Tässäkin tapauksessa pelko mukavien muistojen romuttamisesta osoittautui turhaksi. Silmien eteen avautuu tuttu maisema ja korviin kantautuu se tunnuslaulu, joka pienempänä niin usein saatteli hauskojen hetkien pariin. Siinä yleistä vihreyttä ihaillessa nopeasti se rinnassa vaelteleva keväinen tunnekin pääsee voimistumaan. Sellaisessa olotilassa onkin oikein sopivaa lähteä näiden seikkailujen vietäväksi.
Sieltä ne Vaahteramäen asukkaat nopeasti löytyvät erilaisten aherrusten parista. Vaahteramäen pitäjässä sijaitsevassa Kissankulman talossa elelee Eemelin (Jan Ohlsson) lisäksi aina kiltti pikkusisko Ida (Lena Wisborg), sydämellinen äiti Alma (Emy Storm), hermoherkkä isä Anton (Allan Edwall), perheen piikana toimiva teräväkielinen Lina (Maud Hansson), ymmärtäväinen renki Alfred (Björn Gustafson) ja joukko erilaisia söpöjä eläimiä.
Viekkaan hymyn ja uteliaan mielen omaava Eemeli on ehtinyt kartuttamaan jo nuorella iällä kyseenalaista mainetta pienessä yhteisössään. Kissankulman pikkuriiviönä tunnettu Eemeli sarjatehtailee erilaisia metkuja ja kepposia. Usein tosin tahattomasti, sillä monesti nyt vain käy niin, että hyvätkin aikomukset johtavat pienimuotoisiin katastrofeihin, joista yleensä isä joutuu eniten kärsimään.
"Oliko pakko upottaa nuppi kulhoon?"
Metkujensa jälkeen Eemeli yleensä karkaa pihapiirissä olevaan puuverstaaseen odottamaan isän leppymistä. Tämä sitten taas ovea turhaan taottuaan lukitsee sen ulkopuolelta, jotta poika pysyy hetken ja toisen miettimässä puuhastelujaan. Jokaisen kepposensa muistomerkiksi Eemeli veistelee verstaassa pienen puu-ukkelin, joita onkin ehtinyt kertyä jo lähemmäs sata kappaletta. Tasaluvun täyttyessä olisi tarkoitus pitää Alfredin kanssa juhlat.
Hieman episodimaisessa elokuvassa näitä pieniä jekkuja sitten riittääkin, kun Eemeli rakkaan myssynsä ja pyssynsä kanssa seikkailee. Välillä testaillaan isän saappaiden kykyä pitää vettä, välillä taas pitää hinata Ida lipputankoon, jotta hän näkisi kauemmas ja muita vastaavia pienen pojan yksinkertaisia iloja.
"Vuodesta toiseen samaa kurjuutta. Kyllä hermo taas lepää!"
Siinä Eemelin sekalaisille kommelluksille hymyillessä tulee kieltämättä hieman paha mieli isän puolesta, jolle on jostakin syystä langennut kova kohtalo vilkkaan pojan temmellysten uhrina. Usein seurauksena kajahtaa se monille lapsuudesta tuttu huuto ja sitten Eemeli taas kipittää kohti turvapaikkaansa.
Tämä elokuva jakautuu melko selvästi kolmeen suunnilleen yhtä pitkään osaan. Ensimmäisessä tehtaillaan puu-ukkoja erinäisten syiden takia hieman tiiviimpään tahtiin, jotta päästäisiin satajuhlia viettämään. Toisessa taas Kissankulmassa on juhlat, joiden yhteydessä Eemeli menee hetkeksi hukkaan. Kolmannessa seikkaillaan talvisemmissa maisemissa. Siinä Eemeli päättää Idan ja Alfredin kanssa järjestää vähäosaisemmille kunnolliset joulujuhlat. Mielestäni pari ensimmäistä ovat ne viihdyttävimmät. Kesäisiä kuviakin on mukavampi katsella. Eipä se kolmas osiokaan tosin mikään huono ole.
Huumori ei nyt mitään hienostuneinta ole, mutta toimii kyllä kohtalaisen hyvin. Osa jutuista saa muistelemaan omia lapsuudessa sattuneita kommelluksia. Aina ei tarvita mitään kovin monimutkaisia koukeroita, vaan oikein ajoitettu varomaton saappaan laittaminen jalkaan voi hyvinkin riittää nostamaan hymyä huulille ja aiheuttaa lämmintä mieltä.
Elokuvassa nähtävät jo enemmän menneeseen aikaan kuuluvat arkiaherrukset ja sekalaiset puhdetyöt viehättävät myös. Perinneruokia kokkaillaan, kynttilöitä valetaan ja muuta vastaavaa. Näiden katselu innoitti pitkästä aikaa seikkailemaan eräälle sivustolle, jonne on koottu paljonkin Isien työt -lyhytelokuvia, joissa tällaisia hommia esitellään. Niitä voi siis ihmetellä tuolla:
Isien työt
Tietenkään ei sovi väheksyä kesäisten maisemien kauneutta, jotka niin miellyttävästi tätä pienimuotoista kujeilua koristavat. Kukkivat ja vihreät niityt, metsäiset reunamaisemat, heinäpellot, pihapiirit koristekasveineen ja niin edelleen. Kyllähän siinä alkaa tehdä mieli kävelemään paljain jaloin jollekin pienelle hiekkatielle sinisen taivaan alle auringon sopivasti lämmittäessä. Sekään aika ei onneksi enää niin toivottoman kaukana odottele...
Kyllähän tässä ilokseen saa todeta, että edelleen tämä meno hyvin maistuu, eivätkä ohi rullanneet vuodet ole täysin onnistuneet mieltä ankeuttamaan. Lapsuudessa rakkain näistä 1970-luvun Eemeli-elokuvista oli Eemeli ja possuressu, jota tulikin videolta katseltua kerta kerran perään. Se pitääkin ehdottomasti hankkia katseluun. Samoin se Eemelin uudet metkut, joka myös tuli aikoinaan varsin tutuksi. Myös viime vuonna ilmestynyt uusi animaatioelokuva Vaahteramäen Eemeli ja Iida kiinnostaisi.
Nämä 1970-luvun alkupuolella ilmestyneet elokuvat on Suomessakin julkaistu levyllä FS Filmin toimesta. Muista levyistä en osaa tässä vaiheessa paljoakaan sanoa, mutta tästä ensimmäisestä löytyvät äänivaihtoehdot ruotsiksi, suomeksi ja norjaksi. Tekstitys on valitettavasti saatavilla vain ruotsiksi. Hieman on lisukkeitakin laitettu mukaan.
Noin neljän minuutin pätkässä Astrid Lindgren muistelee omaa lapsuuttaan, josta on ilmeisesti ammennettu enemmänkin näihin tarinoihin. Vähän katuenkin hän siinä toteaa, että piikoja ja renkejä kohtaan tuli käyttäydyttyä huonosti. Sitten löytyy pari lyhyttä laulelupätkää. Mukaan laitettu 19-minuuttinen trailerikela herättelee myös mukavia muistoja. Sen vilkaisu innostaa osaltaan jatkohankintoihin. Pepin seikkailut, Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli näin esimerkkeinä. Erikoistehosteet eivät trailerien perusteella ole enää aivan tätä päivää, mutta eiköhän niistä hyväntuulisuutta ja reipasta seikkailuhenkeä löydy sitten senkin edestä. Muutenkin on ollut aikomuksena hankkia Lindgrenin tarinoihin perustuvia elokuvia, kunhan nyt saa aikaiseksi. Varmaan moni muukin niitä lämpimästi muistelee.
Noin 20 vuoden tauosta huolimatta tarinat vaikuttivat edelleen varsin tutuilta, eikä ilmennyt minkäänlaisia ongelmia viettää 90 minuuttia niiden parissa. Tässä paketissa yhdistyy hienolla tavalla hyväntuulinen keppostelu, yleisesti verkkainen sekä positiivinen elämänmeno ja mukavia kesätunnelmia nostattelevat kauniit ympäristöt. Omalla kohdalla taustalla vaikuttaa toki suurempikin joukko mukavia muistoja, eikä niitä oikein osaa erotella nykynäkemyksestä pois. Tuskinpa lienee tarvettakaan. Joka tapauksessa Vaahteramäen Eemeli on varsin herttainen elämys, joka melko vaivattomasti saa aikaan paljon iloa. Jos joku muukin tämän veikeän vekkulin kepposiin nuorempana ihastunut harkitsee uutta tutustumista, niin uskaltaisinpa suositella.
Emil i Lönneberga (1971) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti