Big Game

Runsas vuosi sitten Suomen ensi-iltansa saanut Jalmari Helanderin kaikkiaan toinen pitkä elokuvaohjaus pääsee kotikatsomoon pienellä viiveellä pyörähtämään ja toivottavasti räminällään iltaa ilahduttamaan. Samalla se on Helanderin ensimmäinen Hollywoodia huokuva yritys toiminta- ja seikkailuelokuvien osastolla ja omat toiveet ovat ainakin ennakkoon kohtalaisen korkealla, vaikka kaikki lukemani kommentit eivät erityisen kehuvia ole olleet. Silloin tällöin näkee, että Big Game tahdotaan laittaa samaan seuraan kuin vaikkapa viime keväällä tiedä sitten monennettako kertaa uusimani Cliffhanger. Löytyyhän niitä samankaltaisuuksia tietysti, kuten suomalainen ohjaaja ja tiukempaa menoa kovien kavereiden toimesta komeiden sekä korkeiden kallioiden seassa. En edes odota, että Big Game aivan yhtä tylyjä tuokioita tavoittelee kuin Harlinin ja Stallonen kovakourainen ja rämäpäinen revittely korkeuksissa, mutta vauhdikasta ja reipashenkistä jahtia kuitenkin vaaditaan. Cliffhanger on 1990-luvulta lähtien ollut eräänlainen kestosuosikki, jonka näyttävät näkymät ja pätevä sekä kunnianhimoinenkin ote toimintajaksoihin saavat laittamaan kiekon soittimeen kerta kerran jälkeen ilman että tyyppien mittelöinnit alkaisivat puuduttamaan. Kohtahan sen näkee, että löytyykö Helanderin vuoristoriehasta samanlaista kipinää, vai täytyykö tyytyä vähemmän värisytteleviin posahteluihin...

Hiukkasen kalmanhajuisesta metsästysmajasta tarinaa aloitellaan, kun Tapio (Jorma Tommila) seisoskelee poikansa Oskarin (Onni Tommila) kanssa kunniakuvien seinustaa ihmetellen. Samankaltaisilla saaliskuvilla sitä on lähdetty koristelaan ja Tapio kyselee Oskarilta, että sattuukohan sieltä seasta silmiin tuttuja naamoja. Kymmenien kuvien joukosta Oskari tunnistaa isänsä nuorena poikana kera kaadetun karhun ja tämä kertoilee olleensa kuvaushetkellä 13-vuotias, eli samassa pisteessä, johon Oskari on juuri omassa elämässään saapumassa. Ilmeisesti sukulaisten ja tuttavien piirissä jatkuu elinvoimaisena metsästysperinne, joka on tullut Oskarillekin ajankohtaiseksi, ja tätä jännittää, että päätyyköhän oma kuva samalle seinälle. Asiaa olisi tarkoitus lähteä hyvinkin piakkoin selvittelemään villiin luontoon.

Tapio toteaa, että hänen osuutensa opastusten suhteen alkaa olla ohi ja onkin jo aika poistua ulkoilmaan, koska muu porukka jo vartoilee. Oskari tahtoo vielä pari henkilökohtaista hiljaista hetkosta mökin suojissa viettää, mutta pian ollaankin jo autokulkueen kyydissä vuoristotiellä matkaamassa määränpäähän. Korvalapuista tulee viimeisiä oppitunteja kauriinmetsästykseen, eikä Tapiokaan tahdo poikansa aivan omin avuin koitokseensa joutuvan, sillä hän sujauttaa Oskarille kartan, johon on merkitty varma riistapaikka. Lisäksi hän neuvoo lepäämään kunnolla ennen tosipaikkaa ja muitakin pieniä vinkkejä tulee, eli aiemmat tokaisut ilman apua pärjäämisestä unohtuvat nopeasti, ja katsoja saa ihmetellä, että onkohan tällainen toiminta ihan reilua sekä rehtiä...

Kuvateksti kertoo, että jossakin Pohjois-Suomessa seikkaillaan, mutta maisemat vihjailevat, että joko Suomi on vallannut kimpaleen Norjaa tai muuten vain maantiede on hivenen hakusessa. No, maastoajoneuvot saadaan parkkiin ja metsästysleiriä pystyteltyä. Moottorisaha muristelee, kirves viuhuu ja lämpöä suovaa halkoa syntyy. Porukkaa on enemmänkin työn touhussa ja koko joukon tarkoituksena on todistaa Oskarin eräänlaista miehistymisaskelta, jonka jokainen osallistuja on aikanaan käynyt läpi. Jahdin johtohahmona toimiva Hamara (Risto Salmi) kiipustaa korkeammalle kivelle ja kajauttaa merkkilaukauksen ilmoille. Aivan paljain näpein Oskaria ei olla suurriistan perään tuuppaamassa, vaan vetojuhtana toimii voimiltaan väkevä maastomönkijä, jonka peräkärryyn on pakkailtu enemmänkin retkeilyn kannalta oleellista välineistöä. Koneen käynnistelyssä on jo havaittavissa jännityksestä johtuvaa haparointia, mutta pääseehän poika kömpelöinnin jälkeen liikkeelle.

Ennen poistumista puukansan pariin, pitää kuitenkin suorittaa alkutesti, jonka tarkoituksena on karsia kyvyttömät pois. Tiukaksi viritetty jousi laittaa vastaan, eikä Oskarin käsivarresta tunnu tarvittavaa ruutia löytyvän. Tapio näyttää pettyneeltä poikansa touhua seuraillessaan ja Hamara on tylysti Oskaria toimittamassa kotimatkalle jousisähellyksen seurauksena. Epäonnistumisesta huolimatta Tapio vaatii, että Oskari saa mahdollisuuden näyttää ja lopulta tähän myönnytäänkin, vaikkakin Hamara toteaa, ettei ota vastuuta siitä, mitä seuraa, kun puolitaitoisia laitetaan omin päin metsiin seikkailemaan. Joukon johtaja paasaa ilmoille metsästyspuheen kertoen kyseessä olevan pitkän perinteen, jossa nuorukaisella on yksi päivä ja yksi yö aikaa näyttää kykynsä. Turinatuokio huipennellaan todeten, ettei metsä anna mitään ilmaiseksi, minkä myötä onkin jo Oskarin aika pöristellä pois leiristä.

Samoja seutuja lähestytään vinhaa vauhtia ilmateitse toisenlaisen porukan toimesta, eli Yhdysvaltojen presidentti William Moore (Samuel L. Jackson) on matkalla työtehtäviin Helsinkiin. Noin tunti on matkaa määränpäähän, mutta laskevasta suosiosta kärsivää presidenttiä ei kokoustaminen kauheasti kiinnostaisi. Valmisteluista vastaa luottoavustajana toimiva turvamies Morris (Ray Stevenson), joka ollaan laittamassa eläkkeelle hommistaan reissun jälkeen. Moore vähän vitsaillen murjaisee, että ottaisi luodistakin ennemmin kuin kokoushommia hoitaisi, vaan eipä tiedä kaveri, että tällainen mahdollisuuskin on hyvinkin todelliseksi vaihtoehdoksi muodostumassa. Ilmassa sattuu nimittäin lentelevän erittäin raskaasti varustautunut metsästysseurue, joka myös suurriistaa jahtaa, mutta nelijalkaiset menijät on tarkoitus jättää rauhaan.

Korkeampiin asemiin laskeutuvilla vekkuleilla sattuu olemaan ilmatorjuntaohjuksia matkassa ja pahat mielessä. Tylyjen tyyppien joukkoa johtava Hazar (Mehmet Kurtulus) tekee jo harjoituslaukauksella selväksi, ettei ole kauas pohjoiseen pelleilemään tullut ja häikäilemättömyyttä kyllä löytyy takataskusta tarvittaessa. Presidentillä on mukana muutama sotakone turvaamassa lentoa, mutta niistäkään ei näyttäisi pelastukseksi olevan, kun varoitusvalot alkavat välkähtelemään. Morris kiidättää presidentin rivakasti evakuointikapseliin ja kourallinen turvamiehiä loikkaa valtion päämiehen perään. Aikaa ei olekaan hirmuisesti hukattavaksi, koska vuorten katveesta on tulossa tulisia terveisiä. Taivaalla alkaakin jyrisemään ja välähtelemään, mutta sepä ei ole ukkonen...

Pimenevässä illassa taivaltava Oskari joutuu hetkeksi unohtamaan hirvieläinten jäljityksen, koska ylhäältä alkaa tipahtelemaan tappavaa tavaraa ja poika saa pinkoa henkensä kaupalla leimuavien romujen tieltä. Tieto karmeasta käänteestä kantautuu Pentagoniin saakka, josta käskytetään turvajoukkoja onnettomuuspaikalle. Varapresidentti pohtii vahingon mahdollisuutta, mutta vahvempana näkemyksenä vallitsee, että kyseessä on pahin terroristi-isku Yhdysvaltoja vastaan pitkään aikaan. Näistä paljon kokemusta omaava Herbert (Jim Broadbent) päättelee kuvion nopeasti laatien napakan suunnitelman, eli etsitään presidentti, jäljitetään tekijät ja henget pois jälkimmäiseltä joukolta. Sepä onkin tietysti helpommin visioitu kuin toteutettu, sillä vuoristoinen seutu ja selvän etumatkan saaneet pahat tyypi hankaloittavat tehtävää. Kuten arvata saattaa, ensimmäisenä kapselin löytää Oskari luullen sitä jonkinlaisen ulkoavaruuden asukin lentolaitteeksi. Hetken verran Moore saakin vakuutella, että kylläpä ihan länsimaailman johtoa ollaan. Siitä alkaa kaksikon yhteinen selviytymisseikkailu, ja tahtoopa Oskari edelleen omankin tavoitteensa saavuttaa, eli saalista pitäisi pyydystää aamuun mennessä...

Maailman mahtavimpien heppujen joukkoon lukeutuvasta presidentistä ja epävarmasta vaikkakin uhmakkaasta nuoresta pojasta muodostuva vähemmän tavallinen parivaljakko kyllä vaikeat ja vaaralliset paikkansa kohtaa alle vuorokauden kestävällä yhteisellä seikkailullaan. Jahtaajat pääsevät suhteellisen vähin vaivoin tyyppien jäljille, mutta vaikuttaa siltä, että vähillä vaivoilla on yritetty tekijöidenkin puolesta selvitä, mitä tulee takaa-ajovaiheen jännittävien ja toiminnallisten jaksojen luomiseen. Lyhyesti tiivistettynä voisi näiden osalta väittää melkein, ettei kunnollisia sellaisia edes ole, vaan Oskari ja William saavat mönkijöineen huristella melkoisen rauhallisesti kohti kartan näyttämää rastia, eikä takana tulevien tiellekään elokuvan keskimmäisen kolmanneksen aikana nähdä tarpeelliseksi mitään huimempaa haastetta heittää. Ymmärrän kyllä, ettei tiukinta toimintarutistusta ole edes tavoiteltu, mutta jos edes kohtalaista jahtia, kohtaamista ja vaanimista tältä vaiheelta toivoo, niin aivan liian löysään paineluun joutuu tyytymään.

Elokuvan keskiosuus toki lupaavammat tuokionsakin sisältää, mutta näin jaksoittain tarkastellessa se on kokonaisuuden heikoin lenkki. Lisäjännityksenä toimii kankeahko kuvio, jossa apujoukot haahuilevat jossakin Norjan puolella tai sekoilevat muuten vain. Näihin liittyvät kohtaukset komentokeskuksessa edustavat myös sitä tervanjuontipuolta ja mitä enemmän näissä nähdään kömpelöä juonittelua, niin siinä samalla into elokuvan seurailuun laskee. Salaisilla liittoumilla ja muilla kataluuksilla sopii toki yrittää lisää kiehtovuutta ja jänniä koukeroita kehitellä, mutta tällaisenaan yritys rysähtää pahemmin metsään kuin presidentin epäonninen lento. Itse en luultavasti sen suuremmin parahtaisi, jos nämä hetket olisivatkin jääneet näkemättä sekä kokematta.

Tietysti ennen lopputekstien pyöräyttämistä pienempi joukkio joutuu kasvokkain kohtaamaan sen suuremman ja häijymmän. Pahisheppu lyhytsanaisesti myöntyy kehuskelemaan presidenttiä urheasta vastarinnasta, mikä hivenen ihmetyttää katsomon puolella. Jäivätkö nämä sankaruuden hetket kenties poistettuihin kohtauksiin, olivatko niin pikaisia, että vilistivät silmien ohi, vai riittääkö yksinkertaisesti se, ettei aivan vapaaehtoisesti ole päätään pyövelin pölkylle asettelemassa? Olipa sitten kyseessä mikä tahansa vaihtoehdoista tai jokin muu, niin useampaa kihelmöivää toimintaosuutta matkalle toivonutta katsojaa ei ihan hirmuisesti lohduta, vaan yhteenottojen puute kyllä pienoisen pettymyksen tuottaa. Yritän pitää mielessä, että noin kymmenen miljoonan dollarin budjetillaan Big Game on kaukana mistään satojen miljoonien megarymistelystä, eikä varmaan olisi mahdollistakaan vyörytellä sekä tykitellä tiukkojen tilanteiden tauotonta sarjaa, mutta enpä sellaista ollut vaatimassakaan. Ymmärrän myös, että halutaan aikaa lähentää pienen metsästäjän ja presidentin välejä, mutta kenties sekaan olisi vaikka pari napakampaa tuokiota saanut soviteltua verkkaisempien hetkien väleihin. Elokuvan puolivälin kohdilla toiminta- ja jännityselementit jäävät pitkälti tukikohdan kiemuroiden ja ilkimysten keskinäisten nahistelujen varaan, eikä kumpikaan näistä erityisen kaksisesti siinä mielessä toimi. Mainituista osioista jääkin vähän valju vaikutelma, että otetaan liiankin löysästi, vaikka pitäisi kierroksia ennemmin kiihdytellä.

Pelkkää porua, parkua ja pettynyttä paasausta Big Game ei mielestäni vauhtijaksojensa suhteen ansaitse, vaan saadaanhan noin tunnin kohdilla pirteämpää vaihdetta päälle, jolloin vipellys muuttuu merkittävästi mielekkäämmäksi. Lapin rehevissä metsissä ja vesiputouksissa laitetaankin reippaammat liitelyt vauhtiin ja höykytystä on luvassa useammallekin tyypille. Nuori Oskarikaan ei helpolla koitoksestaan ole selviämässä, ja näyttääkin siltä, että hänen metsätestinsä on paljon kovempi ja vaarallisempi kuin saman reissun suorittaneilla sukulaisilla ja tuttavilla. Sanoisinpa silti, että Hamaran lähtösanoja toistava pieni puhe vastustajan edessä nostattelee ennemmin niitä "ei näin!"-värähtelyjä kuin mitään tulisieluisen taiston tunnelmaa. Mätkekin ihan meneväksi muuttuu ennen kuin lopulliset voittajat saadaan selville ja ympäröivä maastokin pääsee oman osuutensa runnomisiin lisäilemään tietenkään pientä virnistystä unohtamatta. Valitettavasti näistä karkeloista ei mitään erityisen muistettavia toimintasankareita ole erottumassa ja ainakin ensimmäisen katselun jäljiltä parhaiten räväkämmistä hetkistä mieleen painuu jokunen komeampi tehostekuva, kuten vaikkapa loppuräjähdyksellä herkuttelu. Parempi tietysti näin kuin ilman minkäänlaisia huippuhetkiä.

Big Game ymmärrettävistä syistä jättää raakuuksilla revittelyt käytännössä kokonaan kuvista pois. Aseilla kyllä paukutellaan, mutta luodit eivät näissä riehoissa kovinkaan veristä jälkeä saa aikaan, sillä ikäsuositukset helposti pompsahtaisivat sen verran koholle, että osa kohdeyleisöstä rajautuisi ulkopuolelle. Aivan ongelmitta tavoite ei ole toteutumassa, vaan paikoin selvästi kovempiakin otteita pyritään tuomaan ruudulle häijymmin muksautellen. Näissä vain ei voida kovin vapaasti räyhätä, vaan kamppailuissa pitää painella hyvissä ajoin jarrua. Sama ongelma tulee vielä korostetummin esille pahisporukan kohdalla. Näistä tyypeistä selkeästi halutaan erinomaisen ilkeitä ja mielipuolisiakin konnia luonnostella, mutta rajoitusten seurauksena homma jää jokseenkin puolitiehen. Omia rivejäkin harvennellaan ja häikäilemättömyyttä vähän väkinäisestikin väläytellään, mutta roiskahtelujen ja rankempien revitysten uupuessa jäävät joukon aiheuttamat tuntemukset lopulta latteiksi. Siinä missä alkupuolella mainittu Cliffhanger heittää Stallonen ja kavereiden vuoristopoluille pari hyvinkin häijyä epeliä, niin Big Game alkaa lopun lähestyessä kallistua näiltä osiltaan naurettavuuksiin. Uho ilman aitoa uhkaa on vähän joutavaa sekä lässyä lätinää.

Cliffhanger sieltä taas onnistui höpöttelyjen sekaan ujuttautumaan, joten voisipa pientä vertailua vielä tehdä, vaikka ei se täysin reilua uudemman yrittäjän kannalta olekaan. Cliffhanger kuitenkin tehtiin aikoinaan moninkertaisella budjetilla ja toimintaelokuvista reippaasti enemmän kokemusta omaavan porukan toimesta. Näiden seikkojen lisäksi Big Game on tehty vähemmän verenhimoisille katsojajoukoille ja näinpä vanhemmassa vuoristoseikkailussa harrastetut jääpuikkolävistykset, jalkapallottelut ja muut vastaavat raakuudet jätetään väliin. Vaikka jätettäisiin Stallonelle ja kumppaneille jakelematta bonuspisteet kovakouraisesta väkivallasta, niin Cliffhanger on toiminnan suhteen muutenkin aivan ylivertainen tapaus vertaillessa. Siinä missä Big Game hiivuttaa pahat paikat, mätkeen ja tulituksen paikoin turhankin pitkiksi ajoiksi, niin ripottelee Cliffhanger melko tasaiseen tahtiin alkukäynnistelyjen jälkeen rajumpaakin rymistelyä. Näistä jaksoista vieläpä ilahduttavan moni omaa niinkin paljon potkua, että uusinnoillakin jaksaa innostua ja kauhistella, millaista kurimusta sankarien niskaan vyörytellään rinteitä pitkin ja aseiden piipuista. Big Game ei vääntöönsä vastaavaa rähinävaihdetta saa päälle, vaan paria tehostekuvaa lukuun ottamatta liikutaan enemmän keskinkertaisemman vauhtiviihteen seuduilla kuin missään mahtavia huippuja hakemassa ja haastamassa. No, sillä pienemmällä budjetilla on osansa asiassa, eikä Big Game onneksi missään suossa tarvo nihkeästi menemään. Cliffhanger saa voiton siinäkin mielessä, että onnistuu nappaamaan upeat maisemansa konkreettisemmin ja monipuolisemmin osaksi tapahtumia niitä höykytyksissään erinomaisesti hyödyntäen.

Toimintanälkää Big Game ei kokonaan onnistu sammuttelemaan, eikä toiveisiin täysin vastaamaan, mutta maisemapuoli taas pehmentelee pettymystä. Moni on maininnutkin ja joku pikkuisen päivitellytkin, että miksi ihmeessä piti kuvata Suomen Lappi eteläisemmän Euroopan Alpeilla. Kyllähän se minuakin hiukkasen ihmetyttää, että jos kerran halutaan Suomea esitellä toimintaseikkailussa, niin miksi elokuva pitää näiltä osin täysin toisaalla taltioida. Saadaanhan sitä kieltämättä jylhempää näkymää näin, enkä itse sinänsä ole vuorikuvastoista närästelemässä, vaan kyllä ne vale-Lappinakin kelpaavat. Tästä touhusta jää kuitenkin vähän ristiriitainen tunne, että pohjoisen Suomen komeutta tahdotaan ylistää, mutta samaan aikaan vaimeampi viesti on, ettei siellä silti juuri mitään kelvollista maisemaa ole, vaan kuvaukselliset kohteet pitää etsiä tuhansien kilometrien päästä.

Kovin pitkään tätä vaihtotemppua ei edes yritetä peitellä, vaan alkutekstijakso heti kertoo, ettei tyydytä Lapin pyöreisiin tuntureihin, vaan korkeammat sekä terävämmät huiput kiinnostavat. Jos joku tosiaan sattuisi ottamaan elokuvan matkailumainoksena, niin tämä kuvio hiukkasen hymyilyttää. Saattaapi siinä turisti ihmetellä enemmänkin lättänämpää Lappia ja mietiskellä, että mihinkäs ne kilometreihin kurottavat ja pilvien sekaan katoavat huipentumat jäivätkään... Oikein mielelläni olisin oikeaankin Lappiin sijoitetun seikkailun silmäillyt, mutta käyhän se näinkin ja komeat maisemat ehdottomasti elämykseen säväyksensä tuovat. Noin 20 minuutin kohdalla jo pikkuisen pelästyykin, että ei kai sentään suurta osaa tarinasta lähdetä pimeyteen piilottelemaan. Onneksi kirkkaus löytää tiensä takaisin kuviin alle puolessa tunnissa. Siitäpä sitä olisi irronnut katkeraa palautetta enemmänkin, jos tummia kuvia olisi joutunut läpi elokuvan tihrustelemaan. Näistäkin vähävaloisemmista kohtauksista tunnelmallisia tuokioitakin toki loihditaan, josta hyvänä esimerkkinä vaikkapa Oskarin ja Williamin illanvietto uskomattoman upean tähtitaivaan alla. Nuotionököttelylle luodaan kyllä mahtavat puitteet, mikä laittaa haikailemaan, että ihan mielellään seuraan liittyisi. Yleisesti ottaen silmänilot löytyvät päiväkuvaston puolelta. Kuvaus ja leikkaus kokonaisuudessaan ovat selvästi elokuvan vahvuuksia, sillä millään sekoilevalla silpulla ei tarvitse silmiään rasitella ja maisemienkin annetaan uppoutua aivoihin hötkyilevien väläyttelyjen sijaan. Tämä puoli onkin tekijöillä hyvin näpeissä ja tekee osaltaan seurailusta mielekästä iltapuuhaa.

Epäilemättä vahvasti isille sekä nuoremmille ja miksei vanhemmillekin pojille suunnattu elokuva pyrkii paikoin siksikin tiputtelemaan kierroksia, että pääsisi paremmin pureutumaan Oskarin ja Tapion keskinäisiin väleihin. Alusta lähtien on selvää, että isällä on kovat odotukset poikansa menestyksen suhteen, mutta matkan edetessä alkaa vaikuttaa siltä, että luottoa tämän taitoihin ja omatoimiseen pärjäämiseen ei ole paljoa nollaa enempää. Reissun edistyessä päästään punnitsemaan pikkuisen luottamusta ja uskoakin. Välillä sinänsä hyvää tarkoittava ajatus voikin olla vallan murskaava ele mielialan suhteen ja siitä saadaan lisää harmia muutenkin vaikeaksi käyneelle matkalle. Vaikkei elokuvan päätös laitakaan liikutuksesta kyynelöimään, niin on se minusta vähintään tyydyttävä, kun Oskari pääsee isää ja muita näpäyttämään ilman, että olisi pitänyt puoliväkisin sulloutua siihen samaan muottiin, johon ollaan kovin vaatimuksin poikaa tunkemassa. Ehkäpä tätä kasvutarinapuolta rohkaistumisineen osaa mahdollisilla uusinnoilla enemmän arvostaa?

Aikoinaan Helanderin ensimmäinen täyspitkä elokuva Rare Exports jätti myös hieman toivottua vaisummat vaikutelmat. Tummasävyisempi jouluseikkailu pitikin kertailla viime vuoden lopulla, mutta jouluohjelmisto oli jo niinkin täyteen ahdettu, että kuluvan vuoden lopulla kenties... En nyt lähde sitä tässä tarkemmin setvimään, mutta toteanpa kuitenkin, että kumpaisestakin olisin mielelläni enemmän tykkäillyt, vaan niinpä vain molemmista muutamakin mutta paljastuu. Helanderin tulevista projekteista minulla ei sen suurempaa tietoa ole, mutta toivonpa kuitenkin, että yritys toimintaelokuvienkin puolella jatkuu edelleen, sillä potentiaalia epäilemättä on. Parantamisen varaa selkeästi jää, koska mielestäni Big Game alkaa toimintaseikkailuna rullailemaan kunnolla vasta siinä tunnin kohdilla, josta ei ole enää kolmannestakaan matkaa maaliin. Väittäisinkin, että pari osuvasti sijoiteltua napakkaa nujakointia tai muuta täpärää tilannetta olisi yleisilmettä selkeästi piristellyt. Lyhyen kestonkin ansiosta Big Game ainakin kertakatselussa jaksaa puutteineen ja kuivempine jaksoineenkin viihdyttää, joten enpä näe aiheelliseksi lähteä sitä hirmuisesti lyttäilemäänkään. Lisäksi pidän kovasti ajatuksesta, että kotimaiset tekijät lähtevät etsimään toimintaelokuvienkin puolelta tällaisia suuntauksia ja tuoreita tunturituulahduksia nuuskimaan. Vaikka mitään varsinaista Suomi-lisää ei lähtisikään elokuvalle hehkuttelemaan, niin lämmittäähän juttu kuitenkin sen verran sydäntä, että mielellään omiakin roposia toiminnan tueksi makselee. Olkoonkin, että Big Game noin toiminnallisena seikkailuna jää lähinnä ihan kivaksi yritykseksi, eikä mitään unohtumatonta tai erityisen huikeaa onnistu katsomoon tykittelemään. Kohtalaisesti palikoita loksahtelee paikoilleen, mutta pikkuisen puhtia jää uupumaan. Seuraavalle reissulle hiukan enemmän ruutia ja vauhdikkaampaa seikkailuhenkeä matkaan!

Big Game (2014) (IMDB)

Näpyttelin Helanderin ja tuottajana sekä toisena kirjoittajana toimineen Petri Jokirannan kommenttiraidan pohjalta pikkuisen nippelitietopaketin tuonne:

Trivianurkkaus 16: Big Game