Meksikolainen Jorge rakastui aikoinaan italialaiseen Robertaan ja he saivat yhteisen pojan, Natanin. Niin kuitenkin kävi, että maailmat olivat liian kaukana toisistaan. Roberta viihtyy Roomassa, Jorgea taas vetää puoleensa luonnonläheisempi elämä merellä. Ratkaisut eivät ole helppoja, mutta ne kuitenkin on tehtävä, sillä muuten luultavasti yksikään osapuoli ei pysyisi pitkään onnellisena. Äitinsä kanssa suurimman osan ajastaan viettävä Natan pääsee asustelemaan koko kesäksi isänsä luo merelle, ja oppimaan sekä näkemään hieman toisenlaista elämäntapaa..
Elokuvan ensimmäiset minuutit koostuvat valokuvista ja kotivideopätkistä, joissa perhe vielä eli yhdessä. Tämä osuus on ainakin omasta mielestäni elokuvan heikoin pätkä, lähinnä sellaista pakolliselta tuntuvaa pohjustusta, jotta hahmoista ja historiasta saisi edes hieman kiinni. No, onneksi se ei tästä muutenkaan lyhyestä elokuvasta montaakaan minuuttia ryöstä, vaan kohta ollaan laivassa laineiden liplattaessa matkalla kohti toisenlaisia maisemia ja varsin verkkaisia tunnelmia.
Kesän aikana Natan oppii monia asioita isänsä elämäntavasta, joka poikkeaa melkoisesti hänen omasta tavallisesta arkielämästään. Sinänsä kyse ei ole mistään räikeän viihteen täyttämästä kesälomasta, vaan ennemmin ollaan sellaisten perusjuttujen parissa, jotka ovat jo monessa maailmankolkassa painumassa kohti unholaa. He kunnostavat yhdessä merellistä asumustaan, poika oppii uimaan sekä sukeltamaan merellä, hänelle tulee tutuksi kalastus käytännössä ja ympäristö kasveineen ja eläimineen.
Vaikka meno siis onkin periaatteessa kovin arkista, niin se on silti niin kaukana omista rutiiniaskareista, että tällaista puuhastelua katselee varsin mielellään ja yleensä se onnistuu kiehtomaan enemmänkin. Elokuvanautintoa lisää kuvista huokuva kiireettömyys. Laineiden hiljaisen vellomisen ja rauhallisen musiikin säestämä elokuva onkin tunnelmaltaan erinomaisen rento. Sanat jäävät usein harvemmiksi, mikä ei haittaa juuri lainkaan. Lähinnä käy mielessä kamala ajatus siitä, että muuten kaunis elokuva olisi selitetty kuoliaaksi, varsinkin, kun vaikuttaa siltä, ettei kyseessä ole mikään puheliain perhe. Paljon parempi, kun on sitten jäänyt taukopaikkoja, jotka luontoäänet sekä musiikki saavat täyttää. Eikä se hiljaisuuskaan tietenkään mikään kauhistus ole.
Oman mukavan lisänsä tuo perheen luona silloin tällöin vieraileva sympaattinen haikara, joka uteliaana tutkii asumusta sekä yrittää napata vähän lentoevästä. Isä ja poika sitten ruokkivat uutta naapuriaan, ja kiinnostuneina tutkivat sen tekemisiä. Hymy on kovin leveä siinä vaiheessa, kun Natan yrittää hiipiä linnun perässä tai kun kyseinen siivekäs jämäkästi istuu perheen kanssa veneen kyydissä. Tällaiset kai kuuluvat niihin elämän pieniin iloihin. Sinänsä huvittaa, kun muistelee aikoja, jolloin haikaran satunnaisten vierailujen hehkuttaminen jonkin elokuvan huippukohtina olisi herättänyt vähän toisenlaisia mietteitä omaan elokuvamakuun liittyen. No, onneksi on menty tähän suuntaan, ja tulee tällaisia hienoja elämyksiä haalittua elokuvakokoelmaa kaunistamaan.
Vielä kun maisemat ovat uskomattoman upeita, niin kokonaisuus on vallan erinomainen. Elokuvaa kuvattiin Banco Chinchorron ympäristössä. Kyseinen alue sijaitsee Karibianmerellä noin 35 kilometriä Meksikon rannikolta. Katsojan silmien eteen avautuu varsin kauniita näkymiä niin vedestä kuin maaltakin. Jatkuvasti on jotakin ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Kun näihin kuviin yhdistyvät vielä elokuvan muut hyvät puolet, niin varsin helppoa siihen on ihastua enemmänkin. Kiireettömyys kuitenkin edelleen keskeisenä tekijänä, ja siitä nämä merelliset kuvat viestittelevät. Näitä otoksia ja niiden aiheuttamia tunnelmia muistelee mielellään myöhemminkin.
Tämä noin 70-minuuttinen tuokio lipuu silmien ohi yhdessä vilahduksessa, eikä ainakaan minua olisi haitannut, jos kestoa olisi ollut vähän enemmänkin. Osa otoksista olisi ainakin saanut jatkua kauemminkin, jotta olisi päässyt paremmin uppoutumaan kuviin (ilman taukonäppäintä). Hirveästi en valitettavaa elokuvasta muuten keksi. Välillä kävi mielessä, että kamera olisi voinut joissakin kohtauksissa pysyä vähän kauempana. Ehkäpä tällä kuvaustyylillä haettiin sitten intiimiä tunnelmaa, mutta se ei kuitenkaan edusta sellaista linjaa, josta itse eniten nauttisin. Kuitenkin kyseessä on lähinnä kauneusvirhe, joka ei ainakaan omalla kohdalla muuttanut katselukokemusta huomattavissa määrin negatiiviseen suuntaan. Kotimaisen DVD:n tekstitys vaikutti paikoitellen hieman puutteelliselta, mutta se ei ole tietenkään elokuvan vika, ja saattoi johtua omasta soittimestakin.
Kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden mukavimmista elokuvaelämyksistä. Vaikka lopussa ehkä hieman onkin haikeutta havaittavissa, niin yleissävyltään elokuva on varsin elämäniloinen ja positiivisten tunnelmien täyttämä. Ei se niitä suuriäänisesti maailmalle julista, mutta eipä toisaalta katsojan tehtävää ole tehty ylivoimaisen vaikeaksikaan, mitä tulee niiden vastaanottamiseen elokuvan pyöriessä. Tuli samalla juotua muutama viinilasillinen, joka toki saattoi lämmittää sydäntä pikkuisen lisää.
Epäilenpä, että tämä on suurella varmuudella niitä elokuvia, joiden pariin tulee palattua säännöllisesti tulevaisuudessa. Heh, kun helmikuussa palaa hiihtolenkiltä, niin ilta on mukava päättää sukeltamalla turkoosin meren syövereihin ja DVD:n takakannen kuvaileman yltiöpäisen hippifantasian pariin. Näin hienoja elokuvahetkiä ei ainakaan liian usein osu silmien eteen. Onneksi joillakin kuitenkin on tahtoa ja rohkeutta poiketa siitä tavallisimmasta linjasta, vaikka ne sitten ajaisivatkin tekemään rajatumman kaupallisen potentiaalin omaavia ja arkisissakin tunnelmissa pyöriviä juttuja. Alamar tuo maailmaan hippusen ja toisenkin lisää kaunista katseltavaa, joka ilahduttaa sydäntä enemmänkin, josta ei oikein osaa olla muuta kuin haltioissaan sekä kiitollinen.
To the Sea (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti