Tornionlaakso - neljän tuulen tie
Tutulla näkymällä aloitellaan, sillä Saanatunturi otsikon takaa kurkistelee, vaikkakin vähän ennakoivasti, sillä niille seuduille siirtyillään varsinaisesti vasta loppuhetkillä. Tämä dokumentti on tehty pohjoiseen suuntaavaa turismia vilkastuttamaan ja kuten nimestäkin voinee päätellä, niin juurikin Tornionlaakson matkailumahdollisuuksia keskitytään esittelemään. Kyseessä onkin Tornionlaakson matkailijayhdistyksen tilaama teos, eli kaipa tämän voi ihan rehellisenä mainoksenakin ottaa. Kenties siitä syystä elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat herrat Erkki Leppänen ja Paavo Suensaari eivät muuten ole mittavia elokuvauria itselleen kehitelleet. Kumpikin on vieras nimi, mitä näihin Lappi-pätkiinkin tulee, mutta sanottakoon samalla, että Leppänen hoitaa tässä teoksessa kertojankin hommat. Kuvaajiksi on merkitty Niilo Heino ja Yrjö Aaltonen, joille myös IMDB osaa näyttää kohtalaisen ansiolistan, ja epäilemättä herrat ovat kuvanneet elokuvia, jotka eivät sivustolla lainkaan näy, sillä eipä tätäkään matkailukatsausta sieltä löydy. Molemmat näyttäisivät erikoistuneen näihin lyhytdokumentteihin, ja Heino toimikin vastaavassa ominaisuudessa edellisen valikoiman elokuvassa Nyky-Lappia.
Se tekijöistä ja taustoista, sillä on aika lähteä vähitellen pohjoisen teitä pöristelemään. Ehkei ihan heti kuitenkaan auta moottoria ärjäistä käyntiin, sillä kertojalla on vähän turistavaa Lapin turismin tilasta 1960-luvun alussa. Ihmismäärät ovat ilmeisesti nousussa, mikä osittain selittynee silläkin, että lentokoneet ovat alkaneet kuljettaa halukkaita matkaajia Lappiinkin. eikä aikaa kulu enää samoissa määrin, jos ilmateitse Torniota kohti seikkaillaan. Rautateitä pitkin kolistelevat junat myös stoppinsa Torniossa tekevät ja automatkailu on lisäksi erinomaisen suosittua puuhaa. Leppänen selittääkin, että kohti Kilpisjärveä autoilee tuhansia tulijoita eteläisemmästä Euroopastakin ja tietenkin kotimaiset lomailijat päälle. Pitäähän sitä aiheeseen sopien mainitun matkailijayhdistyksen toimistollakin käydä palveluja pikkuisen kehumassa, mitenkäs muuten... Ennen kuin tie lopulta kutsuu, niin lätkäytetään katsojan ihmeteltäväksi karttakuva, johon on muutamia merkittävämpiä paikkakuntia merkkailtu ja samalla eroteltu Tornionlaakson alue Suomen puolelta. Jos Torniosta lähdetään kulkemaan ylöspäin, niin matkaa päätepysäkkiin kertyy miltei 500 kilometriä, eli kohtalaisen kokoinen viipale kotimaan läntistä Lappia olisi tarkastelun kohteena. Kenties hiukkasen turhankin kookas kimpale 12-minuuttiselle dokumentille.
Tornionjoki saa toki alkunsa Ruotsin puolelta Kiirunan seuduilta, mutta aivan sinne saakka ei tosiaan ole aikomuksena pinkaista, vaan reittinä toimii valtatie 21, joka siis myös Neljän tuulen tienä tunnetaan. Jos Torniosta lähdetään, niin ajeltavaa Suomen ja Norjan rajalle kertyy 466 kilometriä, ja suurimman osan ajasta se mutkittelee aivan Ruotsin rajan tuntumassa, joten jos siltä tuntuu, niin valtakuntaa pystyy kätevästi vaihtamaan useammassakin ylityspaikassa. Vaikka Norja lopulta vastaan tulee, niin tie ei tietenkään siihen lopahda, vaan voipa sitä pitkin huristella melko suoraa reittiä Tromssaan. Kilometrit eivät dokumentissa heti lähde vilisemään, vaan maltetaanpa Torniossakin muutama hetki viettää ja ensimmäisenä nähtävyytenä onkin paikallinen kirkko, jolle on ikää kertynyt jo päälle kolme vuosisataa. Näissä Lappi-elokuvissa kirkot tuntuvat olevan kohtalaisen usein väläyteltyjä nähtävyyksiä, mikä sinänsä on hyvin ymmärrettävää, koska korkeuksiin kohoilevat tornit ja muut rakennelmat usein varsin jylhinä näyttäytyvät etenkin avarampia maisemia vasten sijoiteltuna. Tornion kirkko ei aivan tässä mielessä pääse loistamaan, sillä puuta ja muuta häiritsevää vierestä löytyy, mutta käväistäänpä kuitenkin hetkellisesti sisätiloissa.
Matkaa on niinkin paljon kuljettavana, ettei siinä oikein jouda pysähtelemään ja yksityiskohtaisemmin paikkoja esittelemään näissä minuuttimäärissä. Seuraavana etappina on Alatornio, jonka kohdalla puhellaan pari sanaa siitä, miten sekä Suomen että Ruotsin harrastama massiivisten tukkipinojen uittaminen vaikuttaa voimakkaasti jokinäkymiin. Kyllähän kuvissa isompaa puupalikkaa silmien ohi kiitettävästi lipuukin ja ehditään lyhyt silmäys uittopuuhaankin ottaa. Tukkien kuljettamisesta päästään toisenlaiseen harrastukseen, mikä samalla joelle erityisen suosittua on, eli kalastukseen. Kivirannan noin 200-vuotias lohipato onkin omanlaisensa merkkipaikka. Karungissa Tornionjoki kuohahtelee komeasti Kukkolankoskessa ja kertoja vähän yrittää vinkkailla, että näiltä seuduilta nälkiintynyt matkaaja saa maistuvaa ja perinteistäkin haukkailtavaa autoilun oheen. Kuvausporukka kiihdyttelee menoaan ja huitaiseekin nopeasti Ylitornioon, mutta onhan polkua vielä jäljellä useita satoja kilometrejä.
Pitkää matkaa taivaltaville vinkkaillaan Pellon lähistöltä Kattilakosken leiriytymispaikkaa, vaan eipä tällä tahdilla ole aikaa jäädä telttoja pystyttelemään, kun Napapiirin pohjoisempi puoli kutsuu komenevine tuntureineen. Pienempien ja hieman suurempienkin kaupunkien ja kylien läpi autoillessa kertoja muistaa mainita, että runsas vuosikymmen aiemmin päättyneen Lapin sodan mittava hävitys alkaa olla osittain mennyttä elämää, sillä raunioiksi räjäytettyjä sekä poltettuja rakennuksia on kiitettävään tahtiin jälleenrakennettu uuteen kukoistukseen. Muonion kohdille saavuttaessa kesäiset kuvat ilman sen suurempia varoituksia hetkellisesti hyvästellään, koska pitäähän mainioille laskettelumahdollisuuksille myös hieman hehkutuksia suoda, eikä paljaiden rinteiden vilauttelu kuvissa välttämättä saisi näitä vauhtipuuhia erityisen houkuttelevilta näyttämään. Kertoja juttelee, että lisääntyvät turistivirrat ovat näidenkin tienoiden majoituspaikkoja rutkasti lisänneet. Vetonauloina mainitaan Yllästunturi, joka kohoilee runsaat 700 metriä merenpinnan yläpuolelle ja myös Pallastunturin maisemissa käväistään kääntymässä.
"Kokko harrasti myös valokuvausta ja kuvitti itse suurimman osan kirjoistaan. Hänen tuotannolleen on ominaista faktan ja fiktion sekoittaminen. Lapin-kirjoissaan hän kuvasi luontoa ja tunturisaamelaista kulttuuria. 1950-luvulla hän tuli surulliseksi siitä, että uusi aika määräyksineen ja rajoituksineen saapui Tunturi-Lappiin ja monet vanhat tavat muuttuivat."
Yrjö Kokko
Aina vain pohjoisemmaksi auton nokka näyttää, ja vaikka rajalle onkin edelleen matkaa, niin Enontekiön kuntaan vähitellen siirrytään. Hetassa on maltettu sen verran pysähtyä, että saadaan kirkosta kuvaa, mutta lumisten näkymien perusteella kyseessä on ilmeisesti ollut eri reissu, sillä valtaosa materiaalista on kuvattu loppukesällä ja alkusyksyllä. Kalaisia jokia sekä kauniita hiekkarantoja muistetaan ylistää, ja näissä kuvissa on taas tietysti kesämoodiin vaihdettu. Hetan lähistöltä löydetään kuviin Lappia teoksissaankin kuvanneen kirjailijan Yrjö Kokon talo, eli Ungelon torppa, josta Kokko kirjoitti vuonna 1957 ilmestyneessä teoksessaan. Hänet tunnettiin myös lalujoutsenen äänekkäänä suojelijana sekä eläinlääkärinä. Dokumentissa hänet tavataan työn touhussa naputtelemassa kirjoituskonettaan torppansa edustalla ihastuttavan kirkkaana päivänä ja epäilemättä innoittavat näkymät edessään. Minullekin Kokon nimi on tuttu, mutta teoksiin en ole tarttunut, sillä jostakin syystä on tullut oletettua, että ne pitäisivät sisällään enemmänkin metsästysjuttuja sisältävää eräelämää, mikä ei niinkään innosta. Esimerkiksi vuonna 1946 ilmestynyt Neljän tuulen tie voisi olla hyvinkin kiinnostavaa lueskelemista ja myös vuoden 1961 käsittääkseni varsin vahvasti kuvapainotteinen Tunturi saattaisi antoisaksi selailtavaksi osoittautua tai jo mainittu Ungelon torppa. Jukka Parkkinen kirjoittaa listan ensimmäisestä kirjasta tekstissään Saamelaisen identiteetin murros Neljän tuulen tie -romaanissa kommentoiden sen teemoja sekä sisällyttäen mukaan lyhyitä näytteitä Kokon kynästä. Siellä Parkkinen pohtii myös sitä, miten kirjailija itse tähän kuvioon sopii:
"Mikä on sitten itse kirjailijan, Yrjö Kokon identiteetti? Olen kokenut romaania lukiessani, että hän halusi kirjoittaa itselleen saamelaisen identiteetin. Kokon lapsuudenkoti oli jäänyt Karjalaan, hän halusi sodan jälkeen löytää itsensä ja paikkansa, saada tietää kuka hän oli ja minne hän kuului. Tämä oli siinä mielessä traagista, että hän identifioitui kuitenkin menneeseen, haki identiteettiä, joka oli itse asiassa jo murtunut tai ainakin murtumassa. Hän oli hyvin tietoinen siitä, mutta nostalgia onkin eskapismia.
Kokon isänmaa oli Karjala, sitä ei enää ollut. Hän kirjoitti itselleen toista isänmaata, vaikka tiesikin, ettei se ollut mahdollista."
Kirjaa Parkkinen summailee taas seuraavasti:
"Neljän tuulen tie –romaani voi pitää postmodernina teoksena. Siinä on lähes luentojen tapaisia jaksoja, joissa kerrotaan saamelaisesta elämästä ja lappilaisesta luonnosta. Siinä on myös intertekstuaalista ainesta, 1930-luvun korpelalaisuutta, saamelaisia kansansatuja, joikuja, viitteitä lappilaisiin merkkimiehiin, mm. Montelliin ja Hukka-Salkkoon, erilaisia kerronta tyylejä aina maalailevasta, impressionistisesta kuvauksesta koomiseen, lähes pakinoivaan tyyliin ja vieläpä lähes virginiawoolfmaista ajatuksenvirtaa. Postmoderniin viittaa myös romaanin sisäinen maailma: sirpaleisuutta ja kaaosta ilman järjestymistä kosmokseksi kuvataan sirpaleisesti. Romaani on tietoinen itsestään ja siitä, että sen tekijä on kuitenkin ulkopuolinen, selittävä ja kommentoiva."
Kokko on kiinnostanut enemmänkin Parkkista, sillä tämä on kirjoittanut vuonna 2003 ilmestyneen elämäkerran Yrjö Kokko – sadun ja luonnon runoilija. Sivustolta löytyy toki muitakin mielenkiintoisia tekstejä, joista tähän luontevimmin sopivat linkitettäviksi Kokkoa henkilönä pohtiva ja hänen historiaansa kurkistava teksti Yrjö Kokko, kirjailija vai eläinlääkäri? sekä Kokon luontokuvaamisesta kertova artikkeli Yrjö Kokko luontokuvaajana. Valokuvaus ei tosiaan ihan pelkkä harrastus Kokolle ollut, koska kuten aiemmin mainittiinkin, niin usein näitä kuvia päätyi kirjoja elävöittämään. Tunturi-kirjasta kerrotaan jälkimmäisessä linkissä:
"Tunturi on pääosin mustavalkoisista valokuvista – värikuvia on 12, mustavalkeita n. 130 – koottu kuvateos, joka esittelee Lapin luontoa ja ihmisiä, pääasiassa saamelaisia. Luontokuvissa on kesä- ja talvimaisemia, lähikuvia kasveista ja linnuista. Ihmiset oleilevat koti- tai kotaympäristössä, mutta mukana on myös työhön, lähinnä poronhoitoon ja porolla liikkumiseen liittyviä kuvia. Kuvatekstit ovat kertovia ja pyrkivät syventämään kuvien sanomaa. Teksteissä kuuluu Kokon ääni, joka ottaa kantaa luonnon ja Lapin puolesta. Kirjailija kritisoi mm. tekojärvien rakentamista ja metsänhakkuita, kertoo saamelaisten poroelinkeinon harjoittamisesta, saamelaisten tavoista, pukeutumisesta ja rodullisista piirteistä. Kokon poromiestä ja saamelaisia ihaileva ja kunnioittava suhtautuminen sävyttää kerronta.
Jonkinlainen koossapitävä ajatus Tunturi-kirjassa on saamelaisuuden kytkeminen vuodenaikojen kulkuun ja tunturimaisemaan. Ne eivät kuitenkaan pysty hävittämään teoksesta hajanaisuuden vaikutelmaa. Tuntuu kuin sekä Kokko että kirjan toimittanut Kaarina Visakanto olisivat etsineet kirjalle ideaa kuvista eivätkä kuvia kirjan ideaan."
Artikkelissa käsitellään myös samaisen kirjan saamaa vastaanottoa, mikä ei myytyjen teosten suhteen, eikä kaikkien arvioidenkaan osalta paras mahdollinen ollut. Muutenkin mukana on kiinnostavaa tietoa Kokon valokuvauksen kehittymisestä ammattimaisempaan suuntaan. Tunturi-Lapin matkailusivustolle on myös napattu pientä tarinaa Kokon alkuvaiheista ja muutosta tämän kovasti ihailemille pohjoisemmille seuduille. Lähteenä sivusto mainitsee käyttävänsä samaisen Parkkisen työstämää elämäkertaa. Vaikka Lappi ilmeisesti kuumana poltteli kirjailijan mielessä, niin eipä se sopeutuminen hänelläkään välttämättä ihan tuosta vain tainnut sujua, vaan omat tuskailunsa vaati ennen iloisempia päiviä ja kunnollista sulautumista yhteisön osaksi, kuten kirjoituksessa tiivistellään:
"Sodan jälkeen Yrjö Kokko muutti haaveittensa Lappiin, ensin Ylitorniolle ja sitten Muonioon, jossa toimi piirieläinlääkärinä. Muu perhe oleskeli Muoniossa vain loma-aikoina ja Kokolla oli useita palvelijoita, joista hän on kirjoittanut värikkäitä kuvauksia (Tyyne 304). Olot sodanjälkeisessä Länsi-Lapissa olivat vaikeita. Lähes kaikki rakennukset oli poltettu ja tiet olivat saksalaisten miinoittamia. Aluksi Kokko asui Ylimuonion Autioniemessä maanviljelijä Alfred Rantakokon talossa. Kokkoa onnisti asuintalon suhteen, koska se oli enontekiöläisten saamelaisten väärtitalo. Talossa vierailleitten saamelaisten kautta Kokko sai yhteyden lappalaisiin ja lappilaiseen elämänmenoon. Eläinlääkärintalon valmistuttua Muonion kirkonkylälle Kokko sai uuden hieman paremman asunnon.
Ensimmäinen kaamos oli etelästä saapuneelle raskas. Kokko kirjoittaa Ilmari Turjalle tammikuussa 1946: ”Pilkkopimeä syksytalvi meinasi suorastaan tappaa ihmisen henkisesti.” Olosuhteiden ankaruus oli yllätys Kokolle. Sähköä ei ollut, asunto oli kylmä ja vetoinen, teitä ei aurattu ja ainoa kulkuneuvo talvisten tiettömien taipaleiden taakse oli poro. Kokko ikävöi myös perhettään. Toisaalta hän viihtyi, mutta ei kuitenkaan aikonut viipyä Lapissa yhtään kauempaa kuin mitä kirjan tekemisessä menisi aikaa. ”Tämä on siksi karu ja ankara maa. Minä haluaisin hymyillä, mutta täällä se on mahdotonta.” Valmisteilla oleva kirja oli Lapin-satu eli Neljän tuulen tie, johon Kokko oli alkanut ottaa kuvia ja tehdä tarinaa jo Ylitorniolle muutettuaan."
Näin kirjailijan teoksiin paremmin tutustumattakin tekee mieli kaapata hänet hetkeksi tähän mukaan, sillä aiemmin linkitettyjen juttujen perusteella Kokko oli vähän murheissaan niistä tuulista, joita kehittyvä maailma pohjoiseen toi tullessaan. Dokumentissa hehkuteltu tie ja kasvavat matkailumahdollisuudet eivät siitä näkökulmasta välttämättä niin mielekkäiltä näytäkään. Kokolla toki oli taustaa luonnonsuojelijana ja -ystävänä yleisestikin, joten sen ymmärtää, miksi Lapin luontoa kovakouraisestikin kohtelevat tie- sekä rakennushankkeet saattoivat näyttää ennemmin murheellisilta kuin lupaavilta. Puhumattakaan lähes väistämättömistä vaikutuksista perinteisiin elämäntapoihin. Dokumentti taas on kasvavan turismin asialla, ja siltä kannalta katseltuna paranevat tiet sekä lisääntyvät majoitustilat tietysti kelpaavat paremmin kuin hyvin. Eikä oikein niinkään voi ajatella, että paikalliselle väestölle tästä kehityksestä olisi ainoastaan harmia seurannut.
Jos unohdetaan uuden ja vanhan maailman suruvivahteinenkin törmääminen, niin tällä nurjatkin puolensa omaavalla tietaipaleella on vielä yksi etappi jäljellä. Norjan rajan lähestyessä Kilpisjärvi taas kerran löydetään. Leppänen kertookin, että kuvausreissu oli suunniteltu ja ajoitettu siten, että saataisiin Saana taltioitua upeassa ruskaloistossa. Retkeilykeskuksen lähistöltä onkin porukkaa lähdössä talsimaan ruskavaellukselle, ja näistä paikoista edellisellä kerralla tosiaan turisin myös. Mallatunturien tuntumasta käynnistyy venekyyti kuljettamaan matkaajia kolmen valtakunnan rajalle, mikä tuo Norjan jylhemmät kalliomuodostelmatkin kaukaisempiin kuviin. Sinne saakka ei tosin poiketa tällä kerralla seikkailemaan, vaan saa riittää, että retkeilijät kiertävät rajamerkkiä, mikä toimii samalla Ruotsin pohjoisimpana pisteenä. Kilpisjärveltäkin saadaan talvista hiihtokuvaa ja pilkkimistä syysväreille vaihteluksi. Aivan viimeiselle minuutille on tosin säästelty huomattavasti eteläisempää ja samalla kesäisempää otosta, sillä päätöksenä saa toimia juhannuksen juhlistelu Aavasaksan avarissa maisemissa, jotka kesäyön aurinko vielä omanlaiseensa loistoon kaunistelee. Samoja näkymiä olen onnistunut muutenkin kuin ruudun tai kuvien välityksellä ihastelemaan, mutta kyseisestä käväisystä tulee syksyllä vuosikymmen täyteen, eli uuden vierailun aika alkaa tulla ajankohtaiseksi. Aavasaksa kuuluu Suomen virallisten kansallismaisemien listalle, ja upeat loppukuvat sieltä elokuvalle saadaankin.
Tornionlaakso - neljän tuulen tie (Elonet)
Tornionlaakso
Muonionjoki
Tunturia ylös alas
Iltaman toinen tuokioinen toki varsin vauhdikkaastikin viilettelee tunturien rinteillä, mutta kokonaiskuvaltaan pysyttelee paremmin samoilla seuduilla kuin edellinen autoreissu, mikä lienee ihan järkevääkin, sillä kestoa ei ole kuin seitsemän minuuttia. Kuvat pidetään tällä kerralla talvisina alusta loppuun, sillä päätarkoituksena on esitellä hiihtelyn iloja ja ennen kaikkea korkeampien tunturien tarjoamaa lasketteluriehaa. Lumisempaan ajanjaksoon osuvasta turismista höpötelläänkin pikkuisen ja siinä missä edellisessä Leppänen hoiti kertojaosuudet pitkälti kuivakammalla asialinjalla, niin tässäpä jälleen vapaammin tunnelmoidaan kevätauringon voimakkaasta loisteesta ja lumoavasta hehkusta hangilla. Jos paikkoja tarkemmin eritellään, niin Äkäslompolon lähistöllä liikutaan ja lasketellaan Yllästunturilla. Pohjoisempaa taas löytyy Pallastunturi ja voipa todeta, että Pallaksen hotellikin on hiukan puolessa vuosisadassa muuttunut, mitä nyt muistelen runsaan parin vuoden takaista vierailua. Alueen lukuisia rinteitä suositellaan, sillä niiltä löytyy haastetta eri taitotasoille ja vakuutellaan, että niin aloittelijat kuin kokeneemmat taituritkin omat väylänsä löytävät. Ylläshoviltakin saadaan lyhyesti kuvaa ja ihanteellisia laskettelurinteitä kovin kehutaan senkin kohdalla.
Tunturia ylös alas onkin hengeltään selkeästi sisarteos edelliselle dokumentille, koska päätarkoituksena näyttää olevan matkailun edistäminen. Myös kuvien suhteen voisi vastaavan väitteen heittää, sillä otokset ovat monesti vastaavia ja näyttää myös siltä, että osittain on käytetty täysin samaakin materiaalia, mikä osaltaan laskee intoa. Kyllästymään ei sentään ehdi, mutta hirveästi uuttakaan ei näistä pätkistä irtoa. Muutenkin vaikuttaa siltä, ettei niin hirmuisesti tämän lyhytdokumentin eteen ole tahdottu nähdä vaivaa, vaan useampaankin kertaan nähdään pitkä pätkä, jossa paikallaan nököttävä kamera seuraa laskettelijoita hitaasti korkeuksiin kiskovaa hiihtohissiä. Toistuvien tuokioiden lisäksi talvista tunturielämystä latistelee sekin seikka, että kuvanlaatu on paikoin kohtalaisen kehno ja kulahtanut verrattuna edeltäjään. Hetkeä aiemmin on saanut nauttia tarkoista ja kirkkaista kuvista, joten ero hiukkasen nuhjuiseen seuraajaan on kohtalaisen räikeä. Lumiturkkisten tuntureiden viehätyksestä näin viipale katoaa ja näkymät näyttävät muutenkin astetta karummilta. Siinä ei oikein uusia upeita unisteluja haikaileva tunnelmoiva kerrontakaan auta ja niinpä tämä hiihtokatsaus edustaa levyltä löytyvän kokoelman joukossa sitä vaisumpaa laitaa.
Tunturia ylös alas (Elonet)
1960-luvun alussa nämä lyhyehköt Lappi-dokumentit olivat ilmeisesti kysyttyjä, sillä edellisen valikoiman kolmikko oli silloin ilmestynyt ja näiden molempien valmistumisvuodeksi on merkitty 1961. Siinä missä viime kerralla pyrittiin tarkkailemaan paikallista luontoa ja tapoja sekä uuden ja vanhan maailman kohtaamista, niin tämä kaksikko käsittelee lähinnä kasvavaa turismia ja vieläpä yksinomaan positiiviseen sävyyn. Sinänsä tämä on ymmärrettävää, kun tilaajana tosiaan on matkailuteollisuus, mutta jos elokuvia tarkasteltaisiin tiukasti dokumentteina, niin silmien sulkeminen täysin nopean kasvun nurjilta puolilta sekä epäkohdilta olisi melkoisen paljon pisteitä pudottava tekijä. Tapani Niemi kirjoittaakin vauhdikkaista ja osin harkitsemattomistakin sekä röyhkeistäkin muutoksista ja hankkeista huomattavasti kriittisempään sävyyn tekstissään Lapin matkailun kaksi perinnettä. Paikoin surkuhupaisiakin esimerkkejä tarjoava kirjoitus laittaa pohtimaan elokuvien hehkuttamaa kehitystä hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Summailtakoon omalta osaltani vaikka siten, että Tornionlaakso - neljän tuulen tie vaikuttaa pätevämmältä juurikin matkailumainoksena ja sen ehdottomasti antoisinta puolta edustaa pitkin pitkää reissua keräilty kaunis kuvasto, johon on perinteisempääkin elämänmenoa pikkuisen vivahteeksi taltioitunut. Upeiden kuvien vastapainoksi napataan hieman kitkerämmät loppusanat Niemen kirjoituksesta:
"Kuinka turisti tietäisi, mitä ovat hiljaisuus, erämaa ja Lappi, kun sitä ei näy tietävän lappilainen matkailuyrittäjäkään. Hänen markkinoimaan alkukantaiseen tunturikämppäänhän kuuluvat kaikki kaupunkien mukavuudet kuten sähkösauna, astianpesukone, väritelevisio ja mikroaaltouuni.
Eikä yrittäjä tarjoa askeettista erämaaelämää vaan punttisaleja, viihdekylpylöitä, porealtaita, solariumeja, turkkilaisia, roomalaisia ja iiriläisiä saunoja. Ja laadukkaiden ja aitojen Lapin herkkujen sijaan hän valmistaa vierailleen italialaisen, ranskalaisen, amerikkalaisen, saksalaisen, kiinalaisen ja jopa meksikolaisen keittiön pikaruokaa.
Eikä siinä kyllin. Ohjelmapalveluyritykset järjestävät luontomatkoja alkuperäiseen luontoon moottorikelkoilla, mönkijöillä, vesiskoottereilla, maastoautoilla, helikopterilla, lentokoneella, Ranualla yhden kesän sukellusveneellä ja Levillä kondolihissillä alppimajan yksinäisyyteen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti