Koyaanisqatsi

Kyseessä ei ole mikään aivan tyypillinen dokumentti, vaan vailla kertojaa esitetty kuvakooste, joka ilmestyi vuonna 1982. Varsinaista tarinaa ei oikein ole. Jonkinlainen sanoma lienee, että tämän planeetan muokkaaminen epätasapainoiseen tilaan ei voi jatkua loputtomiin. Levyltä löytyvässä haastattelussa ohjaaja Godfrey Reggio kertoo, että elokuvan oli tarkoitus provosoida ja luoda kokemuksia, ei niinkään tarjota informaatiota tai selkeää tarinaa.

Lyhyen, mutta tulisen alkujakson jälkeen palataan rauhallisempiin kuviin, joissa ihmisen vaikutusta ei ole havaittavissa. Nämä luonto-otokset ovat enimmäkseen kauniita ja rauhallisia sekä kuvien että musiikin puolesta. Erämaan rauhoittavasta tyyneydestä sekä upeista maisemista noustaan aavikon kautta pilviin. Sieltä taas sukelletaan kohti veden pintaa. Osa näistä otoksista tuo mukavasti mieleen Pink Floyd: Live at Pompeii -taltioinnin, jossa kuvan ja musiikin yhdistelmä luo parhaimmillaan upeita ajattomia tunnelmia. Myös tietyt Herzogin elokuvat tulevat parista alkupuolen hetkestä mieleen. Mielestäni Koyaanisqatsi siirtyy turhan hätäisesti pois luontokuvista ihmisten maailmaan.

Autiot maisemat vaihtuvat vilkkaisiin kaupunkeihin, liikennekuviin, massiivisiin rakennuksiin, räjähdyksiin, laitteisiin, kasvoihin... Nämä maailmat ovat tavallaan kuin yö ja päivä. Otoksista tulee hektisempiä ja samoin Philip Glassin säveltämä musiikkikin kiihtyy. Tosin kaupunkien nopeatempoisemmasta elämästä on löydetty hiljaisempiakin hetkiä. Itse pidin paljon esimerkiksi öisistä liikennekohtauksista. Lähinnä niistä kauempaa kuvatuista. Vaihteluakin riittää, kun seilataan täysin arkisten tilanteiden ja esimerkiksi räjähdysten välillä.

Reggio kertoo aiemmin mainitussa haastattelussa myös, ettei ollut juurikaan innostunut nimeämään elokuvaa. Hänestä kuva olisi toiminut tässä tapauksessa sanaa paremmin. Lopulta hän päätyi valitsemaan nimen Hopi-kansan kielestä, jotta sillä ei olisi juurikaan painolastia länsimaisen katsojan näkökulmasta. Elokuvassa sanalle koyaanisqatsi on annettu seuraavanlaisia määritelmiä:

1. Crazy life
2. Life in turmoil
3. Life out of balance
4. Life disintegrating
5. A state of life that calls for another way of living

Omasta mielestäni nuo kaikki ovat varsin osuvia kyseiselle teokselle.

Tätä elokuvaa ylistetään usein kuvien osalta, enkä itsekään tahdo niitä vähätellä. Kuitenkin pitää todeta, että jos joku nykyään pitää elokuvaa ainutlaatuisena niiden suhteen, niin se on mielestäni jokseenkin käsittämätöntä. Esimerkiksi monessa luontodokumentissa ja -sarjassa on mielestäni saatu tallennettua paljon upeampia hetkiä visuaalisesti. Uskon, että tämäkin elokuva on menettänyt kohtalaisesti visuaalista tehoaan noin kolmen vuosikymmenen aikana. No, Glassin musiikki paikkaa hyvin. Kuvien ja musiikin luoma tunnelma on monin paikoin erinomaisen onnistunut.

Suurin osa elokuvasta on lumoavaa katseltavaa ja kuultavaa, mutta kyllä sinne väliin mahtuu myös jaksoja, jotka eivät omalla kohdalla aivan täydellisesti toimineet. Yksi esimerkki on pitkähkö hidastettu lentokonejakso. Toisaalta muuten elokuva tarjoilee sen verran upeita hetkiä, etteivät tuollaiset yksittäiset heikommat kohtaukset mitään onnistu pilaamaan. Vielä tälläkin kerralla loppupuolella nähtävä sukkulan räjähtäminen onnistui jossakin mielessä järkyttämään. Kuvamateriaalissa ei ole mitään uutta, vaan se on nähty tämän dokumentin lisäksi myös muissa yhteyksissä. Siihen hetkeen vain menee mukaan, ja se pääsee lopulta vähän yllättämään.

 Vaikka elokuvasta löytyy vaihteluakin vauhdin ja tilanteiden suhteen, niin en silti lähtisi sitä suosittelemaan kovin rajallisen keskittymiskyvyn omaaville. Ei tämä silti ole mielestäni mikään raskas seurattava tai hirveästi keskittymistä vaativa tapaus. Onkohan kyseessä pahakin pyhäinhäväistys, jos erehdyn mainitsemaan, että tällä on paljon potentiaalia myös eräänlaisena "aivot narikkaan"-elokuvana. Ensimmäisellä kerralla katselin elokuvan huomattavasti tarkemmin, ja yritin tehdä kaikenlaisia huomioita. Nyt toisella kerralla aloin katselemaan yöllä, koska ei juuri väsyttynyt. Ei ollut edes tarkoitus katsella kuin vähän alusta, mutta annoin kuitenkin kuvavirran viedä mukanaan. Kyllä Koyaanisqatsi onnistui ensimmäiselläkin katselulla tekemään vaikutuksen, mutta väittäisin, että jälkimmäisen katselun rennompi olotila tuotti nautinnollisemman kokemuksen. Ei niiden "nollauselokuvien" tarvitse aina olla mitään typerintä mahdollista hömppää, vaan välillä voi kokeilla esimerkiksi jotakin tällaistakin.

Montaa vastaavaa tapausta ei tule mieleen. Ehkäpä tavanomaisempien dokumenttien puolelta yksi etäinen sukulainen voisi olla Home, josta pidän myös paljon. Siinä on vähän samankaltainen rakenne. Lähdetään liikkeelle kauniista ja rauhallisista luontokuvista kohti jatkuvasti kiihtyvää ihmisten maailmaa, joka on muokannut planeettaa merkittävästi. Toki Home on myös "normaali" dokumentti kertojalla ja faktoilla varustettuna. Se vain sattuu mielestäni nojaamaan enemmän samankaltaisiin kuvien ja musiikin luomiin tunnelmapaloihin kuin tämäkin elokuva. Koyaanisqatsi ei kuitenkaan saarnaa kehityksen pahuudesta. Kuten Reggio haastattelussa muistuttaa, erilaiset katsojat näkevät elokuvan kovin eri tavoin. Osan mielestä elokuva on ennemmin ylistys kehitykselle ja teknologialle.

Tiedä sitten, kelle tätä lopulta tulisi suositella. Sen ainakin tiedän, että itse pidän elokuvasta edelleen valtavasti. Kannattaa ehdottomasti tutustua, sillä se saattaa hyvinkin tarjota miellyttävän ja tavallisesta poikkeavan elämyksen, kuten tälläkin suunnalla. Tämän ja jatko-osan (Powaqqatsi) sisältävää boxia kaupataan monissa verkkokaupoissa hyvinkin edullisesti, joten taloudellinen menetys ei ole kovin suuri, vaikka osoittautuisikin pettymykseksi.

Trailerista saanee jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen elokuva on kyseessä:

Koyaanisqatsi (1982) (IMDB)