Ennen varsinaiseen jaksoon pureutumista voisin pikkuisen koostella edellisen saaristotekstin tapaan taustatietoa, mikä tässä tapauksessa liittyy lähinnä Astrid Lindgrenin viettämiin kesäpäiviin Tukholman saaristossa. Viime jakson yhteydessä tulikin mainittua, että Astridin lempipaikka sijaitsi Furusundin saaressa ja siitä ajattelin naputella hieman lisää lähteenäni samainen kirja Astrid Lindgren - elämän kuvat. Lapsuutensa kesät Astrid vietti enemmän samankaltaisissa maisemissa kuin vaikkapa Vaahteramäen Eemeli ja Melukylän lapset, mutta noin 30-vuotiaasta eteenpäin meri houkutteli ja Furusundissa vietetyt kesäiset kuukaudet vain kasvoivat vuosi vuodelta ja siellä sijaitsevasta punaisesta puutalosta tulikin Astridille rakkain paikka maailmassa, jota hän kutsui Onnelakseen. Siellä hän ehti viettää kauniita kesäpäiviä yli kuutena vuosikymmenenä. Pelkästä loikoilu- ja pakopaikasta ei ollut kyse, vaan siellä hän kirjoitti, liikkui, harrasti ja vietti aikaa ystävien sekä sukulaisten kanssa.
Stenhälleniksi nimetty talo päätyi suvun omistukseen alkujaan Astridin Sture-miehen vanhempien kautta, sillä Nils ja Carolina ostivat vuonna 1939 tämän 1700-luvulla rakennetun saaristomökin ollakseen lähempänä Tukholmassa asuvaa ja työskentelevää poikaansa. He olivat jo aiemmin vuokranneet saarelta taloa, mutta päätyivät muutamaa vuotta myöhemmin pysyvämpään ratkaisuun. Astridin isä Samuel August taas lainasi tuolloin pyydetyt 10000 kruunua talokauppaan. Nils kuitenkin kuoli jo seuraavana vuonna, mutta Carolina asui siitä huolimatta Stenhällenissa vuoteen 1947, jolloin hän menehtyi. Astrid vietti tuolloinkin kesiä appivanhempiensa kanssa saaristossa, ja Sture oli tyytyväinen, ettei äidin tarvinnut tulla täysin yksin toimeen Stenhällenissa. Carolinan kuollessa 1947, peri Astridin ja Sturen tytär Karin Stenhällenin. Samainen talo on toiminut esikuvana Saltkråkanin Nikkarilalle, jossa Melkerssonit asustelevat, vaikkakin nimi on napattu eräältä vimmerbyläiseltä maatilalta.
Myöhemmin Astrid alkoi nykyaikaistaa talon varustusta, esimerkiksi asennuttamalla vesijohdot. Lisäksi hän osti läheltä toisen kiinteistön vuonna 1960, jotta koko lähisuku voisi kaikkine lapsineen kokoontua viettämään yhteistä aikaa, mutta silti hänellä olisi mahdollisuus omaan rauhaan. 1964 Astrid lisäsi omistuksiaan, sillä hän osti lähistöltä vielä Stentorpin talon. Eräässä vaiheessa paikallinen tieyhdistys esitti Furusundiin Astridin mukaan nimettyä katua, mutta hän päätyi kieltäytymään kunniasta. Kirjassa kerrotaan myös, että 1950-luvun puoliväliin asti kulkuyhteydet Furusundiin olivat huomattavasti nykyistä heikommat, sillä silloiseen sillan valmistumiseen saakka matkat hoidettiin pääsääntöisesti Tukholmasta reissaavalla höyrylaivalla, jonka saapuminen saaren laituriin oli samanlainen iloinen tapaus kuin veneen ilmestyminen Saltkråkanille.
1950- ja 1960-luvulla Astridilla oli tapana ottaa koko heinäkuu vapaaksi kustantamolta, jotta voi viettää sen Furusundissa. Siellä hän vietti aikaansa lastensa sekä lastenlasten kanssa ja toki kirjoitti sekä suunnitteli tulevia teoksiaankin. Hän osallistui aktiivisesti myös saariyhteisön toimintaan kesäteatterin ja eläkeläisyhdistyksen kautta. Uimaharrastus jatkui vielä pitkälti yli 80-vuotiaanakin. 1970-luvulta eteenpäin Astrid alkoi kasvattaa saaripätkänsä pituutta pyrkien oleilemaan Furusundissa kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin. Stenhällenista lähtö talvikaudeksi alkoi muodostua haikeaksi, ja hän ryhtyi vierailemaan siellä muinakin aikoina, esimerkiksi usein uutenavuotena. Furusundin merkitys ei jäänyt mitenkään vähäiseksi Astridin kirjallisen tuotannon kannalta, vaan kerrotaan, että hän hahmotteli miltei kaikki kirjansa 1950-lopusta lähtien saariympäristössä, jossa luova työ sujui paremmin paineiden kasvaessa Tukholmassa. Saariston lasten seikkailutkin saivat luontevasti innostuksensa Furusundissa.
"Furusundin parveke on useiden vuosikymmenten ajan Astridin tärkein työskentelypaikka. Hän istuu korituolissaan Roslagenin helmassa, katsoo kimallusta ja pärskeitä, miettii ja pikakirjoittaa. Sitten hän kirjoittaa kertomuksen puhtaaksi Haldalla - hänellä on samanlainen kirjoituskone myös kaupunkiasunnossa Dalagatanilla."
Vähitellen voitaisiin siirtyä Stenhällenin parvekkeelta Saltkråkanin rantaan läpsyttelemään Pellen (Stephen Lindholm) kirmaillessa laituria kohti. Siellä vanhemmat veljet Johan (Björn Söderbäck) ja Niklas (Urban Strand) lastailevat venettä, sillä aikomuksena on lähteä retkeilemään Kissakarille ja yöpyä siellä kalamajassa. Pojat ovat pyytäneet Nisseltä (Bengt Eklund) luvan käyttää perämoottoria, niin matkanteko sujuu huristellen tuosta vain. Pelle on kuitenkin pikkuisen äreä näistä suunnitelmista, kun velipojat tahtovat poistua juuri nimipäivän aattona teilleen. Leppyypä hän kuitenkin nopsasti, sillä toiset suostuvat antamaan lahjan hyvissä ajoin ennakkoon.
Grankvistien kyläkaupassa Teddy (Lillemor Österlund) ja Freddy (Bitte Ulvskog) lastailevat eväskoria ja isä jo hiukan huomauttelee katsellessaan, miten puodin hyllyjen tarjontaa siirrellään retkivarastoon. Lahjastaan ilahtunut Pelle taas tahtoisi antaa toisen nimipäiväkakkunsa veneilijöiden herkuteltavaksi, mikä kovasti muita miellyttää. Hyväntuuliseen puuhasteluun pientä säröä tuo paikalle vakavin ilmein pyyhältävä Söderman (Siegfried Fischer). Nisse yrittää tiedustella, että mikä miestä riepoo ja Söderman selittää, että jälleen on kalaverkkoja kadonnut teilleen, eikä oikein ole ollut myrskyjäkään syyteltäväksi, joten Nissen pitäisi soitella poliisille ja tehdä rikosilmoitus alueella liikkuvista rosvoista.
Lapsukaisilla ei ole aikaa jäädä seurailemaan verkkovarkaista käytyjä jatkokeskusteluja, vaan kauniisti kimaltelevat aallot vetävät puoleensa ja vallitseva säätila tahtoo sanoa, että tuloillaan on vallan ihastuttava veneilypäivä. Edellisellä kauemmas kuljetelleella reissulla kädet joutuivat koville airojen kanssa kamppaillessa, mutta moottoriavusteisella huristelemisella voi keskittyä ohjailuun ja merituulahduksista nauttimiseen. Matkalla nähdään hieman kookkaampi purjevene, mutta pian päästäänkin ahtaampiin ympyröihin kallioluotojen sekaan seikkailemaan. Tytöt tietävät selittää, että aikoinaan nämä kivikkoiset alueet olivat aktiivisia silakanpyyntipaikkoja, mutta toiminnan lopahtaessa rakennukset ovat jääneet käytännössä autioiksi, mikä taas tarkoittaa, että on enemmänkin valinnanvaraa yösijan suhteen, eikä tarvitse telttojen kanssa näpertää.
Maissa Melker vetäytyy viettämään mukavia lepohetkiä riippumattoon aikomuksenaan loikoilla rennosti ja antaa auringon lämmitellä. Pienetkin rauhalliset nautinnot ovat välillä hankalia, sillä Pampula (Maria Johansson) on tympääntynyt piiloleikkeihin hauvakaverinsa kanssa. Pelle ja Pampula pohdiskelevatkin, että Melker voisi keksiä jotakin hauskaa ja viihdyttävää kommellusta tylsyyden torjumiseksi ja uhkaavat tätä kutituskidutuksella. Niinpä Melker lupautuu mukaan temmeltämään, kunhan saa pienet nokoset ennen reuhaamista torkkuilla. Nuorimmaisten kärsivällisyys kuitenkin on rajallisempaa lajia, joten pian jo mietiskellään, että mahtaakohan Melker muristella, jos menee herättelemään kesken unien. No, tällainen yllätys ei ainakaan isän leikkihaluja lisää, mutta kun luvattua tuli, niin pitäähän sitä hurjaksi merirosvoksi eläytyä. Miesparka köytetään puuhun ja jutellaan, että siinä pitää marraskuuhun saakka kärvistellä, eli kova on ryövärin kohtalo. Malinkaan (Louise Edlind) ei suostu isäänsä pinteestä pelastamaan, mutta muistuttelee kuitenkin, että myös vangeille täytyy popsittavaa ojentaa...
Hivenen samanlaista venereissukuviota tässä kehitellään kuin toisessa ja kolmannessa jaksossa, sillä pariin osaan jakautuva saariseikkailu tästä Kissakarin käväisystäkin saadaan aikaan. Aivan tylsää toistoa ei nelikon toinen yritys ole, vaan sumuhuolien paikalle heitetään verkkovarkaissa häärivä kaksikko, joka jakson lopulla ilmestyy kuvioihin ja onhan mukana yöpyminenkin. Matkan ensimmäisessä puolikkaassa ei tosin nuorison tarvitse varkaista huolehtia, vaan petiin voidaan painua hyvillä mielin ja huolia vailla. Mitä nyt eräs vastahakoinen pojankoltiainen saa osakseen hirmuista hygieniaa... Nyt sitä aurinkoakin saadaan kuviin kunnolla ja ruudun molemmin puolin kallioluodolta avautuvia näkymiä ihastellaan. Leikkimielinen ja touhukas temmellys vie seikkailijat merirosvoluolien uumeniin, mikä katsojankin tunnelmia riemukkaaseen suuntaan huojuttelee. Vauhdikkaan päivän päätteeksi saaressa ja toisessakin rauhoitutaan unipuuhiin ja kuritettu Melker-merirosvokin saa nauttia muutamasta illan hiljaisesta hetkosesta kirja kädessä ja hymy kasvoilla. Seuraavassa pätkässä selvinnee, saavatko varsinaiset ryövärit paljonkin pahuuksia aikaan vai onko rötöstelyputki loppuva lyhyeen...
Vi på Saltkråkan: Sjörövarna (1964) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti