaan pääse ja elokuvassakin lyhyesti tätä osaa vuodenkierrosta tuodaan esille. Tuleva kasvukausi vaatii omat suunnittelunsa ja valmistelunsa. Monilla ensimmäisiin toimiin sisältyy erilaisten siemenluetteloiden selailu ja siementen sekä taimienkin tilailu. Hämyisesti valaistussa huoneessa sormet ahertelevatkin taimien parissa ja kasvukauteen tähtäävät tekemiset näyttäytyvät jopa hartaana askarteluna. Toisessa taloudessa pieniä piiskamaisia versoja tökitään taimikennoon vahvistumaan ja odottamaan loppusijoitustaan. Korkeat hangetkaan eivät tietenkään onnistu pihoista ja puutarhoista villiintyneitä poissa pitämään, vaan valmistelut voi myös siellä varhain aloitella vaihtelemalla vaikkapa kasvihuoneen rispaantuneita muoveja.
Dokumentin talvijakso pysähtyy oikeastaan jo lyhyiden alkutekstien jälkeen ja kevät katsomoon saapuu. Lumimassat ovat muisto vain ja voidaankin magnolioiden tuoksuilla tunnelmoida sekä ihmetellä kukkien monimutkaisia rakenteita. Eedenistä pohjoiseen tuntuu heräilevän verkkaisesti uuteen kasvukauteen, eikä ole mitään kiirettä lähteä katsojaa heti tietotulvaan hukuttamaan, vaan leppoisasti laahustellen lähdetään tutustumaan kameran eteen valittuihin pariskuntiin sekä tietysti heidän viehättävästi vihertäviin valtakuntiinsa. Esittelyjä ei erityisen muodollisesti ja kaavamaisen jäykästi hoideta, vaan jotkut voivat melkein heti heittäytyä hieman naljailemaankin toisten turistessa korkealentoisempia aatoksiaan. Joka tapauksessa sävy asetellaan jo alkuvaiheessa rennon ja lämpöisenkin rupattelun suuntaan.
Elokuvan ensimmäisten 20 minuutin aikana kierretään melkein kaikkien osallistujien luona ja saadaan eräänlainen yleissilmäys henkilöihin sekä pihapiireihin, mutta syvemmälle ja paikoin arempiinkin aiheisiin paneudutaan lähinnä toisella puoliskolla. Voi varmaan sanoa, että ensisijaisena tavoitteena ei ole ollut esitellä mitään Suomen maantieteellisesti kattavaa katsausta puutarhoihin, sillä kuusi seitsemästä tiluksesta sijaitsee maan eteläisessä osassa ja tästä kuusikosta vieläpä noin puolet löytyy pääkaupunkiseudun läheisyydestä. No, saadaanhan mukaan pohjoisempaakin vivahdetta, sillä yksi pariskunta viljelyksiään Puolangassa harrastaa, eli Oulun korkeudelle silloin tällöin dokumentin edetessä päästään kyläilemään. Vaikka tietynlaista keskittymää etelään onkin havaittavissa, niin ihmisissä ja pihoissa sekä pelloissa vaihtelua kyllä runsaasti löytyy.
Mainitaanpa tässä vaiheessa siitäkin, että noin 73-minuuttinen dokumentti jätti jälkeensä nälkää silmäillä upeita pihapiirejä enemmänkin ja kun ei levyltä juurikaan lisukkeita löydy, niin yritin etsiä kuvausten aikoihin tehtyjä haastatteluja ja pihajuttuja elokuvan pariskuntiin liittyen. Niitä melkein jokaisesta helpohkosti tulikin vastaan ja moni ihan kiinnostavaa täydentävää tietoa sekä kuvitusta tarjoili, joten päädyin näistä pikkuisen poimimaan taustoja sekä yksityiskohtia oman tekstin täydennykseksi. Ainakin itse jäin elokuvaa katsellessa muutamaan otteeseen kaipailemaan hiukkasen laajempaa höpöttelyä puutarhahurahdukseen liittyen ja ajattelin, että täälläkin niitä voisi typistetysti summailla. No, lähdetäänpä vähitellen kuuntelemaan, millaisia tarinoita puutarhanhoidosta ja elämästä yleensä haastateltavat kameralle kertoilevat...
Tutustumiskierrosta aloitellaan Seija Airamon ja Erkki Bromanin luota Vantaalta. Ensivaikutelma on siihen suuntaan, että iäkkäämmällä parilla aika kuluu varsin mukavasti kasvillisuuden keskellä, eikä tarvitse jatkuvasti ja pakkomielteisesti olla ahertamassa, vaan puutarhassa pystyy rentoutumaan ja oleilemaan tarkastellen samalla vaikkapa naapurien tuulimyllykyliä tai suuria nurmikkotasankoja. Tavallaan siis ollaan vastakohtien rajamailla, kun Seijan ja Erkin pihassa lajirikkaus on yksipuolista ruohikkoa huomattavasti runsaammaksi riehaantunut. Piipahdukset tähän puutarhaan eivät dokumentin toimintapainotteisinta menoa edusta, mikä varmaan johtuu osaltaan terveyden asettamista rajoistakin. Lääkärien suosituksista huolimatta kuopsutellaan kuitenkin, mutta yleisesti ottaen pohdiskelevampi vire näitä tuokioita värittää. Milloin kiikaroidaan lintuja, milloin taas jutellaan enemmän elämän käänteistä sekä niiden kytköksistä rakkaaseen harrastukseen.
Mitä Airamon vuosikymmenten varrella kertyneiden istutusten tarkasteluun tulee, niin minuuttimäärän ollessa rajallinen, jää väistämättä paljon näkemättä, eikä lajirunsautta edes yritetä lähteä yksityiskohtaisesti penkomaan. Pikkuisen lisää tietoa intohimon alkulähteistä ja puutarhan erikoisuuksista löytyy dokumentin kuvausten aikoihin Helsingin Sanomien julkaisemista jutuista: Seija Airamon puutarhassa on laaja syreenikokoelma ja Vain 75 porrasta paratiisiin. Ensimmäisessä kehutaan jalosyreenien helppohoitoisuutta ja samalla mainitaan, että Airamon puutarha lähes 50 lajikkeen kokoelmallaan on Suomen laajimpia. Syreeni-innostuksen kerrotaan heränneen lähinnä sitä kautta, että aurinkoinen puutarha tuntui tarjoavan otollisen kasvupaikan niille ja siitä ihastus koreisiin pensaisiin kasvoi. Airamon mukaan pieni pihakaan ei ole este ja syreenit pärjäävät vähälläkin lannoituksella, mutta varjoista eivät juurikaan tykkää. Oikeilla lajikevalinnoilla saa kesään mahtumaan pitkän kukkia ja tuoksuja tarjoavan kauden. Toisessa tekstissä kerrotaan Airamon vanhempien ostaneen tontin 1950-luvulla kesämökkiä varten. Myöhemmin Airamo rakensi tontille pientalon, jonne muutti pysyvästi vuonna 1972. Osa puutarhasta on jyrkähköä ja aurinkoista kuivaa rinnettä, jonka alla virtailee puro luoden paikalle omanlaisensa pienilmaston. Dokumentissa ei täysin tule esille, että kyllä niitä raskaita työtunteja tässäkin puutarhassa kertyy:
"Puutarha on eläkepäiviä viettävälle opettajalle kuntosali. Kesähelteillä piha tarvitsee vettä päivittäin.
"Joka paikkaan pitää ehtiä koko ajan. Muuten rikkakasvit ottavat vallan, kukinnat menevät ohi ja kärhöt lähtevät omille teilleen.""
Tampereen seutuvilta Ylöjärveltä löydetään kuviin Pirjo ja Markku Mutasen koriste- ja hyötykasveja yhdistelevä puutarha, jossa ennätyksiäkin tehtaillaan. Yhden katselun perusteella olisin taipuvainen väittämään, että taitaa Mutasten pariskunta saada dokumentissa eniten ruutuaikaa, mutta eipä se mitään haittaa, sillä jutut pysyvät kiinnostavina ja kaunista katseltavaa riittää runsaasti. Pitkien päivien raatamista toki vaaditaan, että kasvusto parhaaseen loistoonsa saadaan hoidettua. Hieman naureskellen Markku pohtiikin, että mahtaako puoliso yrittää työllä tappaa ja rupatellaanpa myös, että uusia oleskelupaikkoja väkerretään vuosittain lisää, mutta aina vain tuntuu olevan vähemmän aikaa sitä nautiskelevaa loikoilua harrastella. Mutaset muistelevatkin, että taisi edelliseen kesään yksi grillaus mahtua...
Mutasten osuudessa painotetaan kuvissakin enemmän tekemistä ja sellaisen hääräilyn tutkaileminen näin ruudultakin on mieltä ilahduttavaa puuhaa. Puista napsitaan oksia, harataan sipulikasvustoa ja muuta sympaattista puuhastelua. Tiettyjen vihannesten osalta harrastus otetaan sen verran vakavasti, että valioyksilöitä kuljetellaan mestaruuskilpailuihin, ja dokumentissa seurataankin yritystä kasvattaa Suomen suurimmiksi pullistumaan pyrkiviä jättikurpitsoja. Ensin tutkaillaan, lähtevätkö pienet alut kehittymään ja syksyn lähestyessä kymmenien kilojen kimpaleita mittaillaan ja kirjataan. Onkin yksi elokuvan monista hellyttävistä hetkistä seurata Mutasten verkkaista touhua ennätyssatonsa parissa ja helposti siinä liikuttuu, kun Mötkäleeksi, Pullukaksi ja Armaaksi nimetyt kurpitsat hellästi peitellään viileiden öiden varalta. Vallan suloista ja sydäntä kovasti lämmittävää ihmeteltävää harras huolenpito on.
Tunteet toista kohtaan tulevat myös selkeästi esille sanojen sekä tekojen kautta ja mielestäni etenkin Markku varsin avoimesti kameralle kertoo yhteistä tarinaa. Jutteleepa hän dokumentin loppupuolella, että aviovuosia on jo 46 kertynyt, mutta tavoitteena on pyöreät 80, mikä taas tarkoittaisi, että kummankin pitäisi sataan ikävuoteen vähintään yltää. Palaa kurkkuun laittavat myös tiedottelut puutarhatontin hankkimisen taustalta, kun suurta surua on yhdessä purettu fyysisen ja raskaan työn parissa. Välillä jutustelu tuntuu karkailevan muihin ulottuvuuksiin, kun siirrytään hypnoosiin ja entisiin elettyihin elämiin. Markku kertookin eläneensä suuren rakkaustarinansa Pirjon kanssa monissa ajoissa, kaukaisissa paikoissa ja melkoisen erikoisissa olomuodoissakin. Kaikenlaista siis saadaan mukaan mahtumaan, mikä vahvistelee mielikuvaa siitä, että Mutaset ovat lähteneet projektiin innolla mukaan ja vieläpä varsin avoimin sydämin.
Mitä tulee kameralle avautumiseen, niin siitäkin kyseltiin paikallislehden haastattelussa. Dokumenttiin päädyttiin lehti-ilmoituksen kautta, mutta pariskunta oli jo aiemmin pitänyt puutarhassaan julkisia pihaesittelyjä sekä he olivat esiintyneet myös aihepiiriä käsittelevässä televisiosarjassa, joten täysinä ummikkoina ei kuvauksiin tarvinnut lähteä. Siitä huolimatta alussa oli hankalaa lähteä kameroiden käydessä juttelemaan, mutta kokemuksen kertyessä ja jään murtuessa esiintyminen alkoi sujua hyvinkin luontevasti. Televisiosarjaan verrattuna dokumentin kuvaaminen oli paljon hallitumpaa ja kohtaukset vaativat enemmän valmisteluja, mutta siihenkin tottui. Haastattelussa kerrotaan, että Mutaset ovat vaihtelevan kokoisilla tonteilla harrastaneet yhteisiä puutarhapuuhia 1970-luvulta saakka. Markku mainitsee vaimonsa hoitavan kasveja rakkaudella, ja Pirjo myöntää hellimisen menevän paikoin pikkuisen ylilyödyksikin.
Kiireellisemmissä elämänvaiheissa rakas harrastus on hermoillekin käynyt, mutta eläkkeellä ehtii paremmin ja kevään tuloa kovasti kaipaillaan. Kumpikin saa näistä töistä ravintoa sekä keholle että mielelle. Kysymysten liittyessä pitkään parisuhteeseen ja rakkauteen, mainitsee Pirjo, että dokumentti saattaa antaa hieman todellisuutta romanttisemman kuvan yhteisestä elosta. Ohjaaja Suutari selittää sitä puolta, että tyylilajiksi on valittu rakennettu dokumentaari ja tahdottu korottaa tarinat arjen yläpuolelle, ja hän näkeekin, että Eedenistä pohjoiseen on ensisijaisesti rakkauselokuva, eikä puutarhaohjelma.
Dokumentti ei täysin kattavaa silmäystä Mutastenkaan puutarhaan tarjoa, mutta helposti näkee, että paljon työtä on vaadittu ja omiin silmiin se vaikuttaa huolitelluimmin hoidetulta tässä joukossa. Puutarhan omalla sivustolla onkin pikkuisen tietoa ja kuvitusta lukuisista kasveista sekä maininta, että alan lehtiin on juttuja pihapiiristä kirjoiteltu, eikä se mikään ihme olekaan. Dokumentissakin nähdyt pyrkimykset tuottaa ennätyksellisen jättimäisiä kasviksia ovat tulostakin tuottaneet, ja esimerkiksi vuoden 2013 kasvukausi toi voiton 26-kiloisella lanttumötikällä ja yli 20-kiloisella mahtikaalilla. Muutakin menestystä samaisessa kilpailussa kertyi ja toisaalla kerrotaan myös, että pariskunnan jättiläiset ovat ennenkin hyvin pärjäilleet.
Jos vielä hetkisen tahtoo Mutasten viehättävässä paratiisissa viettää, niin Suomela-sivustolla julkaistu artikkeli Tämä puutarha tuo hoitajilleen kaikkea hyvää suo kiinnostuneille yksityiskohtaisen kurkkauksen kasvustoon kaunistettuna noin 20 kesäisellä kuvalla. Jutun alussa kerrotaan tontin kooksi hehtaari, josta yli puolet on omistettu puutarhaksi. Alkujaan pihapiiri on perustettu 1800-luvun loppupuolella, mutta nykyinen puutarha on saanut muotonsa 2000-luvulla. Alkujaan samalle paikalle rakennettiin 1885 myllärin talo, jonka Mutaset säästivät rakentaen uuden talonsa sen viereen. Tontin pariskunta osti vuosituhannen vaihtuessa ja puutarhaakin alettiin muokkaamaan heti samana kesänä kuin uuden talon rakennus käynnistyi. Ensimmäisen vuosikymmenen aikana puutarhan monimuotoisuutta rikastuttamaan hankittiin melkein 400 kasvilajia, joista erilaisia ruusuja oli noin 50.
Juttu on kirjoitettu ennen kuin Mutaset ovat siirtyneet eläkkeelle. Tuolloin puutarhapuuhat hoidettiin usein työpäivien jälkeen ja välillä aherrus venähti myöhäiseen iltaan. Mutasten mainitaan harrastavan taimikasvatustakin merkittävissä määrin, sillä sadat kasvit saavat alkunsa itse kylvetyistä siemenistä, mikä tarkoittaa, että keväisin talo ja autotalli toimivat taimitiloina ja kasvilamput hehkuvat. Myöhemmän vaiheen kasvatus hoituu kasvihuoneessa ja kasvulavoilla. Enimmäkseen puutarhan suunnittelutyöstä vastaa Pirjo, joka on päätynyt istutuskokonaisuuksiin, joille käytävät luovat selkeitä rajoja ja kasvuston sekaan ripotellut koriste-esineet tuovat oman vivahteensa kokonaisuuteen. Mielikuvituksen on annettu liitää ja ideoita on lähdetty rohkeasti kokeilemaan, josta esimerkkinä mainitaan kirsikkapuiston kalustus, eli sammalsohva ja eläväisestä materiaalista muokatut pajutuolit. Markku taas innostui kiveämispuuhista niinkin paljon, että käsivaivoja pääsi kehittymään, mutta kyllä valmistakin tuli ja kiveyksien sisään monenlaisia kuvioitakin syntyi, kuten aikaa ja kovempaakin kulutusta kestävä sydämellinen rakkaudentunnustus pihakäytävällä.
Kyllikki ja Veikko Heikkisen luona käväisyt tarjoavat samalla dokumentin pohjoisimman katsauksen, sillä heidän vuosien saatossa laajentunut puutarhansa löytyy Puolangasta. Karjatilan lopettamisen jälkeen Heikkiset alkoivat ottaa joutomaiksi jääneitä peltoja puutarhakäyttöön ja hoidettu ala onkin lähtenyt holtittomasti leviämään, vaikkakin mietitään, että kaipa jokin raja on onneksi tulossa vastaan. Kokeilukentillä asustelee tuhansia lajeja ja valtavaksi villiintyneen alan hoitaminen onkin laittanut kuntoakin koetukselle. Siinä sitä kameralle pohditaan, että varmaan mukana on tietynlaista hulluuttakin, sillä oireileva kehokaan ei laita rakasta harrastusta tauolle. Valoisat kesäyöt ja kätevät otsalamput taas antavat hyvän mahdollisuuden toteuttaa tätä hulluutta lähes ympäri vuorokauden ja kuvissa öistä aherrusta ihmetelläänkin puutarhan tarjoten paikoitellen jonkinlaisen juuri ja juuri hallitun kaaoksen vaikutelmaa.
Enemmän äänessä tuntuu olevan Veikko, ja olipa sitten kyse puutarhasta, vuoteen 1965 vievästä yhteisestä taipaleesta tai molemmista, niin leppoisa sekä hiukan kiusiva jutustelu helposti hymyä synnyttää. Dokumentin jälkimmäisellä puoliskolla lähdetään Heikkistenkin kohdalla raottelemaan arempiakin aiheita, mutta tässäkään tapauksessa sävyksi ei synkeys pääse vaihtumaan, vaikka kaikki päivät eivät olisikaan olleet rentoa tanssahtelua ruusuilla. Yllättävissä sekä alkujaan hankalissakin muutoksissa nähdään myös myönteisiä puolia. Yleisemminkin tällainen syvimpiä murheenlaaksoja kartteleva lähestymistapa elämän nurjiin puoliin tulee tutuksi dokumentin edetessä. Eiväthän ne puutarhatkaan jokaisessa kuvassa auringon hehkuttamina satumaina pääse loistamaan ja samoin haastateltavat paikoin juttelevat elämäntilanteistaan, joissa valo on päässyt himmenemään, mutta ei sentään kokonaan karannut.
Dokumentissa enimmäkseen hiljaisena kuvissa esiintyvä Kyllikki selittää innostustaan enemmän vuodelta 2010 peräisin olevassa Kalevan haastattelussa. Harrastus juontaa kauas, sillä lapsuudenkodissa kasvatettiin hyötyvihanneksia ja lisätietoa kertyi koulustakin. Halu tomaattien kasvattamiseen heräsi jo nuorena, ja Kyllikki toteaa, että siitä lähtien jokaisena kesänä tomaatit ovat omista siemenistä kasvatettu, eli kokemusta on useamman vuosikymmenen verran kertynyt. Tietotaidon ja intohimon upeita tuloksia on sitten esitelty isommallekin yleisölle alan lehtien sekä televisiosarjan Puutarhaunelmia kautta.
Monen muun tapaan Kyllikki hankki aluksi siemenet kaupoista, josta vähitellen siirryttiin erikoisliikkeiden tarjontaa kohti. Siemenharrastukseen tuli mukaan vaihtotoiminta ja kiihkeimpinä vuosina siemeniä lähti vaihdossa kymmeniä kiloja. Sittemmin vauhti on hivenen hidastunut, mutta eipä sentään kokonaan hyytynyt. Keruu, puhdistus, pussitus ja merkinnät tuovatkin syksyihin oman hommansa. Siemenvaihtoa hän on tehnyt myös Turun yliopistollisen puutarhan kanssa, josta on päätynyt huomattavasti eteläisemmän kasvuvyöhykkeen lajeja Heikkisten puutarhaan. Kyllikki osallistuu myös ketjukirjeiden periaatteella toimivaan vaihtoporukkaan. Nämä lähetykset ovat pienimuotoisempaa vaihtoa, jotta saadaan toiminta pyörimään kirjeinä. Siementen kanssa puuhaaminen on tuonut mukanaan valtavasti tietoa sekä uusia lajikkeita. Runsaat viisi vuotta sitten tehdyn haastattelun aikaan puutarhan lajisto oli jo ryöhähtänyt 1500 kappaleeseen.
Dokumentin nähneet tietysti tietävät, ettei puutarhan lajirikkaus yltä löytyvään lukemaan jäänyt, vaan kuvausten aikoihin oli jo päässyt tuplaantumaan yli 3000 lajiin ja lajikkeeseen. Sama seikka mainitaan Ylen pari vuotta vanhassa jutussa Puutarhanhoito hellii parisuhdetta - vuorotyönä saa loistamaan yli 3000 lajiketta. Ylen haastatteluun on saatu Veikkokin mukaan, ja siinä hän toistelee samaa kuin varsinaisessa dokumentissa, eli välillä näyttää mopo karkailevan kätösistä. Kukkaparatiisi onkin mitoiltaan pienen pellon luokkaa ja työjako menee karkeasti siten, että Veikko hoitaa nurmikot ja Kyllikki kukat. Veikko tykkää omat hommansa hoitaa päivisin, kun taas Kyllikki viihtyy yövuorossa viileämpien lämpötilojen vallitessa. Ainakin toistaiseksi pariskunta on päätynyt siihen, että 3000 kasvia saisi riittää, eikä tarvitse enempää paisuttaa. Näistä suurin osa on siemenistä saakka kasvatettu, sillä Kyllikki kertoilee uuden talon rakennuksen syöneen aikoinaan harrastusrahat, eikä tullut juurikaan valmiita taimia hankittua. Siitä kehittyikin aiemmassa jutussa mainittu monipuolinen askartelu siementen parissa.
Omasta intohimosta ja tarinasta kertominen koko kansalle dokumentissa alkuun epäilytti, mutta ohjaajan ennakkovierailu muutti mieltä myönteisempään suuntaan. Suutarille esiteltiin paikkoja, ja Kyllikki pohtii, että taisipa ohjaaja ihastua puolison murteeseen. Sitten olikin pakko osallistua ja Veikkokin myöntää, että kyllähän Virpi puhui pyörälle ukkelin. Kuvauksia suoritettiin kahtena kesänä ja Heikkiset ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Veikko tosin on havaitsevinaan, että muiden pariskuntien miehet saattavat näyttäytyä pikkuisen innostuneempina puutarhuroinnista kuin hän itse. Kyllikki kuitenkin muistuttelee, että onhan Veikkokin osansa ahkerasti hoitanut puitteita luodessaan ja yleisiä askareita touhuillessaan. Kukkapenkkejä laittamassa Veikko ei niinkään viihdy, mutta myöntää kyllä väriloistosta nauttivansa. Suutari taas nimesi Puolangalta löytyvän palstan Kyllikin planeetaksi.
Raili ja Reijo Miettisen pihaan siirtyminen vaatii tiputusta pohjoisesta eteläisempään Suomeen, sillä Nurmijärvellä paikoin hyvinkin hilpeästi kirmaillaan. Pari pääseekin tekemään ensivaikutelman katsomon suuntaan juoksennellessaan ilkosillaan kesäillassa. Ympäri pihaa painellaan ja elämäniloisesti viuhdotaan, mutta eipä heilläkään harrastus pelkkää puutarhanudismia ole, vaan esimerkiksi silloin tällöin hamstraukseksikin yltyvästä taimiostelusta jutellaan vihjaisten touhun olevan paikoin vähemmän hallittua hulluutta. Käytännön aherrusta saadaan kuviin suihkulähdeprojektin kautta, sillä verkkaiseen tahtiin käsivoimin täytellään pientä allasta, joka myöhemmin saa istutukset ympärystään kaunistamaan. Miettistenkin kohdalla pikaisesti valotellaan taustaa ja yhteiselon alkua, mutta minusta aiempia pareja pikaisemmin. Pelkistä kauniista kukista turinointia eivät nämäkään tuokiot ole, sillä Reijo kertoilee toimineensa 1980-luvun lopusta lähtien rikostutkijana. Siinä hän lyhytsanaisesti kuvailee tyypillistä suomalaista henkirikosta ja synkkien kuvien vaihtuessa tietokoneen näytöllä ukkonen tunnelmiin sopivasti rähisee yläpuolella.
Verkkoetsintöjen perusteella vaikuttaa siltä, etteivät Miettiset ole aiempiin pariskuntiin vertaillessa aivan yhtä ahkerasti olleet intohimojaan muille jakamassa. Elokuvan ilmestymisen aikoihin paikallislehti teki kuitenkin heistä jutun, jossa sekä Raili että Reijo lyhyesti juttelevat elokuvasta, puutarhasta ja muustakin. Alkujaan vuoden 2002 syksyllä internetin ihmeellisessä maailmassa tavannut pariskunta kertoo nähneensä ilmoituksen Viherpiha-lehdessä, ja Raili siitä innostui. Reijo ei heti niinkään riemuinnut, mutta ylipuhuminen toimi tässäkin tapauksessa. Molemmat tunnustautuvatkin yllytyshulluiksi. Haastattelussa Reijo raottaa lisää synkkiäkin näkymiä tarjonnutta ammattiaan kertoen viettäneensä viisi kuukautta Thaimaassa vuonna 2005 tsunamin uhreja tunnistaen. Railikin teki tuolloin lyhyen vierailun maahan, jolloin pari avioitui, mutta ilmeisesti hääseremoniasta romanttinen hehku oli pitkälti riisuttu.
Puutarhassaan Miettiset kertovat viihtyvänsä vallan mainiosti, sillä nuppujen ja muiden pienten ihmeiden tutkailussa vierähtää helposti tunteja, eikä kesäisin sisätiloissa viihdytä muuten kuin nukkumisen merkeissä. Dokumentissa nähtäviin vilautuksiin liittyen pariskunta myöntää, että kyllä vaatteitta kirmailu rohkeutta kysyi. Kotoinen ympäristö ja läheisen läsnäolo kuitenkin auttoivat unohtamaan urkkivat kamerat. Sen verran toppuutellaan, ettei vilauttelu nyt ihan arkipäiväistä ole, ja naureskellen väitetään Suutarin houkutelleen hylkäämään vaatteet. Elokuvaprojektiin osallistumista kumpikin pitää lopulta hyvänä juttuna ja toivoo sen tuottavan monille paljon iloa.
Tie vie kohti Hämettä, sillä Marko Suomen ja Jukka Lehtisen maatila sijaitsee Orimattilassa. Eipä se puutarhapuuhastelu ilman rajoittavia vaatteita tässäkään tapauksessa täysin vierasta ole. Liekö sitten, että alastomana luontoyhteys löytyy helpommin, mutta voisipa veikkailla, että peltojen pisteliäimpiä rikkoja poistaessa asiassa olisi myös varjopuolensa... Kuvissa kitkemistä ja harventamista nähdäänkin, ja jos ei muuten tule selväksi, niin kyllähän loputtomasta aherruksesta pikkuisen puhellaankin. Pohdiskellaan, että koko vuodelle jaettuna työtunteja saattaa kertyä pari jokaista päivää kohti, sillä kesällä raadanta jatkuu aamusta iltaan. Lisäksi Marko on innostunut seikkailemaan ympäri Suomea taimivaihdon merkeissä. Pari pyrki maanpäälliseen paratiisiin, mutta ihanne ottikin työleirin muodon, mikä osittain johtuu jatkuvasti kasvaneesta eläinmäärästä. Juttujen perusteella vaikuttaa siltä, ettei lauman lisääminen täydessä yhteisymmärryksessä ole tapahtunut, ja että Marko olisi voimakkaammin tahtonut viedä tilanpitoa siihen suuntaan. Tuli lehmiä, lampaita, kanoja, kaneja, kalkkunoita, vuohia, ankkoja, myskisorsia...
Vaikka lisääntyneestä työmäärästä osin vähän nurisevaan sävyyn turistaan, niin kuvien perusteella leppoisampia joutohetkiäkin kesään mahtuu. Marko loikoilee taidettaan työstämässä riippumatossa ja Jukka pulahtelee viherryksen kätkemään ja osittain valtaamaankin kivireunaiseen uima-altaaseen. Viikonloppuisin ja lomilla seitsemän vuotta maatilalla asuneen parin luona vierailee Markon Ruusa-tytär. Dokumentissa nähtävistä pareista Marko ja Jukka vaikuttavat omiin silmiin olevan eniten työn parissa, mikä kieltämättä vähemmän koneellisiin menetelmiin nojaavan maatilan henkeen sopiikin. Puhtaasti koristekasvien kerhoon kuuluvia lajeja näytetään kuvissa harvemmin, mutta vilahteleehan niitäkin. Hyötypuoli siis korostuu enemmän ja toiminnasta saakin vaikutelman, että omin käsin pyritään tuottamaan suuri osa syömisistä.
Sellaista vaikutelmaa vahvistelee Ylen dokumentin ilmestyessä tekemä juttu Markon ja Jukan osuvasti Touhuksi nimetystä tilasta. Elokuvan ensimmäisen jakson aikana nähdään Markoa taimiväkerryksen parissa ja tekstissä taas kerrotaan, että tämä vaihe aloitellaan jo tammikuussa ja lisää kylvöksiä tehdään parin viikon välein. Uusia kasveja kokeillaan mielellään, sillä tutuissa pysyminen tuntuisi tympivältä ja mieltä voi ilahduttaa testailemalla harvinaisempiakin herkkuja, joista ei välttämättä kaloritarpeen täytteeksi olisikaan. Elokuvassa nähdyissä kohtauksissa ainakin omiin silmiin hyötykasvien osuus korostuu, mutta artikkelissa taas mainitaan, että ravintopaljouden takia kukkien määrää on lähdetty kasvattamaan ja vihannestuotantoa hivenen supistettu. Tekstissä kurkataan myös tilan alkuvuosille ja muistellaan, että alkujaan lajimäärä oli vain kymmenes nykyisestä, mutta niistä päivistä harrastus on paisunut. Halu kokeilla laittoi Markon ottamaan eräänä vuonna viljelyvalikoimaan 40 erilaista tomaattilajiketta ja myönnetäänkin nälän lisääntyneen syödessä. Mittavaa kasvustoa pyritään hoitamaan suunnitelmallisesti ja järjestelmällisyys ulottuu kylvövaiheesta monivuotisten kasvien reunustoihin. Työtä silti riittää tehtäväksi, mutta iloakin irtoaa ja kuten Suomi lopettelussaan toteaa, niin sitä pitää yrittää levittää myös muille samoihin touhuihin hurahtaneille:
"Täällä ulkona saan puutarhasta ilon, joka pitää jakaa myös muille samanmielisille, heti pitää kuvia ottaa someen, nauraa Marko Suomi."
Eteläisiä rantoja lähestytään jälleen, kun Kirkkonummelle piipahdetaan Lotte ja Heikki Reenpään ruusuilla sekä suuremmillakin puilla komeilevaan puistomaiseen puutarhaan. Näissä tuokioissa painottuu tekemistä enemmän oleilu, juttelu ja verkkaisempi ihmettely, mikä osiltaan varmaan selittyy iälläkin. Reenpäät ovatkin dokumentin pareista kauimmin yhdessä olleet, sillä kuvaushetkellä aviovuosia on kertynyt 68 ja sitäkin aiemmin he ovat toisensa tunteneet. Kevään sääoloja pohdiskellaan lintujen kannalta, tulkitaan näiden lauluja, eikä oikein päästä yksimielisyyteen siitä, että käki olisi linnuista romanttisin. Heikki juttelee pitkään jatkuneesta metsästysharrastuksestaan ja mietiskelee myös, että kun vaimo pitkälti vastaa puutarhan lukuisista ruusuista, niin hän voisi itse yrittää löytää Suomen lämpenevään ilmastoon soveltuvan uuden tulokkaan tarhaan. Näissäkin osuuksissa toki valotellaan, miten on tavattu sekä tietysti muutakin, mutta muihin pareihin verrattuna henki on pikkuisen pidättelevämpi, minkä seurauksena hieman etäisempi ja viileämpi vaikutelma jutuista jää. Siinä missä muiden osallistujien kohdalla löytyy helpohkosti elokuvaan ja puutarhanhoitoon liittyviä juttuja verkosta, niin Reenpään pariskunnan kohdalla onkin niukempaa. Siksipä siis tässä tapauksessa jäävät jatkokurkkaukset tekemättä ja siirtyilläänpä seuraavaan pihaan pyörähtelemään.
Kovin kauas ei tarvitsekaan matkata, sillä seitsemäntenä ja samalla viimeisenä vuoroon tulevat Eeva Furman ja Ilkka Hanski Helsingissä sijaitsevan pihapiirinsä kanssa. Reenpään parin tapaan, myös näissä osuuksissa puutarhan hoitotoimenpiteet jäävät vähiin, mutta eri syistä ja uskaltaakin väittää, että valittu linjaus poikkeaa merkittävästi kaikista muista dokumentissa nähdyistä pihoista. Siinä missä toiset pyrkivät hyvinkin huoliteltuun ja hallittuun lopputulokseen, niin onkin päädytty antamaan ohjat luonnolle. Eeva selittääkin, että on tahdottu kaupunkiin luonnontilainen keidas, jossa lajirikkaus kukoistaisi. Kesällä viherrys näyttääkin kieltämättä katsomoonkin mahtavan rehevältä, vaikka mistään ihan hurjaksi villiintyneestä viidakosta ei olekaan kyse. Aikoinaan Helsingin yliopistolla tavannut pari tuntuukin monimuotoisuutta painottavan, ja myöhemmin mainitaan, että Ilkka on pitkään tutkinut lajien selviästä sekä katoamista.
Jokunen kuukausi dokumentin jälkeen edellisen omistajan käsissä palkintojakin voittaneesta puutarhasta tehtiin juttu Iltalehteen. Pienin ohjaavin toimenpitein luodulta niityltä onnistuttiin laskemaan muutama vuosi sitten 373 eri eläin- ja kasvilajia, joiden joukossa oli pari harvinaistakin hyönteislajia. Ilkka on osallistunut tutkimuksen vetämiseen, jonka tulokset kertovat, että luonnontilaisemmilla pihoilla olisi edullista vaikutusta ihmisenkin terveyteen, koska työryhmä havaitsi monimuotoisen kasvilajiston estävän allergista herkistymistä.
"Rikoimme nurmikon pintaa ja lisäsimme hiekkaa, jotta saimme maan kuivemmaksi. Emme leikanneet nurmikkoa, vaan aloimme niittää kasvustoa kerran tai pari kesässä. Vähitellen niittykasvit runsastuivat, ja pihasta muodostui pieni hyönteisten keidas."
Lueskellessa kameran eteen astelleiden parien ajatuksia elokuvasta ja puutarhoistaan, heräili halua silmäillä myös ohjaajan mietteitä ja pari haastattelua löysinkin. Ensimmäisessä näistä kirjoitellaan, että alkujaan suunnitelmissa oli puutarhoihin keskittyvä dokumentti, mutta suhteet ja rakkaus tunkivat mukaan kuvattavien ihmisten seurauksena. Aiemmin onkin jo tullut esille, että osallistujia etsittiin puutarhalehtiin laitettujen ilmoitusten avulla ja Suutari tarkentaa, että noin neljä vuotta ennen elokuvan ilmestymistä niissä etsittiin puutarhuroinnista kiinnostuneita henkilöitä. Ne poikivat yli 70 yhteydenottoa ja Suutari kertoo vierailleensa kaikkien luona ja tästä porukasta voisi kevyesti tehdä vaikkapa jatko-osankin. Yksittäisenä esimerkkinä hän mainitsee huostaan otetuille lapsille puutarhaterapiaa pitäneen naisen. Kävi kuitenkin niin, että Seija ja Erkki pääsivät tekemään niin voimakkaan vaikutuksen, jonka seurauksena keskityttiin pariskuntiin.
"Halusin elokuvaan hellyyttä ja sitä armollisuutta, jota pitkissä parisuhteissa tarvitaan. Elokuvan tekemisestä tuli lopulta hyvin henkilökohtainen prosessi. Peilasin siihen omaa ikääntymistäni ja omia ihmissuhteitani. Valmistauduin myös oman isäni lähestyvään kuolemaan."
Eedenistä pohjoiseen kuvattiin kahden kesän aikana, mutta työkiireitä lisäsi se, että samoina vuosina Suutari teki talvisin dokumenttia Hilton!. Ohjaaja sanookin jakson olleen rankka, mutta kesäiset puutarhat kyllä kelpasivat, kun talven mittaan oli kuvailtu savuisissa asunnoissa nuorten helsinkiläisten elämää. Puutarhadokumentin keskiluokkaisesta ja tavallaan tavallisesta elämänmenosta Suutari juttelee, että tavattomalla näkökulmalla sellainen näyttäytyy mielenkiintoisena. Ylen jutussa Suutari painottaa entisestään, että kasvien kasvatuksen sijaan pureudutaan ihmiselon perusteisiin, eli syntymään, rakkauteen ja kuolemaan. Hän tuumailee myös, että useat haastatelluista kantavat suruja ja taakkoja, joita puutarha puolestaan hoitaa ja siellä samalla yhdessä työskentelevät ihmiset hoitavat omaa parisuhdettaan.
Suur-Tampere-lehden haastattelussa tarkennetaan, että puutarhalehtien ilmoitusten kautta mukaan tuli viisi pariskuntaa. Omia tunnelmiaan kuvausten aikana Suutari ylistää onnellisimmaksi työrupeamakseen. Vahvasti huumoria painottelevan sävyn ja viimeistellyn ilmeen omaava dokumentti ei ihan tavallinen epeli sarjassaan ollut, ja Suutari kertoo, että hanketta esitellessä tällaisesta poikkeamasta kovasti pidettiin. Dokumenttiohjaajan ammattia hän pitää taloudellisesti hiukan huonona valintana ja painottaa, että siihen pitää löytyä tarve syvemmältä. Suutari näkee itsessään juuri tähän työhön luontevasti sulautuvia piirteitä, sillä hän katsoo omaavansa tarkkailevan asenteen kanssaihmisiä ja muuta maailmaa kohtaan.
"Olin koko ajan kuin rakastuneen ihmisen tilassa. Päähenkilöt ovat aivan uskomattoman viehättäviä ihmisiä, ja ryhtyivät auliisti leikkiin kanssani. Se oli sellaista yhteistä suviyön leikkiä."
Kansainvälisen dokumenttifestivaalin haastattelussa Suutari painottaa prosessissa harjoitettua tarkkaa kohtausten suunnittelua ja valmistelua, vaikkakin myöntää myös, että lupaavien hetkien annettiin tietysti elää omaa elämäänsä. Ainakin tämä katsoja on sitä mieltä, että tarkan työn tuloksena herkullisia hedelmiä on syntynyt ja Eedenistä pohjoiseen on äärimmäisen kaunista katseltavaa. Lyhyemmillä pätkillä rikastetaan kokonaiskuvaa, kun mittavampien jaksojen sekaan sujautellaan vaikkapa istuskelua puussa, sateista mansikkakasvuston hoitoa, kesäiltoina kiusivia hyttysiä, risu-urakkaa lähimetsässä, saunomista viilentävine pulahduksineen tai lintupienokaisten ihmettelyä. Kauniina soljuva ja paikoin sanaton kuvavirta antaa myös mukavan mahdollisuuden sulatella suuremmista mullistuksista kertovia tarinoita, eikä Eedenistä pohjoiseen todellakaan ole mitään puhuvien päiden pikakimaraa tai tauotonta puheripulia ja hyvä niin.
Maltillisesti käytetty musiikki tukee ihmistä ja luontoa lähelle pyrkivää elokuvaa, eikä lähdetä hukuttamaan luontaista äänimaailmaa, vaan ennemmin silloin tällöin tuntuu siltä, että sitä tahdotaan korostella ja katsoja haluaisi pieneksi toviksi silmunsa sulkea ja keskittyä kuulosteluun. Otoksista hiljennellään välillä kaikki kiire pois ja jutustelu sujuu niihin sopien rauhalliseen tapaan. Puhetaukoinakin toimivat tekemisjaksot vaihdetaan nekin muutamaan otteeseen utuisina leijuviin hetkosiin. Etenkin talviseen aikaan osuessa kauneutta korosteleva viherrys värisyttelee ihastuttavasti rintaseutua. Pakko siitäkin on huokaisemaan päästä, että nähdäänhän tunnelmatuokioisissa myös yöpupusia, awwww! Visuaalisessa mielessä Eedenistä pohjoiseen onkin todellinen mielenvirkistäjä ja kun upeaan kuvastoon yhdistyy koko elokuvan läpi kantava positiivinen henki, niin kaikkiaan yhteisvaikutus onkin vallan haltioittava. En lainkaan ihmettele, miksi alkuperäinen julkaisu ajoitettiin pohjolan pimeään talvikauteen ja vieläpä lähenevän kevään kynnykselle.
Jos dokumenttia lähtee tutkailemaan viljelyniksien tai kasvatusvinkkien toivossa, niin silmien eteen luultavasti niiltä osin pienoinen pettymys levittäytyy, sillä Eedenistä pohjoiseen ei siinä mielessä puutarhaelokuva ole, kuten onkin tullut todettua. Sen sijaan se singauttaa silmille ihmiselon monimuotoisesti sekä kauniisti kukkivaa kirjoa enemmän kuin mitä runsaan tunnin kestävältä dokumentilta uskaltaa edes toivoa. Suutari onnistuu tuomaan paikoin pikkuisen hullunkurisessakin sävyssä haastateltaviensa omalaatuisia piirteitä mukaan, mutta minusta tämä tehdään lämpimällä tavalla, eikä ilkeämielisen pilkan muodossa tai "outoutta outouden vuoksi"-hengessä. Puutarhojen selkeät erot korostelevat entisestään osallistujien poikkeavia pyrkimyksiä ja luonteenpiirteitäkin. Yhdistävinä elementtinä taas lähes kaikkien kohdalla kuitenkin tulee voimakkaasti ilmi yksi puutarhuroinnin perusajatuksista, eli kasvustoa hoitamalla myös kehosta ja mielestä pidetään huolta. Pitkiksi venyvät päivät raskaankin aherruksen parissa voivat laittaa paikkoja koetukselle, mutta myös tarjota eheyttävää terapiaa. Dokumenttia katsellessa välittyykin vaikutelma, että osallistujat kokevat fyysisen työn äärimmäisen merkityksellisenä henkisenkin hyvinvoinnin kannalta. Halu ymmärtää elämää ja luontoa laajemmin on myös jatkuvasti läsnä, mikä osaltaan herkistää. Viimeisillä minuuteilla saadaankin summailtua elonkiertoa kovin koskettavasti. Kun edellisen vuoden ruskeuden keskeltä alkaa uutta vihreää versoa puskea, parit vilahtavat kuvissa viimeistä kertaa ja taustalla soi Tamara Lundin esittämä Hyväile, hyväile vaan, niin silmät väkisinkin vetistyvät ja mieli tuppautuu täyteen sydämellisiä aatoksia...
"Kun kahden näin hämyssä illoin,
kanssasi olla mä saan.
On sanat niin turhia silloin.
Hyväile, hyväile vaan.
Kun sydämenlyöntisi kuulen,
täytenä onneni saan.
On ikuisuus luonamme luulen.
Hyväile, hyväile vaan."
Eedenistä pohjoiseen (2014) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti