Elokuvan suomennettu nimi kuvaa hyvin sisältöä. Joukko nuoria miehiä, jotka eivät enää ole aivan niin nuoria, tappaa aikaansa vaihtelevin tavoin välillä tuskaillen kotikaupunkinsa rauhallisuutta. Porukan johtohahmo on Fausto, jolla on huomattavia vaikeuksia pitää käsiään erossa vieraista naisista. Hän joutuukin isänsä pakottamana avioitumaan saatettuaan raskaaksi kaverinsa sisaren. Eikä tyyppi välttämättä muutenkaan omaa pelkkiä miellyttäviä piirteitä, kun valehtelu, varastaminen ja pettäminen onnistuu ilman sen suurempia vaikeuksia. Kaiken muun hyvän lisäksi hän vielä sysää näitä omia puutteitaan muiden syyksi. Aviomiehen ja perheenisän rooli ei siis ole varsinaisesti Faustoa varten kirjoitettu, kun omat elämäntavat eivät oikein vakaaseen parisuhteeseen tai työelämään taivu.
Ryhmän muut jäsenet pyörivät myös pitkälti vanhempiensa ja sukulaistensa nurkissa venyttäen "huoletonta" nuoruutta aina vain kauemmas. Se perinteinen aikuiselämä näyttäytyy jossakin määrin vähemmän toivottavana ja ahdistavanakin. Vaikka pinnallisesti päivät täyttyvät laulusta, tanssista, rennosta oleilusta ja muusta vastaavasta toiminnasta, niin siitä huolimatta useammallakin tyypillä vaikuttaa olevan jossakin syvemmällä tunne siitä, että tällaiset päivät eivät voi loputtomasti jatkua. Hyvänä esimerkkinä vaikka autioita öisiä katuja yksinään kulkeva Moraldo. Vaikka kyseessä ei olekaan välttämättä mikään esimerkillisten yksilöiden porukka, niin melko pidettäviä he kuitenkin vaikeuksineen ovat. Omalta kannalta asiaa varmaan auttaa sekin, että tällaiset "hukatut vuodet" eivät ole aivan tuntemattomia, ja tyyppien valintojen sekä toimettomuuden arvosteleminen saattaisi kolahtaa turhan pahasti omaankin nilkkaan.
Elokuvan pikkukaupunki herää henkiin erilaisten juhlien myötä, jotka ovat erityisesti pääporukan mieleen. Niissä riittää elämäniloa sitten sen verran, että selviytyy hiljaisemmasta talvikaudesta. Kyllä näistä tapahtumista välittyy kotikatsomoonkin mukavasti iloa ja hyvää tunnelmaa. Nino Rotan musiikki on kohdallaan kohottamassa tunnelmaa.
George Lucasin American Graffiti ja Barry Levinsonin Diner ovat tietyssä mielessä samantapaisia elokuvia, ja tätä voi kai jossakin määrin pitää niiden esikuvana. Myös Kevin Smithin tietyt elokuvat omaavat myös vastaavia piirteitä, vaikka painottavatkin enemmän komediapuolta. Fellinin elokuva taas tasapainoilee melko onnistuneesti komedian ja vakavamman draaman välillä. Kumpikin osuus toimii. Elokuva naurattaa ja huvittaa tasaisesti, mutta ei kuitenkaan ole pelkkää hassuttelua. Yleisesti tunnelma kuitenkin on varsin kevyt, mikä sopii hyvin minulle. Joskus nuorempana ne vähän nähdyt Fellinin elokuvat olivat lähinnä pakkopullaa, mutta nykyään niitäkin osaa arvostaa vähän eri tavalla, vaikka joidenkin kohdalla pituus edelleen tuottaa pienoisia ongelmia. Tässä tapauksessa kuitenkin 102 minuuttia vilahtaa varsin mukavissa merkeissä silmien ohi.
Vetelehtijät (1953) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti