Nämä edellisen jakson lopulla naamansa näyttäneet varasvekkulit heräilevätkin heti paatistaan ja uusi upea aamu tuntuu kutsuvan tihutöihin. Kahden miekkosen operaation aivoina ja kovana käskyttäjänä toimiva Berra mietiskelee, että Saltkråkanin seuduilta lienee paras poistua, kunhan saalis saadaan pakattua ja lastattua. Aamiaista kaveri saa sentään ennen lähtövalmisteluja haukata. Uniltaan heräillyt nuorisonelikko taas läpsyttelee paljain jaloin rantakallioilla kohti epäilemättä virkistävää aamuista pulahdusta, mutta outojen tyyppien havaitseminen johtaa askelten seisahtumiseen. Rantakasvillisuuden suojista uusia tulokkaita tarkastellaan ja arvuutellaan, että milläköhän asioilla liikkuvat. Kalastajia kenties, mutta eipä Kissakarilla niitä juurikaan enää käy, ja koska venekin on täysin vieras, niin päätetään jättää kroolailut tuonnemmas ja selvitellä mysteeriä tarkemmin.
Saltkråkanissa Melker (Torsten Lilliecrona) huhuilee varovaisesti Malinia (Louise Edlind) hereille, jotta saadaan perheen pienimmälle mieluinen nimipäiväyllätys, vaikka taitaapa Pelle (Stephen Lindholm) jo tietää, mitä tulossa lie. No, joka tapauksessa herkkua petiin kiikutellaan aamun alkajaisiksi kera lyhyen onnittelulaulelun. Näyttää vähän siltä, että seurueeseen liittynyt Laivuri tahtoisi myös oman osansa hyvyyksien tarjottimelta haukata. Tietenkin popsittavien juttujen lisäksi pakettejakin on puuhasteltu ja Pampula (Maria Johansson) jo tuumailee, että Pellen nimipäivät ovat melkein yhtä juhlalliset kuin syntymäpäivät. Malin muistuttelee, että edellisenä syntymäpäivänään pieni poika oli kovin sairas, eikä merkkipäivästä silloin irronnut kummoistakaan iloa, joten nyt juhlistellaan kunnolla. Melkerin paketista löytyy myös Pampulalle lahja, sillä tämän nimipäivä onkin jo seuraavana aamuna, eikä mies jaksa joka päivä paketointipuuhien parissa näperrellä. Sitten onkin Pellen vuoro vähän näristä, koska Pampulalla on lukuisten nimien ansiosta neljä tällaista päivää vuotta kohti ja hän itse joutuu yhteen ainokaiseen tyytymään...
Kissakarilla jo haaveillaan hämärissä olosuhteissa kadonneista verkoista saatavasta korvauksesta, mutta Berran rikoskumppani alkaa hermoilemaan jutellen, että tuntuupi siltä, että saarella olisi ylimääräisiä silmäpareja vahtimassa jokaista liikettä. Nelikon vakoiluoperaatio taas tuottaa tulokseksi tiedon, ettei tosiaan satunnaisista kalastajista ole kyse, vaan verkkovarkaita nämä heput ovat, ja vieläpä lähdössä teilleen. Tunnolliset ja luultavasti hitusen seikkailunhaluisetkin lapset kokevat velvollisuudekseen estää karkumatkan. Sytytystulppien kähveltäminen moottorista on yksi, mutta varsin riskialtis vaihtoehto. Sabotointipuuhaa vaikeuttaa sekin, etteivät piukkaan ruuvatut sytytystulpat niin vaan pienten käsien väännöstä ole antamassa periksi. Siinä missä Pellen veljet kavereineen viskaavat itsensä vaaralliseen paikkaan, vietetään juhlapöydän äärellä paljon huolettomampia hetkosia, kun useampikin saaren asukas on kokoontunut merkkipäivän herkkutarjonnasta nautiskelemaan ja puussa nököttelee kokonaan uusia tuttavuuksiakin. Nähtäväksi jää, onko kaikki jo parempiin suihin popsittu ennen kuin toiset takaisin kotiutumaan pääsevät. Suolavariksille toki muistettiin oma kakku matkaevääksi antaa, mutta saattaa olla, että sille löytyy muunlaistakin käyttöä...
Suolavaristen ensimmäinen päivä Kissakarilla oli kivaa oleilua ja temmelteleväistä kallioisten paikkojen tutkiskelua, mutta seikkailun toinen puolikas potkii kierroksia ylös, sillä jahtijaksoon vauhtia vaaditaan enemmän. Varkaillehan valkenee varsin nopsasti, millä asioilla kutsumattomia vieraita heidän veneensä lähistöllä hiippailee sekä hääräilee, ja kun pienen vipeltäjän taskussa ovat moottorin kovasti kaipaamat kipinätulpat, niin pitäähän perään pinkoa. Niinpä sitä käynnistellään pienimuotoista takaa-ajoa, joka lopulta hivenen kasvaakin. Jäljityksineen, juoksenteluineen ja muine kommelluksineen tämä Kissakarin osuus haukkaa jakson kestosta suurimman kimpaleen, eikä Pellen nimipäiville oikein enempää kuin sivujuonteen verran tilaa suoda. Jos ei muistini aivan haurastunut ja rapistunut ole, niin väittäisinpä, että Vad händer på Kattskär? on ensimmäinen kerta kohdallani, kun Saltkråkanin asukkaat joutuvat pahisten kanssa mittelöimään. Huomautetaan tässä yhteydessä, että neljäs ja samalla viimeinen elokuva Saariston lasten suuri seikkailu on tosiaan näkemättä, ja ennakkovärinät väittävät sen tarjoilevan vastaavia käänteitä.
Ilkeily ja julmistelu ei ainakaan tässä jaksossa käsistä pääse karkaamaan, vaikka Berra kärsivällisyytensä rajamailla uhitteleekin jotakin napsahtelevista niskoista. Uhkaa ei ainakaan omiin silmiin ja korviin lähdetä tämän vakavammaksi tekemään, eikä tietysti tässä yhteydessä tarvitsekaan mitään hengenvaarallista jännitysnäytelmää alkaa vääntämään. Esimerkiksi kumpainenkin Tomin ja koirakaveri Roin touhuista kertova sarja (Susikoira Roi ja Susikoira Roi - seikkailu saaristossa) näyttäytyi häijyine pistooliheppuineen ja rankempine uhitteluineen vähemmän luontevalta perheviihteeltä. Saariston lasten pehmeämpi linjaus toimii tässäkin paremmin, vaikka sanoisinpa, etteivät nämä kirmailut aivan riemastuttavinta vilkuiltavaa ole, mitä näillä saarilla on tullut nähtyä. Joka tapauksessa kissahiirijahdin henki piilotteluine ja jäynineen on ennemmin leikkisä ja sävy säädetäänkin hassuttelevaiseen suuntaan. Varkaiden touhuja ei hirmuisen vakavasti oteta, ja voidaanpa heitä härnäillä pöristelemällä veneellä ympyrää tai keksimällä kermakakulle luovaa käyttöä. Sinne sekä tänne säntäillessä saadaan toki Kissakarin kallioita entistä tutummiksi, mikä tietysti vaihtelevaisia merellisiä maisemia kaipaavalle katsojalle kelpaa erinomaisesti. Sinänsä siis tällainenkin riehaantelevaisempi jakso sekaan sopii, mutta edelleen olen kohtalaisen kiitollinen siitä, että tarinoiden aiheita on pääsääntöisesti etsiskelty muista suunnista kuin rosvoleikeistä.
Seitsemännen jakson kautta tulikin pompattua jo sarjan jälkimmäiselle puoliskolle, ja kyllähän tähän asti on kivasti katsomon puolella viihtynyt, vaikka aivan kaikkiin toiveisiin ei oltaisikaan vastailtu. Tasaisen laadukkaalta on jälki vaikuttanut, mitä nyt sumuisen reissun ensimmäinen osuus hiukkasen vaisummat tuntemukset tuotteli. Enimmäkseen on kuitenkin liikuttu sen verran mukavissa merkeissä Saltkråkanin elämänmenoa ihmetellessä, että eipä ole tarvinnut pettymyksistä lähteä paasailemaan. Voisinpa väittää, että edetessään sarjan taso on ylöspäin hivuttautunut, sillä minusta viides ja kuudes jakso ovat toistaiseksi parhaita tuokioita tarjoilleet. No, tämä seitsemän taas painuu pikkuisen toiseen suuntaan, mutta mistään järkyttävästä laaturomahduksesta ei onneksi ole kyse. Tässä samalla alkaa ymmärtää, miksi katsomissani kolmessa hieman sarjaa uudemmassa elokuvassa keskimmäiset lapset tuupataan usein taka-alalle ja keskitytään nuorimpien ja vanhempien tekemisiin enemmän. Nelikko tuntuu sarjan puitteissa saavan huomattavasti runsaammin ruutuaikaa. Voi olla, että sarjaa kuvatessa Pampulan, Pellen ja Stinan leikkien seurailu jätettiin vähemmälle siksikin, että kyseiset näyttelijät olivat tuolloin vielä kovin nuoria, ja olettaisin työtuntienkin olleen varsin rajoitettuja. Puolivälikatsauksen yhteydessä uskaltaa myös huikata, että omassa lapsuudessa Saltkråkanin kujeiden vilkuilut ovat jääneet vähiin, sillä muistikellot eivät ole juurikaan kilkatelleet tarinoiden vilistessä ohi silmien. Voi olla, että satunnaisesti joitakin pätkiä tullut tutkailtua, mutta enimmäkseen ihan uutta nähtävää nämä minulle edustavat.
Iltasena eräänä selailin hieman kuvakaappauksia elokuvista vertailun vuoksi ja samalla yleisesti mielen piristykseksi. Edelleen olen sillä kannalla, että elokuvissa on havaittavissa enemmän pyrkimystä tunnelmapalojen sekä harkitumpien maisemamaalailujen suuntaan, eli jos ensisijaisesti tahtoo aurinkoista saarikuvaa, niin elokuvilla aloittelisin ja suosituslistan kärjestä löytyvät Saariston lapset ja hylje sekä Saariston lapsille tapahtuu. Sinänsä tämä sarjan pykälää vaisumpi kuvallinen hehku ja loiste on hyvinkin ymmärrettävää, sillä voinee olettaa, että 13-osaisessa projektissa on ollut aikataulu tiukempi ja urakka muutenkin tiivistahtisempi. Olen ymmärtänyt siten, että jokainen elokuva sai yhden koko kesän aikaa, eli saman verran kuin melkein kuusituntiseksi venähtänyt sarja. Budjeteissakin on varmaan ollut eroa, sillä elokuvien tullessa ajankohtaisiksi, oli saatu suosio jo kohoilemaan, eli lähtökohdat tekemiseen toisenlaiset olivat. Sarjaa tehtäessä ei ollut taustalla edes kirjaversiota nostamassa yleisön innostusta ennakkoon, koska Lindgren kirjoitti nämä tarinat suoraan televisiosarjaksi ja vasta sen jälkeen työsti kirjan, joka ilmestyi myös vuonna 1964. Samojen henkilöiden mittava ja tiivis yhteistyö sarjan parissa on luultavasti tuonut tekijöille myönteistä rutiinia, minkä olettaisin näkyvän elokuvien ihastuttavimpien osuuksien kohdalla. Vaikka elokuvia enemmän tekeekin mieli hehkuttaa silmänilojen osalta, niin ei tämä sarjakaan siinä suhteessa mikään onneton esitys ole, vaan onhan kauniita kuvia kiitettävästi sarjan parissa vietettyjen kolmen tunnin aikana kertynyt ja toivottavasti loput jaksot lätkäyttävät mahtavan kasan vastaavia visuaalisia ihanuuksia herkuteltavaksi. Pikkuisen tutkailin noita tulevien osien otsikkoja, jotka hiukan huolestuttavasti vihjailevat, että syksy sekä joulu jo ihan muutaman mutkan takana vuoroaan vartoilevat. Toivottavasti Saltkråkanin kesää on kuitenkin vielä ripaus ja toinenkin jäljellä, koska vasta on hyvään vauhtiin näissä nautinnoissa päästy.
Vi på Saltkråkan: Vad händer på Kattskär? (1964) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti