Ennen lomamatkan alkua pitää perehtyä pikkuisen arkisempaan aherrukseen, sillä Mitchin (Earl Lynn Nelson) kämpällä ovat siivouspuuhat käynnissä ja hän keskittyy muristelevaan imuriin siinä määrin, ettei ole huomata ikkunan taakse ilmestyvää vanhaa ystäväänsä Colinia (Paul Eenhorn), jonka on ilmeisesti kutsunut käväisemään. Pääseehän Colin ikkunaa naputtelemasta sisätiloihin ja kyseessä vaikuttaa olevan ihan iloinen jälleennäkeminen, ja useampi vuosi taitaa mahtua väliin, jos lasketaan aikaa edelliseen tapaamiseen. Kaksikolta löytyy sellaistakin yhteistä historiaa, että ovat olleet naimisissa siskosten kanssa, eli periaatteessa samaa perhettäkin. No, tielle on tullut riitaisiakin eroja, mikä sitten on laittanut kapuloita rattaisiin tämänkin ystävyyden osalta, mutta nyt päästään kuulumisia vaihtamaan. Colin utelee, että jatkaako Mitch edelleen lääkärinä, vai joko on eläkepäiville suostunut vaihtamaan ja leppoisampaa elämää viettämään. Tämä vihjailee, että pitää varmaan olla puoliksi haudassa ennen kuin on valmis työntekoa lopettamaan.
Niitä ja näitä kertaillaan ruoanlaittotouhujen ja aterioinnin yhteydessä, mutta intoutuupa Mitch jo alkujutustelujenkin alta hieman suorasukaiseen tapaan ruotimaan ystävänsä suhteita, vaikka toinen on vähemmän innokas niitä perinpohjin penkomaan. Keveämpää jauhamista taas edustavat elokuvahöpöttelyt, ja vähän yllättäen Mitchin suosikki on ilmeisesti jutuiltaan ja menoltaan melkoisen kiltti romanttinen komedia Sleepless in Seattle. Kaverin tarinoinnin perusteella voisi arvailla jotakin reilusti räväkämpää sekä räävittömämpää. No, into uusien elokuvien seurailuun on päässyt hiukan hiipumaan, joten niistä ei paljoa asiaa saada aikaan. Ihan muuten vain mukavia puhelemaan Mitch ei ole kaveriaan kutsunut, vaan hänellä on hieman mittavampia jatkosuunnitelmiakin mielessä, ja mitäpä sitä enempiä kiertelemään, joten Mitch töksäyttää hankkineensa molemmille lentoliput Islantiin ja takaisin.
Uutinen tulee Colinille melkoisena yllätyksenä ja ilmeestä päätellen ei niinkään iloisena sellaisena. Riemunkiljahdukset jäävät huutelematta ja henki on ennemmin vastusteleva, eikä maksettu matka tunnu kiinnostavan tuon taivaallista ainakaan näin alkuun. Mitch yrittää hehkutella Islannin mehevillä hummereilla ja upeilla naisilla, mutta vastakaiku on viileämpää lajia. Vastusteluista huolimatta päästään pikaisesti Yhdysvalloista pitkälle lentomatkalle, ja elokuva ehtii saamaan viitisen minuuttia kelloon, kun onkin koneen aika laskeutua määränpäähän, eli aikaa ei tahdota tuhria esittelyihin ja pohdiskeleviin pohjusteluihin tässä tapauksessa. Hurjalla vimmalla ei kuitenkaan lähdetä Islannin salaperäisiä kolkkia koluamaan, vaan verkkaisesti ravintolasuosituksia matkaoppaasta tavaillaan. Tarkoituksena on kierrellä saarta enemmänkin, kunhan vauhtiin päästään, ja siihen tarkoitukseen Mitch on vuokraillut varsin rouhean maastoajoneuvon, jonka pitäisi vetää melkoisen mutaisillakin pikkuteilläkin tarpeen vaatiessa.
Ensimmäiset ajokilometrit körötellään helpommassa maastossa ja vuorien vilkahdellessa horisontissa Colin tilittelee potevansa pikkuisen pahaa mieltä tästä vapaamatkustamisesta ystävänsä lompakolla, mutta Mitch torppaa nämä surkuttelut alkuunsa. Edessä avautuu upeaa näkymää, joten ehkäpä olisi parempi keskittyä nautiskeluun. Parina päivänä pitäisi pyöriä Reykjavíkin lähistöllä ja siitä sitten jatkaa kierrosta, kun alkaa sopivalta tuntumaan. Kyseessä ei taida olla mikään erityisen tarkasti etukäteen suunniteltu ajeluretki, jossa minuuttiaikataulun mukaan seikkailtaisiin kohteesta toiseen, vaan vapaamuotoisempaa menoa pitkine oleskeluhetkineen. Silloin tällöin puhellaan perheistäkin ja niinpä taustat vähitellen lähtevät katsojallekin avautumaan. Jonkin verran tuntuisi löytyvän selvittelemättömiä seikkoja, joihin lie syytä palata vielä vuosia myöhemminkin. Hotellilla aletaan valmistautua ensimmäisen illan rientoihin, vaikka pariprosenttinen laimea olut aiheuttaa pientä närästystä. No illallinen maistuu hyvin, ja aterioinnin jälkeen pienimuotoista kiertelyä kehitellään ennen nukkumahetkien vuoroa, eli kaipa avauspäivä voidaan ihan onnistuneeksi merkkailla.
Alusta lähtien vaikuttaa selvästi siltä, että tulossa on kosteahko reissu ja olut maistuu kyllä. Mistään silmittömästä juopottelusta ei kuitenkaan ole kyse, koska ajokunto ja jonkinlainen yleinenkin tolkku touhuun olisi hyvä säilyttää. Heti ensimmäisenä aamuna Mitch käväisee hankkimassa kyseenalaisempaakin tupruteltavaa rentoutumishetkiä silmällä pitäen, mutta näistä henkosista Colin ei niinkään välitä, vaan tuumii, että se oli niitä 1970-luvun juttuja ennemmin. Mainitaan, että takakanteen on nähty aiheelliseksi lätkäyttää päihdepuuhista varoitteleva symboli. Liekö tämä puoli sitten kiroilun ja muun verbaalisen revittelyn kera syynä kohtalaisen korkeaan 16 vuoden ikäsuositukseen. Väkivaltaahan elokuvassa ei käytännössä ole lainkaan ja paljaan ihonkin suhteen edetään kohtalaisen niukalla linjalla. Joka tapauksessa tuntuu hiukan liioitellulta, sillä ei Land Ho! mielestäni juttujen, olustelun tai pössyttelyn suhteen hillittömästi pääse riehaantumaan.
Matkan alkuvaiheeseenkin mahtuu yllätyksiä, sillä Mitch saa sähköpostin kautta kyselyä huomattavasti nuoremmalta serkultaan Elleniltä (Karrie Crouse), että koska hän on kaverinsa Janetin (Elizabeth McKee) kanssa tulossa Grönlannista Reykjavíkiin, niin viitsisikö Mitch mitenkään noutaa heidät lentokentältä. Mitch tietysti toivottaa tervetulleeksi mahdollisuuden viettää iltaa kaupungilla parin nuoren neidon kanssa, vaikka Colin varautuneeseen tyyliinsä on hieman epäileväinen näidenkin aikeiden suhteen. Ellen jo ennakkoon varoittelee Janetia Mitchin omalaatuisuudesta ja tutustuminen sujuukin suhteellisen sopuisasti, vaikka Mitch ei uusien tuttujen seurassakaan hirmuisesti ala arkailemaan sanojaan, vaan tölvii menemään, minkä mieli tekee. Suorapuheisesti hän tokaisee, että seuralaisilla sopisi olla päällään pikkuisen parempaa ja kenties paljastavampaakin vaatetusta, jos ollaan lähdössä syöminkeihin ja juominkeihin iltasella. Seurueen uusille jäsenillekään ei tunnu Mitchin sätkät kelpaavan, ja tämä päivitteleekin, että on päätynyt juhlimaan kolmen ilonpilaajan kanssa. Kaupungin valot kuitenkin houkuttelevat kurkistamaan paikalliseen yöelämään, joten sinne siis...
Ravintolassa Mitch jatkaa linjallaan kommentoiden hivenen halveksivasti neitojen asuja puhellen, että mistä lie paidoista yhdisteltyjä sekavia luomuksia ovat hankkineet samalla ivaillen Ellenin kasvissyöntiä. Colin kuitenkin yrittää olla huomattavasti sopuisampi ja osaltaan vastaa siitä, että pöydässä käydään mielekkäitäkin keskusteluja jatkuvan hyökkäävän nälvimisen sijaan. Mitch on toisenlaisella tuulella, ja tilaisuuden tullen piikittelee kaveriaan, että tämän entinen vaimo lukitsi Colinin taloon, eikä päästänyt enää Mitchia moikkailemaan. Pikkuhiljaa Colin kyllästyy tähän riidanhaastamiseen ja härnäilyyn huomauttaen siitä ystävälleen, joka ymmärtääkin jättää pahimmat piikittelyt pois. Voi muuten loma loppua lyhyeen. Kukaan ei toistensa kurkkuun käy piruiluista huolimatta, mutta virkistävä ilta tulee hieman aiottua aiemmin päätökseensä. Baarin puolella ikäänsä muuhun juhlakansaan vertaillen pohdiskeleva kaksikko saa hieman myöhemmin käydä noukkimassa Ellenin talteen, sillä tämä on simahtanut kesken rientojen. Hoiperrellen hotellille suuntaillaan ja seuraavana päivänä Ellen ja Janet erkanevatkin jo omille teilleen. Samalla hyvästien kohdalla Mitchin ja Colinin seikkailu alkaa nytkähdellä kunnolla liikkeelle, sillä tie nähtävyyksineen kutsuu ja ainakin osa alkukankeuksista on saatu parin illan aikana karsittua pois tieltä...
Reippaammasta kielenkäytöstä tulikin jo mainittua, ja elokuva tosiaan parin ensimmäisen minuutin aikana tekee selväksi, että jos korvat ovat kovin herkät karkeampien ilmaisujen suhteen, niin Land Ho! taitaa olla väärä valinta. Tällaista tykittelyä kyllä harrastellaan läpi elokuvan, mutta kun aletaan kunnolla päästä vauhtiin, niin ne tokaisut pääsevät paremmin hautautumaan muiden puuhien sekaan, ja väittäisinpä niinkin, että Mitchin tahtikin näiden heittojen osalta hivenen hiipuu reissun edetessä. Muutenkin vaikuttaa vähän siltä, että Mitchista on tahdottu tehdä alkuun hieman rasittavalta vaikuttava heppu, jonka seura ei ainakaan heti erityisen houkuttelevalta vaikuta. Alatyylisiä vitsejä löytyy matkan edetessäkin sieltä täältä, mutta eipä katselun jälkeen jää onneksi sellaista vaikutelmaa, että päätarkoituksena olisi räävittömyyksillä revitellä ja katsojaa myötähäpeässä kieritellä seuraillessa muiden tuskaisaa kärvistelyä Mitchin höpötellessä vulgaareja murjaisujaan, joista toverit eivät niinkään jaksa aina ilahtua.
Seikkailijakaksikkoa ei oikein tee mieli sopuisimmaksi luonnehtia ja mahtuuhan alkuvaiheiden jälkeenkin mukaan vielä eripuraista kärhämää ja päreiden pienimuotoista polttelua, kun äänekkäämpi reissukaveri alkaa käymään hiljaisempia ja vähemmän hyökkääviä hetkiä kaipaavan Colinin hermoille. Mitä ilmapiiriin tulee, niin päivien vaihtuessa siirrytään kuitenkin kohti mukavampaa mielialaa ja oikeastaan tunnin jälkeen ei enää tunnu olevan tarvetta kärhämöidä keskenään ja kehitellä pikkuriitoja milloin mistäkin. Siitä katsoja kiittelee ja toki siitäkin, ettei konfliktien hiipuminen tarkoita samalla vakavoitumista ja huumorista luopumista, vaan lopun lähestyessä lampsitaan verkkaiseen tahtiin tunnelmiltaan kepeämpään suuntaan ja saadaan hyvinkin nautittavista värähtelyistä kiinni napattua. Mitchistakin alkaa kuoriutua ihan pidettävä heppu, vaikka ärhäkkyyttä edelleen löytyy.
Ensimmäisellä yrityksellä tulikin vähän hassussa kohdassa paineltua stoppia, sillä jos olisi hieman eteenpäin jaksanut, niin Land Ho! olisi kunnolla nytkähdellyt käyntiin ja kuviin tullut viehättävääkin touhua. Kireät tuntemukset herrojen väliltä alkavat väistymään ja jossakin määrin korvautuvat lämpimämmällä oleilulla. Missään vaiheessa tarina ei imeläksi sulosteluksi kuitenkaan lähde suuntaamaan, eikä se oikein hahmoihin tai yleiseen henkeen sopisikaan. Vaikuttaakin ennemmin siltä, että Land Ho! tahtoo hiukan niitä herkempiä hetkiään piilotella, sillä näissä kohtauksissa omiin silmiin näyttää siltä, että kamera ottaa etäisyyttä hahmoihin, eikä zoomaile seuraamaan, ilmestyisikö silmäkulmiin vaikka kyyneleitä. Eriasteisia avautumisia kaverien jutusteluissakin kuullaan ja lopulta tulee se perinteisen suuren paljastuksen paikkakin. Enempiä etukäteen sitä valottelematta tokaisen, että tämäkin tuokio hoidetaan tyylikkäällä tavalla ja siten, ettei se kokonaisuudesta ikävällä tavalla pakollisena herkistelyhetkenä silmiin pistä. Jos hahmoilta jäävät isommat kyynelöinnit väliin tai piiloon, niin eipä katsomossakaan tullut tirauteltua, mutta hyvää mieltä tämä meno etenkin viimeisellä kolmanneksellaan onnistuu nostattelemaan.
Mitä on tullut komediatarjontaa tihrusteltua, niin yleiskäsitykseksi on muodostunut, että usein panostetaan paukkuja alkuvaiheisiin ja hyvissä ajoin ennen loppua vitsit alkavat vähentyä tai muuten vain kulahtaa homman hiipuessa liialliseen vakavoitumiseen. Land Ho! onkin tästä kaavasta poikkeava epeli ja sitä voisi luonnehtia hitaaksi syttyjäksi. Onhan sitä huumorilla höystettyä höpöttelyä toki ensimmäisellä kolmanneksellakin, mutta omiin korviin väsähtäneimmiltä vaikuttavat jutut sijoittuvat samalla pitkälti sinne. Näin viimeinen puolituntinen onkin mielestäni parasta antia ja sieltä löytyvät elokuvan sekä hauskimmat että koskettavimmat hetket. Laittaapa se samalla toivomaan, että voisi kauemminkin jatkua, kun hyvään vauhtiin on päästy. Alkupuolen kommelluksia muistellessa näyttää siltä, että se on vasta vähän kangertelevaa verryttelyä taidenäyttelyhorinoineen ja sekalaisine vääntöineen. Muutenkin nämä minuutit vähäsen varautuneilta vaikuttavat, kun kaverukset pysyvät pitkälti sisätiloissa ja Islannin kauneuttakin piilotellaan, sillä harvoin ja rajatusti väläytellään maisemia, jotka ovat lievästi sameaa ja sumuista kuvaa tuossa vaiheessa.
Elämäniloisemman vaihteen nytkähtäessä päälle myös kuvasto kohenee antamaan oman lisänsä hyviin värähtelyihin ja haaleiden päivien sekaan alkaa eksyä kirkkaampia näkymiä. Tai voi olla, että osa vaikutelmasta on katsojan päänsisäistä tuntemusta, sillä kuvaukset ovat varmaan melko pitkälti säiden armoilla hoidettu, ellei aikataulua ennakkoon kovin venyväiseksi suunniteltu. Joka tapauksessa siinä positiivisin mielin vartoilee, että joskohan jonkin mutkan takaa ja usvan seasta paljastuisi haaveiltu upea auringonlasku. Jos näitä miellyttäviä tunnelmatuokioita muistelee, niin kaksikon hiljaisempi olusteluhetki pikkuhiljaa pimenevässä yössä erottuu edukseen, vaikkakin jälkiseuraukset kallistuvat ärtymystä toisessa osapuolessa nostattavaksi sokkosamoiluksi. Koko reissun mielekkyyskin tulee kyseenalaistetuksi, sillä Colin kaipaa rauhallisia hetkiä, kun taas Mitchin mieleen on, että sattuu ja tapahtuu jatkuvasti, sillä tämän mielestä elämä on liian lyhyt, jotta sitä tahtoisi sammaloitumiseen haaskailla.
Yhtenä huippuna pilkistelee seikkailullisempi vaihde, jolloin In a Big Country kajahtaa soimaan ja samalla pääsee valloilleen vire, jota eivät enää mitkään negatiiviset vastoinkäymiset pääse jyräämään. Teiden kunto toki huononee, kun körötellään vähemmän asutuilla seuduilla ja pientä tulvaa on siellä ja täällä valumassa ajoväylien yli, mutta sepä ei viiletystä haittaa ja taustalla jatkuvasti nähtävät vuoret vielä mielialoja kohottelevat korkeammalle. Kaverusten päätellessä onnistunutta päivää iltanuotiolla eväspopkornien poksahdellessa voi vain tuumailla, että heppujen retkeily oikein houkuttelevalta vaikuttaa. Sinänsä rentoa tahtia liikuskellaan ja on reilusti aikaa pysähdellä elelyn iloista nauttimaan, mistä katsomoonkin lämmintä hehkua säteilee. Pitääkin kiitellä tekijöitä siitä, että näitä pysähdyspaikkoja on hyödynnelty ja muutenkin letkeitä sekä rentoja hetkiä tavoiteltu, eikä tykitelty runsasta 90 minuuttia täyteen ohjelmaa tai vitsinvääntöä.
Maisemaosaston suhteen monia ihastuttavia näkymiä saa hieman kitsastelevamman alun jälkeen tuijotella. Minulle parhaiten tuntuu toimivan pätkä, jossa Colin heittää repun selkään ja lähtee lampsimaan vuoristopolkuja kohti, josko sieltä olisi rentouttavaa omaa rauhaa löydettävissä. Kylpyhetki melkoisen upeissa puitteissa jääkin heti mieleen, ja kun tähän yhdistellään patikointia puroilla ja putouksilla, niin eipä tee mieli lainkaan valitella taustakuvituksen suhteen. Jos tarkemmin tahtoo paikkoja eritellä, niin kaverukset lähtevät kaupungista huristelemaan Islannin Kultaiselle kierrokselle, joka onkin turistien suosima ja noin 300 kilometrin mittainen lenkki Reykjavíkista kohti maan keskiosia ja takaisin. Tämän reitin varrelta löytyy vaihtelevia nähtävyyksiä, joista ainakin jokunen on katsojan iloksi käyty kameroilla ikuistamassa. Isommista kohteista ensimmäisten joukossa vastaan tulee monivaiheinen Gullfoss-vesiputous. Matkaoppaasta tavaillaan, että kyseessä on Islannin kuuluisin vesiputous, joka yleisönsä parhaiten haltioittaa auringon hehkuessa. Kaverusten käväisy toki taitaa ajoittua sen verran samealle päivälle, ettei paikka täyteen loistoonsa sateenkaarineen pääse, mutta upeaa kuvaa kuitenkin saadaan ja reissukaksikonkin valtavat ja kohisten vyöryävät vesimassat tuntuvat edes hetkiseksi mykistävän. Höyryn keskellä putouksen eeppisiä tunnelmia hengitellessä Mitch puheleekin, että Last of the Mohicans tulee väistämättä mieleen. Kuumat lähteet raivokkaine ryöpsähdyksineen erityisesti Mitchia kuumottelevat, ja vähäsen vinksahtaneesti kuvaillen hän yrittää geysirien purkauksia kaverilleen markkinoida. Pitäähän sitä siis käydä tällainen vesiräjähdyskin kokemassa. Gullfossin lähistöllä sijaitseva Strokkur saakin sylkäistä lähes kiehuvat terveisensä taivasta kohti, miekkosten jännityksellä vartoillessa, että milloinkas keskimäärin alle kymmenen minuutin välein purkautuva lähde alkaa rähisemään.
Matkan loppuvaiheilla seikkaillaan luonnonsuojelualueella Landmannalaugarissa, joka on ilmeisesti ainakin patikointipuuhista viehättyneiden suosiossa. Käyhän pääkaksikkokin toki pikkuisen jalkailemassa, ettei reissu pelkäksi autonököttelyksi pääsisi kallistumaan. Sanotaan vaikka siten, että puolestani niillä poluilla olisi voinut mittavammankin kiepsahduksen käydä käpsyttelemässä, sillä jylhät näkymät eivät lainkaan saa kyllästymään. Mitä tuossa on tullut paikkoja mainittua, niin silmänilojen suhteen tarjonta ei pelkästään niihin onneksi rajoitu, vaan ne ovat eräänlaisia pääkohteita kierroksella. Kilometrien rullaillessa tulee kivasti vaihtelevia näkymiä vastaan ja monissa kohdissa olisi voinut kauemminkin oleilla, mutta lopputuloksena olisi ollut siinä tapauksessa aivan toisenlainen Islannin saaga kuin tällainen runsaat 90 minuuttia rullaileva komedia. Loppupuolelta pitää vielä ehdottomasti mainita lähes satumaisella kauneudellaan melkein mykistävä sinistä viileää hehkuaan hohkaava jäätikkö, joka tuntuu laittavan Mitchinkin hiljaiseksi. Hieman nihkeästä käynnistyksestään huolimatta Land Ho! jättää tosiaan monessakin mielessä nälkää jäljelle lopputekstien pyöriessä.
Sitä poltetta voi toki ensihätään lähteä ruokkimaan levyn poistettujen kohtausten valikoimalla, sillä näitä on laitettu mukaan neljä kappaletta, joista muodostuu yhteiskestoltaan noin 12 minuutin pätkä. Ensimmäinen näistä on parin minuutin pidennetty versio yökerhokeskusteluista parivaljakon kokiessa pienoista nuoruudenkaipuuta ennen kuin tulee aika käydä koppaamassa simahtanut Ellen talteen lattialta. Ihan hyvää höpöttelyä tässä kuullaan, muttei lopulta mitään kovin oleellista huvitusta. Toinen napsaus ei ole sinänsä edes kohtaus, vaan runsaan kymmenen oton kooste, jossa Mitch toistelee yhtä sanaa minuutin verran. Kolmannessa on hivenen vinksahtanutta jutustelua aaveunista tyyppien talsiessa jalkakäytävällä, eikä sitäkään minuuttia osaa elokuvaan haikailla. Mittavin napsaus on vaihtoehtoinen avauskohtaus ennen lentoa Islantiin, jolle kertyy pituutta kahdeksan minuuttia, eli noin kaksinkertainen määrä mitä elokuvaan lopulta päätyi. Tässä versiossa elokuvan nimenä on ilmeisesti ollut vielä Lay of the Land. Erityisen merkityksellisiä paljastuksia jakso ei omasta mielestäni sisällä, vaan tarjoaa lähinnä rauhallisemman käynnistyksen, kun seuraillaan Colinin ajelua Mitchin mökille. Musiikin ja vihertävien kuvien myötä avauksen sävy on näin hiukan iloisempi sekä pirteämpi, mikä ei välttämättä elokuvan ensimmäiseen kolmannekseen olisi sopinutkaan. Jälleennäkemisrupattelua toki on enemmän mukana, eikä se mitään väsähtänyttä turinaa ole, että olisi laatusyistä pitänyt pois leikata.
Katselun jälkeen aloin muistelemaan muita vastaavia lomailevampia reissuseikkailuja elokuvien puolella, mitä on tullut viime vuosina nähtyä, ja väittäisinpä, että Land Ho! lopulta ihan hyvin pärjää vertailussa. The Bucket List vähän vakavammasta lähtökohdasta ponnistaa uutta kipinää etsimään, mutta väittäisinpä, että näissä kahdessa elämänhalua takaisin haikailevassa teoksessa on yhteisiä teemojakin sekä vastaavia ärähtelyjä ja kumpikin näistä aineksista melkoisen miellyttävän kokemuksen katsomoon lähettelee. Australiaan sijoittuva automatka Charlie & Boots samansuuntaisella tavalla yrittää herätellä sympaattisen pääparin hiukkasen hiipunutta yhteyttä parempaan eloon ja ihan kiva elokuva sekin on, vaikkakin minusta Land Ho! voiton vie, jos keskenään kisailisivat. Elokuvassa Out to Sea autoreissun tilalle tulee pidempi risteily, mutta eripuraisen iäkkäämmän herrakaksikon lomatouhuissa on myös tuttua henkeä havaittavissa, mutta mukavasti viihdyttävä laivailu ei lopulta läheskään yhtä antoisaksi kokemukseksi kohoile, ja etenkin maisemakuvaosaston suhteen toivottavaa jää. Täytyyhän tietysti mainita myös Steve Cooganin ja Rob Brydonin ajelua sekä ravintola-arvosteluja sisältävä The Trip, jonka heittäisin näiden elokuvien kärkeen. Monipuolisen ja runsaan reissukuvaston lisäksi tyypit harrastavat suunnilleen läpi elokuvan ainakin omaan huumorintajuun erinomaisen hyvin osuvaa piruilevaa sekä teräväkielistä höpöttelyä. Nauraa saa useampaankin otteeseen ja hymy on lähes jatkuvasti kasvoilla, sillä niinkin hyvin sekä sujuvasti jutustelu rullaa. Ainakin minusta Land Ho! jää tässä suhteessa selvästi jälkeen, sillä pitkin Pohjois-Englantia huiteleva kaksikko kyllä kehittelee huomattavasti monivivahteisempaa sekä kiitettävän hykerryttävää turistavaa. Muistutellaan kuitenkin, että näiden nuorempien herrojen sanailu vaikuttaa selkeämmin kirjoitetulta materiaalilta, kun taas Mitchin ja Colinin keskustelut hieman aidommilta horinoilta.
Kaikki yläpuolella mainitut elokuvat ovat kuitenkin omasta mielestäni suositeltavaa katseltavaa näistä reissailuista nauttiville. Itsellä ei tosiaan useinkaan ole vaatimuslista hirmuisen korkealla, eli kunhan saadaan hyvät jutustelut aikaan sekä kuvat ja tunnelmatuokiot kohdilleen, niin minäpä viihdyn erinomaisesti elokuvasohvalla seurailemassa. Muistuttelenpa kuitenkin, ettei mikä tahansa kuona sentään kivojen kuvauspaikkojen ansiosta hyväksi elokuvaviihteeksi muutu ja siitä sarjasta pari esimerkkiä tulee nopsasti mieleen. Sune på bilsemester on oiva näyte, miten lähtökohtaisesti kivan ja monipuolisen reissukomedian voi tärvellä vastenmieliseksi ja vaivaannuttavaksi sähellykseksi sekä sekoiluksi, jota eivät upeat maisematkaan millään pelastamaan pysty. RV: Runaway Vacation on toinen tyhjänpäiväinen turhuus, josta on hankalaa mitään hyvää hassuttelua löytää, ja vaikka kamalin kurjuus lopulta jääkin pohjilta kaivelematta, niin samoin kehut ovat kovin laihat. No, eiväthän kaikki reissut voi ihan putkeen mennä, vaan välillä vastaan tulee näitä jossakin määrin hermoille käyviä perhelomapiinajaisia. Näitä naputellessa muistui mieleen, että pitäisi viimeinkin yrittää etsiä käsiin jostakin Brydonin ja Cooganin uudempi seikkailu Italian suunnalla, eli The Trip to Italy, jonka voinee olettaa tarjoilevan herkullisia hetkiä monellakin osa-alueella. Niin, ja tietysti herrojen molemmat ravintolakiertueet varmaan sarjaversionakin kelpaisivat. Mitchin ja Colinin kommelluksia seuraillessa pohdin myös, että saattaapi Robert Redfordin ja Nick Nolten mittavampi vaellus elokuvassa A Walk in the Woods vastaavia tuokioisia tavoitella. Aikoinaan elokuvasta kuullessani se ponkaisi kohtalaisen korkealle odotuslistalla, mutta trailerin nähtyäni suurin into hiukan hiipui, koska huumori vaikutti siinä jokseenkin huonolta ja vitsailu vähän väkinäiseltä. Land Ho! tavallaan palautti toivoa metsäkävelynkin suhteen, koska onnistuipa se osoittamaan, ettei muutama heikompi höpöttely muuten hyvää retkeä täyteen turmioon viskaise.
Jatkosuunnitelmia siis tällaisten elokuvien suhteen löytyy, eikä vielä ole todellakaan matkauupumus tai kyllästyminen käymässä kimppuun, vaan mielestäni kyseessä on oiva konsepti kaverikomedialle näin elokuvamatkaajan näkökulmasta. Satuin myös silmäilemään ohjaajien, eli Aaron Katzin ja Martha Stephensin filmografioita ja etenkin jälkimmäisen kaksi aiempaa pitkää ohjausta kovasti kiinnostavat ja kuumottelevat ennakkoon. Vuoden 2012 Pilgrim Song vie päähenkilönsä etsimään elämäänsä uutta puhtia ja mielekkyyttä Sheltowee Trace Trailin upeista maisemista. Tämän teoksen kohdalla on varsin lupaavaa ennakkovärinää, että juurikin minulle tehty patikointiseikkailu, eli pakkohankinta, kunhan hyvä julkaisu tulee vastaan. Stephensin debyyttiohjaus Passenger Pigeons myös saa toiveet kohoilemaan, sillä samoille seuduille sijoitettu toivoa ja kauneutta tavoitteleva tarina kuulostaa hyvältä sekä herkistävältä iltailolta. Kumpikin on ilmeisesti jäänyt rajatumman yleisön ihastelemiksi, eikä käsittääkseni näistä valitettavasti ole kotoista levyjulkaisua saatavilla, mutta täytyy pitää silmät tarkkoina muiden maiden suhteen.
Land Ho! ei tosiaan minusta niiden komedioiden joukkoon kuulu, jotka heti ensiminuuteillaan vastustamattomasti ihastuttaisivat, vaan kiintymyksen muodostuminen vie pikkuisen tavanomaista kauemmin. Kunhan päästään kunnolla liikkeelle, niin sitten kyyti onkin nautittavaa ja odotuksetkin samalla ylittyvät Islannin huokuessa kauneuttaan kuviin. Matkaajien juttuja voisi vielä tiivistellä siten, että aiheet vaihtelevat kiitettävästi, sillä välillä turistaan Arnoldin kyseenalaisemmasta komediatuotannosta, kun taas toisena hetkenä lähestytään uskonnollista mystiikkaa sekä olevaisuuden ydintä unohtamatta tietenkään omakohtaisia ja arempiakin elämänvaiheita. Huumori ei hersyvintä ole, mutta myönnän kyllä jokusen kerran ääneenkin naurahtaneeni ja melko tasaiseen tahtiin hiljaisempi huvitus oli mielessä läsnä, eli kuivaksi en elokuvaa lähtisi lyttäämään höpöttelyjen osalta. Näppäinverryttelyn päätteeksi sopii tietysti ylistää ja kiitellä mahtavaa lopetusta, sillä se jättää toivomaan lisää. Seikkailuhenki on valloillaan ja kaikkiaan kyseessä on yksi elokuvan ehdottomista huippukohdista noin tuntemusten suhteen. Minulle tällainen on harvinaisempaa komedioiden kohdalla, sillä usein vaikuttaa siltä, että parhaat jutut ovat jo ennen viimeisiä minuutteja hiipuneet, kun taas Land Ho! näyttää viimeisessä kuvassaan siltä, että reipasta menoa olisi tarjottavana vielä roppakaupalla ja kaverusten edessä on lukemattomia hyviä juttuja. Houkuttelevasti höyryäviin altaisiin onkin mukava päätellä mielekästä seikkailua ja näitä hetkosia katsellessa mielekkäitä tuulia katsomoon puhkuu ajatus siitä, että etsittyä uutta puhtia ja iloa elämään löytyy sekä vanha kaveruus uuteen kukkaan puhkeaa. Onko se sitten sitä mainostettua pippurimaista potkua vai ihan jotakin muuta, mutta erinomaista elokuvaviihdettä ainakin!
Land Ho! (2014) (IMDB)
Mitchin ja Colinin seikkailuun liittyviä lisämateriaaleja tuli tarkasteltua ja niiden pohjalta naputeltu kooste löytyy tuolta:
Trivianurkkaus 17: Land Ho!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti