Jossakin Teksasin ja New Mexicon välisillä takamailla parhaat päivänsä nähnyt auto pyyhältää eteenpäin komeiden maisemien välähdellessä taustalla. Ratista löytyvä jo ikääntynyt entinen country-tähti Bad Blake (Jeff Bridges) on myös joutunut jättämään suosionsa huipun jonnekin edellisille vuosikymmenille.
Kiertue-elämä on Blakelle nykyään lähinnä arkirutiinia, josta on kirkkain loisto niin kovin kaukana, ja baaritiskit pulloineen tuntuvat houkuttavan miestä esiintymislavoja enemmän. Enää ei mukana pyöri mittavampaa taustajoukkoa ja muuta henkilökuntaa, vaan mies kitaroineen on yhtälön ainoa muuttumaton pari. Toinen toistaan pienemmiltä paikkakunnilta löytyy sitten esiintymisillaksi sovittu taustayhtye. Samoin soittopaikat ovat vaihtuneet klubeista ja suuremmista halleista vähän toisenlaisiin paikkoihin. Ehkäpä Blake on saavuttanut eräänlaisen uuden pohjakosketuksen kaartaessaan autollaan keilahallin pihaan ja huomatessaan, että sielläpä sitten myöhemmin illalla pitäisi vähän laulella...
Hiipuva musiikkiura ei ole Blaken ainoa ongelma, vaan vuosikymmenet rankkaa kiertue-elämää ovat poikineet joukon muitakin pulmia. Kun ikää on ehtinyt kertyä jo 57 vuotta ja useampi näistä on tullut vietettyä savuke tiuhaan tahtiin huulessa ja pulloa ahkerasti kallistellen, eikä muissakaan elämäntavoissa suurempaa hurraamista ole, niin keho alkaa vähitellen sanoa sopimustaan irti.
Kiertäminen kuitenkin jatkuu ja tällä kerralla luvassa on useamman iltaman mittainen pysähtyminen Santa Fen kaupunkiin. Nyt ei tarvitse soitella keilahallissa, vaan keskikokoisessa baarissa. Soittoiltojen aikana pianomiehenä toimiva väliaikaisyhtyekaveri pyytää Badilta palvelusta. Hänen veljentyttärensä Jean (Maggie Gyllenhaal) on toimittaja, joka haluaisi haastatella lyhyesti Blakea.
Jean alkaa viettää enemmänkin aikaa Blaken seurassa, eikä kyse ole enää niinkään työasioista. Muutenkin laulajan elämä on menossa aurinkoisempaan suuntaan, sillä nuorempi saman lajin tähti Tommy Sweet (Colin Farrell), jota Blake aikoinaan opetti, haluaisi aloittaa yhteistyön uudelleen. Vanhat katkeruudet tulevat Badin mieleen esimerkiksi yhteislaulun aikana, mutta managerin sinnikkään painostuksen ja huomattavasti suurempien tulojen innoittamana hän päättää lähteä yhteistyöhön mukaan.
Rakkaussuhde alkoholiin on kuitenkin vuosien vieriessä kasvanut sen verran voimakkaaksi, ettei sitä enää aivan noin vain laitetakaan poikki. Blake saakin huomata, että kyseinen riippuvuus voi vielä helposti pilata kaikki parempaan suuntaan lähteneet jutut. Ankaraa asioiden punnitsemista ja ryhtiliikettä kaivataan, mutta nekään eivät vielä automaattisesti yhtään mitään takaa. Ehkäpä pohja vetää vastustamattomasti puoleensa...
Sinänsä Crazy Heart ei suurempia ihmeitä tarinan puolesta pääse esittelemään, mutta laadukas toteutus pitää pitkälti huolen siitä, että ne kyllästymisetkin jäävät kokematta. Niinkään ei oikein voi sanoa, että meno täysin vanhoja kaavoja mukailevaa olisi, vaan kyllä niitä yllätyksiäkin pikkuisen mukaan mahtuu.
Yhtenä positiivisena sellaisena voisi mainita vaikkapa sen, ettei Farrellin hahmosta ole lähdetty vääntämään mitään pahista. Oikeastaan tyyppi vaikuttaa niiden lyhyiden hetkien kautta, mitä kuvissa vilahtaa, mukavammalta kaverilta kuin itse sankarimme. Tämä tarina ei mitään lisäpahiksia kaipaakaan, sillä ne pullosta ja pääkopan onkaloista löytyvät kyllä hoitavat vähintään kiitettävästi ne roolit pois ja sitten vielä kaupan päällekin vähän.
Kaikkia ei välttämättä miellytä elokuvan tapa kuvata Blaken alkoholiongelmaa. Muistaakseni erään kaverin kanssa oli aikoinaan juttua siitä, ettei se vaikuta tarpeeksi rankalta. Itseäni ei oikeastaan haittaa yhtään, että ne varsinaiset rypemiskuvat jäävät melko lyhyiksi ja harvoiksi. Eiköhän se viesti muutenkin mene perille, että tietyn pisteen jälkeen on vähemmän kivaa ja siitä sitten usein luistellaan vielä reippaasti alaspäin. Jos esimerkiksi kotimaiset ankeusdraamat ovat sydäntä lähellä, niin voi tietenkin olla, ettei Crazy Heart tässä mielessä tunnu juuri miltään. Ainakin tämä katsoja kuitenkin kokee siten, että tuhoisan riippuvuuden seurauksia kuvataan riittävän hätkähdyttävästi näinkin, mistä toki iso kiitoa Bridgesille.
Myönnän toki, ettei Bridges ole suurimpiin suosikkeihin oikein ikinä kuulunut, vaikka pätevää työtä onkin monen roolin puitteissa tehnyt. Suoritus alamäkeen ajautuvana hiipuvana tähtenä kuuluu ehdottomasti parhaisiin, mitä on tullut häneltä nähtyä. Ulkoisesti vaikuttaa siltä, että innoitusta on haettu ainakin Kris Kristoffersonin suunnalta. Yleisestä menosta taas tulee voimakkaasti mieleen Nick Nolte, joka olisi varmaan ollut myös kelvollinen valinta tähän osaan. Itsekin levytellyt Bridges hoitaa lauluosuutensa itse, mikä tuntuu myös onnistuvan. Tässäkin tapauksessa kyseisen vuoden parhaan miespääosan Oscar-patsas löysi mielestäni ihan hyvän kodin.
Vähän aikaa sitten elokuvassa Hysteria ilahduttanut Maggie Gyllenhaal ihastuttaa myös tässä. Pitäisi ehdottomasti tutustua hänen elokuviinsa enemmänkin. Muutama päivä sitten tuli kommentoitua myös 2009 valmistunutta elokuvaa Get Low, jossa Robert Duvall on näkyvämmässä osassa. Tässä Duvall saa tyytyä huomattavasti pienempään osaan tullen mukaan vasta loppupuolella. Aihepiiri ei hänellekään kovin vieras ole, sillä Duvall voitti myös aikoinaan Oscar-palkinnon samoissa teemoissa pyörineestä elokuvasta Tender Mercies, jossa hän esittää myös käsittääkseni vaikeuksien kanssa kamppailevaa muusikkoa. Se on valitettavasti vielä näkemättä, mutta yritän korjata tilanteen jossakin vaiheessa. Aiemmin mainittu Farrell hoitaa myös omat lauluosuutensa. Muutenkin mies tuntuu tällaiseen osaan sopivan varsin mainiosti. Roolitukset ovat ainakin loksahtaneet hyvin kohdilleen.
Voi olla, että elokuvasta saisi pikkuisen enemmän irti, jos country olisi lähempänä sydäntä. Tulee lähinnä kuunneltua silloin tällöin muutaman lajin suuremman nimen tuotantoa, mutta muuten olen kohtalaisen hyvin varjojen mailla tämän musiikkilajin suhteen. Elokuvan kohdalla voisi valitella siitä, että laulut on jätetty tekstittämättä. Tällaisissa ne kuitenkin monesti ovat varsin kiinteä osa tarinaa, varsinkin se kappale, jota Blake matkan varrella kirjoittaa, joten kyllähän suomennos olisi ihan perusteltu ratkaisu.
Crazy Heart voitti myös Oscar-palkinnon kappaleesta The Weary Kind, joka on T Bone Burnettin ja Ryan Binghamin käsialaa. Näistä jälkimmäinen esiintyy elokuvan alkupuolella kohtalaisen pienessä osassa Blaken taustayhtyeen kitaristina. Ihan hyvästä kappaleesta on kyse, ja sitä on tullut pariin otteeseen muutenkin kuunneltua. Tässä onkin jälleen hyvä väli laittaa se soimaan:
Tilanteen vähän auki jättävä loppukin miellyttää. Se on voimakkaasti positiivisen puolelle kallistuva, mutta ei kuitenkaan mikään ylisokeroitu onnipakkaus, jollainen ei toki tällaiseen elokuvaan sopisikaan. Pienellä typerällä virheelläkin voi olla kauaskantoisia seurauksia, joiden korjaaminen ennalleen ei välttämättä olekaan enää niin vain tehtävissä. Yrittää voi kuitenkin parhaansa mukaan.
Alakuloakin on mukaan otettu, mutta sen ei kuitenkaan anneta estoitta viedä. Paikoitellen nämä Blaken räpellykset saavat surkuhupaisiakin piirteitä. Se ilmainen viskipullo saattaa lämmittää tuokion verran turruttaen mukavasti niitä ahdistavan harmaita hetkiä, mutta sumentaa samalla niitä parempia juttuja, joissa olisi hyvä olla kirkkaammalla mielellä mukana.
Kokonaisuutena Crazy Heart on varsin sujuvaa katseltavaa onnistuen silloin tällöin enemmänkin koskettamaan. Minään tylsänä saarnana päihteiden nurjasta puolesta en itse sitä osaa ottaa. Paikoitellen tulee mieleen Clint Eastwoodin Honkytonk Man, jossa myös lahjakas, mutta ongelmainen muusikko yrittää saada uralleen uutta huippua. Crazy Heart on näistä kahdesta mielestäni selkeästi parempi, mutta jos tällaiset innostavat, niin voihan tuon toisenkin ihan hyvillä mielin vilkaista.
Crazy Heart jättää jälkeensä miellyttävän hyväntuulisia väreitä. Tästäkin aiheesta olisi ollut helppo tehdä huomattavasti ankeampi kuvaus. Itse iloitsen siitä, että on lähdetty myönteisemmälle linjalle. Murheenlaaksojen ohjatut kierrokset on ainakin toistaiseksi vaelleltu, ja kiinnostus karkailee sellaisissa kovin nopeasti muille maille. Tällaisessa taas ote pitää hyvin ja Blakelle toivoo aidosti parempaa huomista kohtalaisen voimakkaasti mukana eläen. Sekaan on hyvä ripotella niitä onnellisempia hetkiä ja toivonpilkahduksiakin, vaikkakin sitten edes pieniä sellaisia. Nehän tässäkin tapauksessa jäävät vähintään yhtä voimakkaasti mieleen kuin pohjakosketukset.
Katselun aikana lähti pariinkin kertaan päässä soimaan Kristoffersonin kappale Sunday Morning Coming Down. Koska se ei nyt kovin kaukana tämän elokuvan tunnelmista liiku, niin ehkäpä on ihan osuvaa päätellä höpötys tällä kerralla siihen kahden legendan esittämänä:
Crazy Heart (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti