Kopps

Kepeä ja pikkuisen pöhköileväkin poliisikomedia länsinaapurin suunnalta alkoi eräänä väsähtäneenä iltamana innostaa. Lähemmäs vuosikymmen sitten tapahtunut ensikosketus ei niinkään myönteinen elämys ollut, mutta näin jälkikäteen arvioituna silloin oli menossa suhteessa jos toisessakin tiukkapipoisempi ajanjakso omalla taipaleella, eli uskaltaahan sitä toisenkin mahdollisuuden antaa. Osa jipoista on oletettavasti haalistuneet muistista, eli saa nähdä, loihtivatko kekseliäät keppostelut hymyä huulille, vai laittavatko toisinnollakin paasailemaan närkästynyttä jäkätystä. Sinänsä Kopps ei mitään ehdotonta kertailtavaa ole, mutta tulipa mieleen katsellessani hieman pätevämpiä otteita esittelevää ja vähintään lievillä ylilyönneilläkin revittelevää rykäisyä silmäillessä. Kyseessä siis Edgar Wrightin, Simon Peggin ja kumppaneiden Hot Fuzz, joka useampaankin otteeseen nauratti kommelluksillaan, eikä parin tunnin jämäkkä kestokaan viihdyttävyyttä juurikaan vähennellyt. Laatutasoiltaan nämä kaksi kamppailevat selkeästi eri sarjoissa, mutta tämä tykittely pienemmässä englantilaisessa maaseutukaupungissa kuitenkin herätti kipinän kertailla, että millaisia hommia hiljaisen ruotsalaisen pikkukylän poliisivoimille tuleekaan tielle. Tiukoissa tilanteissa todennäköisyydet sekoilevalle sähellykselle tietenkin kasvavat, joten antakaapa palaa!

Ennen kuin mitkään pyssyleikit, takaa-ajot tai muut mahdolliset remuamiset tulevat ajankohtaisiksi, otetaan hiljaisempi silmäys kesäiseen kaupunkiin. Ihmiset istuskelevat ilmoista nauttien, joten kovin viehättävältä paikka tuntuu ja ensivaikutelma on siihen suuntaan, että kyseessä on joillekin varmaan kamalan tylsä kylä keskellä ei-mitään, jossa mitään jännittävää ei ikinä vahingossakaan tapahdu. Luonto vihreine kuusimetsineen ja sinertävine järvineen on lähellä tarjoten mukavia mahdollisuuksia verkkaisemmasta elelystä nauttimiseen, joten mitäpä sitä suotta riehumaan. Farmarimallinen poliisiauto keskustassa kuitenkin partioi, vaikka kadut näyttävätkin siltä, ettei hektisiä työtehtäviä siinä määrin pääse kertymään, että stressirajat ylittyisivät.

Kaupungin poliisivoimiin kuuluva Jacob (Fares Fares) löydetään ravintolan puolelta, jonne hän on ilmeisesti sopinut sokkotreffit. Hetkeä myöhemmin Camilla istahtaa pöytään, ja tällä on muutama napakka ennakkoon pohdittu kysymys mielessä, eli eipä arvokasta aikaa joutavuuksien rupatteluun haaskailla. Tenttaustuokiossa udellaan löytyykö huumorintajua, paljonko tulee televisiota tihrustettua ja miksi ylähuulen päällä viiksiä kasvatellaan. Selvästi yllättynyt ja toisenlaista tapaamista odotellut Jacob vastailee kangerrellen, eikä vaikutelma erityisen puoleensavetävä ole. Noin minuutin pikahaastattelulla homma onkin jo paketissa ja Camilla toteaa, ettei tässä mitään potentiaalia ole ja poistuu paikalta. Edes tilausvaiheeseen ei ehditä ja niinpä Jacob jää hölmistyneenä ihmettelemään, että olipas omanlaisensa tapaus tämäkin. No, vaikka sitten takaisin partiointipuuhiin iltavuoroon...

Työpäivää kulutellaan kesäisessä korttiringissä, mikä monelle tuntuu vallan mainiosti sopivan, mutta löytyypä joukosta ainakin yksi kaveri, joka tahtoisi huomattavasti tiukempaa menoa kotikaupungin kaduille. Benny (Torkel Petersson) haaveileekin päiväunistelutuokiollaan naamioituneesta ja raskaasti aseistautuneesta joukkiosta rynnäköimässä postiin. Ammattimaisia otteita esittelevä roistoryhmä talttuu haavekuvissa kovin kätevästi ja hiukkasen yliampuvastikin Bennyn käsitellessä virka-asettaan vähäsen epätavallisin tavoin. Sankaripoliisin suuret seikkailut saavat stoppinsa, kun työkaveri Agneta (Sissela Kyle) hepun herättelee. Nakkikioskilla murkinoidaan ja koko partioiva poliisinelikko on yhteen kerääntynyt. Benny ja Agneta liikkuvat toisella autolla, Jacob ja Lasse (Göran Ragnerstam) toisella. Päivän kiireellisimpänä hommana näyttää olevan keskustaan laiduntamaan vaellelleen lehmän korjaaminen talteen. Asemalla esitellään loput joukosta, eli paikallinen poliisipäällikkö Folke (Christian Fiedler) ja toimistohommissa hääräilevä Håkan (Erik Ahrnbom), joka on kovin tykästynyt työporukan maskottihauvaan.

Virka-ajan ulkopuolella Jacob viihtyy kotona nuoren tyttärensä kanssa. Menneisyyttä ei lähdetä sen suuremmin valottelemaan, mutta selvää on, että miekkonen on yksinhuoltaja, joka kovasti yrittää uutta kumppania treffi-ilmoitusten kautta etsiä, vaikkakin menestyminen on vähän mitä sattuu. Bennyn asunnossa taas työpäivän jälkeenkin mielikuvitus vyöryttelee vauhtia ja vaaraa, sillä eihän ikinä voi tietää, mikä katala tyyppi nurkan takana pahoin ajatuksin varustautuneena vartoilee. Arkikaan ei näin pääse tappavan tylsäksi jumitukseksi kääntymään, vaan lemmikkikissan syöttämisestäkin voi tehdä toiminnantäyteisen seikkailuhetken. Hurjien koitosten jälkeen on hyvä pudotella hiukan kierroksia kutomispuuhilla parvekkeen puolella. Ehkei siis Bennykään aivan yksioikoinen tulitaistoja ja muita ärhäkämpiä haasteita haikaileva kaveri ole.

Jacob ei ole ainakaan lopullisesti lannistunut lyhyeksi jääneestä tapaamisesta Camillan kanssa, vaan uusia iltasuunnitelmia puhelimessa sovitaan, ja homman henki edelleen sokkotreffien suuntaan taitaa kallistua. Äiti hieman yrittää muistutella, etteivät aiemmat yritykset ole toivottua tulosta tuotelleet, mutta tästä illasta on pojalla hyvä tunne. Uutta puhtia ja itsevarmuutta puhkuen painelee tämä baaritiskille ja olettaa, että kirjaa lueskeleva nainen on tapaamisen toinen osapuoli. Ehkäpä hän hieman liikaakin innostuu, kun päätyy taikuroimaan jokseenkin kuolaisesti. Niljakkaasta hetkestä huolimatta nauravainen ilta on aluillaan ja sitten saapuukin tuolien taakse Lena, joka melko tyynenä toteaa, että jospa kokeillaan kenties jonakin toisena iltana. Hetkellisen hämmennyksen ja hölmistyksen jälkeen Jacob ja Jessica (Eva Röse) päättävät sekaannuksesta huolimatta jatkaa illanviettoaan. Jessica mainitseekin olevansa varmaan seuraavana päivänäkin samassa paikassa tavattavissa, joten saattoipa Jacob olla oikeassa myönteisine vainuineen, vaikka ei tämäkään ihan suunnitellusti sujunut.

Uusi työpäiväkin alkaa miellyttävästi Bennyn jaellessa koko porukalle itse kutomansa nimetyt hikinauhat, joiden olisi tarkoitus nostattaa yhteishenkeä taukojen sählypeleissä. Jopa pikkuinen hauveli saa oman somistuksensa. Sitä hyvää henkeä kuitenkin yllättäen lähdetään seuraavana hetkenä lytistämään maahan, sillä huoneeseen saapuu Jessica, joka on tullut vierailulle läänin esikunnasta. Hän selittää asiansa siten, ettei seudulla oikein ole mitään mainittavaa rikollisuutta ja siten tarve aktiivisesti partioiville poliiseille ja asemallekin on melkoisen olematon. Leikkauksien aikakauttakin eletään, joten kun yhtälöä pohditaan, niin saadaan vastaukseksi, että kolmisen kuukauden kuluttua hommat tällä kunnalla laitetaan pakettiin. Henkilökunta voisi lähteä uusia uria jahtaamaan toimintasuunnitelman avulla. Ymmärrettävästi tämä tieto tulee täytenä yllätyksenä joukolle ja hyväntuulinen höpöttely seisahtuu siihen. Hämmästyneitä ilmeitä on enää jäljellä, eikä paljoakaan tunnu lohduttavan, että vastaavia hommia voisi lähikunnista löytyä. Osa on kiinteämminkin juurtunut paikkakunnalle ja joka tapauksessa hyvin keskenään viihtyvä porukka uhkaa hajota. Jokainen vetäytyykin hiljaisin mielin tahoilleen näitä käänteitä pohtimaan. Aivan taisteluitta ei sulkemiseen aiota suostua, vaan vetoomukseen keräillään nimiä ja tietysti kikkakirjasta löytyy pikkuisen räväkämpiäkin jippoja...

Edellisen kerran jokseenkin nihkeitä tuntemuksia muistellessa päätin maltillisesti kulautella mahdollisesti iskevän piukan pipon syndrooman takia ennaltaehkäisevästi eräänlaisia itselääkintävalmisteita. Tiedä sitten, johtuiko siitä, vai vallitsevatko mielialassa muutenkin höttöisemmille höpsöilyille suotuisammat olot, mutta eipä laittanut pöhköily päätä särkemään, vaan hykerryttävänä hölmöily näyttäytyi monesti. Tosin sopinee sanoa, että mahtuuhan sinne sekaan parikin tolloilua, joita olisi kenties voinut harkita toisenkin kerran ennen loppusijoitusta. Tekijät eivät ainakaan ole kovin tiukasti halunneet ajatuksiaan rajoittaa, mitä huumoriryöpsähdyksiin tulee, eikä liiallinen korrektiuskaan ole kiusannut. Sikailuilla ei sinänsä lähdetä enempää riehaantumaan, vaan eipä tunnu siltäkään, että hillitty hyvä maku olisi tarkkana oppaana ja karsijana toiminut, kun tyypit roiskivat menemään. Onhan jo ensimmäisellä kolmanneksellakin mukana niitä kovemmilla kierroksilla käyviä mielikuvituksen piristämiä pätkiä, mutta tunnin jälkeen isoimmista älyttömyyksistä alkaa olla maku kohtalaisen kulahtanut hauskuuden karistessa.

Kopps tuntuu rullailevan viihdyttävämmissä merkeissä niiltä osiltaan, joita ei ole nähty tarpeellisina paisutella päättömyyksiin. Tyypeillä lähtevät ajatuslamput vähän vahingossa välkähtelemään kyseenalaiseen suuntaan, että mitäpä jos poliisi itse tekisi tai teettäisi pikkuisen tuhotöitä, jotta tarvetta aktiiviselle partioinnille syntyisi. Tilastoja kaunistellaan, mutta tämä polku voi tuoda ikäviäkin yllätyksiä kaverusten eteen. Maltillisesti aloitellaan, kun houkutellaan eräs heppu harrastelemaan pienimuotoista pihistelyä lähikaupassa alkoholilahjuksen avulla, mutta asioilla on tapana karkailla käsistä, kunhan kunnolla innostutaan säheltelemään. Hiljaista pikkukaupunkia alkaakin piinata omituinen rikosaalto monimuotoisine tihutöineen. Varkauksia ja vandalismia esiintyy tihenevään tahtiin vuosikymmenen rauhan jälkeen. Tuulilaseja mätkitään, renkaita tyhjennellään, lenkkeilijöitä säikäytellään pistoolin paukuttelulla ja vastaavaa jäynää kehitellään järjellisten ratkaisujen sumentuessa. Siinä vaiheessa, kun nakkikioski tuo lieskoillaan tunnelmallista hehkua pimeään yöhön ja posahtaa lopulta päreiksi, niin kaverit itsekin alkavat pohtia, että meneeköhän tämä kuningasajatus kenties turhankin pitkälle. Jotain piti polttaa, mutta mutta...

Näistä ei tee mieli juurikaan valitella, vaan sinänsä sympaattisten tyyppien hiukan harkitsematon sähellys on kohtalaisen kivaa katseltavaa, kun taas Bennyn toistuvat ylitulkinnat mielikuvituslisineen huvittavat hieman harvemmin. Ensivilkaisun perusteella muistelin, että tätä osastoa tykiteltäisiin etenkin toisella puolikkaalla paljon ahkerammin, vaan eipä näitä jaksoja oikein kourallistakaan kaikkiaan kerry, mikä on ihan hyvä juttu, sillä toistoksi alkaa mennä näinkin. Onhan Bennyn puuhissa tiettyä viehättävää kotikutoisuutta, mutta siitäkään huolimatta superpoliisin sankaroinnit eivät hirmuisen isoja hymyjä saa aikaan. Jonkinlaista tyylittelyäkin haetaan paukutteluihin, mutta jos näitä pistoolitaiturointeja ja pieniä pieksemisiä tahtoisi vakavasti otettavina toimintajaksoina tihrustella, niin vaikuttavuus ei kovinkaan kummoinen ole. Ilmestymisaikansa isommille toimintaelokuvamenestyksille irvailu on vähän niin ja näin, koska meno on esikuvia selkeästi kömpelömpää, eikä tehostepuolikaan häikäisemään pääse. No, näissäkin räiskinnöissä omat onnistumisensa nähdään, vaikkei tietoinen ylilyöminen taukoamatonta hauskuutta toisikaan tullessaan. Mukana saattaa olla ripauksen verran hyväntahtoista piikittelyä sekä piruilua toimintaelokuvien suurkuluttajien suuntaan, jotka kenties pikkuisen liikaakin pyssysankareistaan innostuvat...

Olen muistaakseni kolmisen kappaletta katsellut näitä Fareksen veljesten elokuvia ja sen perusteella uskallan sanoa, ettei oma huumorintaju aivan samaan lokeroon livahda tekijöiden kanssa. Hyviä huvituksia nähdyistä elokuvista on löytynyt, mutta sitten kohtalaisesti sitä tökkivämpää eheehe-osastoakin, joten napakympeistä ei pääse kehumaan. Fares Fares näyttäisi jatkavan näyttelyuraansa aktiivisesti, mutta pikkuveli Josef viettää hiljaiseloa, sillä viimeinen pitkä ohjaus on vuoden 2010 komedia Farsan, jossa veljesten isä Jan on isommassa osassa. Nähdäänhän hänet myös poliisikohelluksessakin Bennyn naapurina, mutta ruutuaikaa ei montaa minuuttia pääse kertymään. Tekijöistä voisi mainita vielä Josefin kanssa kirjoittajana toimineen Mikael Håfströmin, joka on omaan mieleen jäänyt paremmin paljonkin tummasävyisempien kauhu-, toiminta- ja jännityselokuviensa kautta. Niiden perusteella tekeekin mieli väittää, että tuikeammat tuokiot ovat paremmin Håfströmin alaa kuin kepeähenkiset pelleilyt.

Kopps ei millään osa-alueellaan huimiin huippuihin nouse, mutta kokonaisuudesta muodostuu kaikkiaan ihan nautittava, eivätkä loppupuolen vakavoitumisetkaan lähde pirteämpiä virtauksia latistamaan ja muutenkin saadaan aikaan mielestäni toimiva päätös elokuvalle, vaikka viimeisen otoksen kohdalla olisi sitä harkintaakin voinut harjoittaa. Paikoin etsitään hieman herttaisempaakin vivahdetta, eikä tämäkään mitään puistatusta nostattele, vaan saa hölmöihin ratkaisuihin taipuvaiset tyypit näyttämään pidettävämmiltä. Alussa mainitsemani Hot Fuzz edelleen riehakoi reippaammin sekä sujuvammin, eikä ylilyödyistä tulitteluista jää mitään väkisin yrittämisen makua, jollaista Kopps valitettavasti paikoin hieman huokuu. Joka tapauksessa toinen katselu kohotteli selkeästi tämän ruotsalaisen viritelmän pisteitä. Ihan mielellään muutenkin pohjoismaisia tuotoksia toiminnallisten komedioiden lajissakin seurailee. Mitä näitä on tullut nähtyä, niin onhan niitä ontuvampaakin sekoilua sisältäviä tapauksia tullut vastaan tai muuten vain kehnoa huumoria viljeleviä väkinäisyyksiä. Kopps siis saa livahtaa omissa kirjoissa keskisarjaan ollen hivenen parempi kuin vaikka vuosi sitten uusimani The Black Madonna. Matkalle mahtuu muutama muistettavampi hetki, ihan mukavasti hörähtelyä ja kun kestokin pidetään napakasti alle 90 minuutissa, niin kyseessä on ihan kelvollinen ja tarkoituksensa kepeänä iltaviihdykkeenä täyttävä höttökomedia. Jos sattuu esiintymään allergiaa tyhmäilevälle torveloinnille, niin sitten kannattaa katsella muihin suuntiin.

Kopps (2003) (IMDB)