Kuten nimikin viittoo, niin varsinainen pääkohde on maailman toiseksi korkein vuori K2, joka tunnetaan myös nimillä Godwin-Austen, Lambha Pahar, Chogori, Kechu ja Dapsang. Se kohoaa noin 8600 metrin korkeuteen. Vain Mount Everest vie korkeuden suhteen voiton ollen runsaat 200 metriä mittavampi. K2 on osa Himalajan vuoristoa, ja se sijaitsee Kiinan ja Pakistanin rajamaisemissa.
Vaikka Mount Everest onkin korkeampi, on K2 monien mielestä selvästi hankalampi kiipeiltäväksi ja paljon vaarallisempikin. Esimerkiksi Wikipedian artikkeli kertoo hieman näistä vaaroista:
"K2:ta pidetään yleisesti paljon vaikeampana valloitettavana kuin Mount Everestiä. Vuoden 2009 alkuun mennessä 284 ihmistä oli onnistunut saavuttamaan vuoren huipun, Everestin huipulle on onnistunut kiipeämään lähes 3 700 ihmistä. 77 ihmistä on kuollut yrittäessään vuoren valloitusta, joista 13 pelkästään vuonna 1986. Ensimmäinen varteenotettava yritys tehtiin vuonna 1902, mutta huipulle päästiin ensimmäisen kerran vasta 31. heinäkuuta 1954. Retkikuntaa johti italialainen Ardito Desio, ja retkikunnasta huipun saavuttivat Lino Lacedelli ja Achille Compagnoni.
Ensimmäinen huipulle päässyt nainen oli Wanda Rutkiewicz vuonna 1986. Viisi ensimmäistä huipulle päässyttä naista ovat kaikki kuolleet (3 näistä paluumatkalla). Tämä on johtanut uskomukseen, että K2 on kirottu vuori naisille. Kaiken kaikkiaan K2:n huipun on saavuttanut 11 naista.
Ainoana suomalaisena vuorelle on tähän mennessä kiivennyt Veikka Gustafsson.
K2:ta kutsutaan maailman vaarallisimmaksi vuoreksi. 1. elokuuta 2008 jäävyöry vei mukanaan köydet vuoren vaarallisimmalta kohdalta, joka tunnetaan nimellä Bottleneck eli ”pullonkaula”. Suuri määrä kiipeilijöitä jäi loukkuun, ja yksitoista menehtyi."
K2
Elokuvaversio tuntuu vielä entisestään korostavan tätä vaarallisuutta, ehkäpä sitä jopa pienoisesti paisutellenkin. No, se fiktiiviselle tarinalle suotakoon...
Paljonkin lähempää maata ja yleisestikin huomattavasti arkisemman menon parista lähdetään liikkeelle. Kaverukset Taylor (Michael Biehn) ja Harold (Matt Craven) ovat viettämässä iltaa yökerhossa. Pari neitoakin on päätynyt samaan pöytään. Kun iltaa lähdetään päättelemään seuralaisten asunnolle, tulee Harold toisiin aatoksiin. On vain parempi palailla kotiin perheen luo, ja jättää nämä seikkailut väliin. No, se ei kuitenkaan Tayloria estä, joka antaa jo vähän esimakua tulevastakin kiipeilemällä vähän epätavallista reittiä naisten luo.
Seuraavaksi on toisenlaisten seikkailujen aika, kun kaksikko lähtee hieman kiipeilemään. Samalla rinteellä tulee vastaan porukka, joista ainakin osa on Taylorille entuudestaan tuttuja. Joukkoa johtaa Claiborne (Raymond J. Barry), joka yrittää olla varsin vaitonainen. Salaisuuksia on kuitenkin vaikea pitää, ja Taylor saa helposti pääteltyä, että ryhmä on valmistautumassa jotakin hankalampaa koitosta varten.
Harjoitusretkeäkään ei täysin ilman menetyksiä saada hoidettua. Toisten epäonni on tässä tapauksessa toisten onni, sillä Claibornen ryhmään avautuu pari paikkaa, eikä lähtöön ole enää hirveästi aikaa. Samalla tulee ilmi, että määränpää on aiemmin mainittu K2. Taylor ei pysty peittelemään innostustaan, kun taas Harold on hieman varautuneempi. Tietysti hänkin tahtoo lopulta mukaan, mutta on mennyt lupaamaan vaimolleen, ettei seuraavien kuukausien aikana harrastelisi näitä juttuja. Varsinkaan vuorilla, joilta saattaa kohtalaisella todennäköisyydellä jäädä kokonaan palaamatta...
Lienee kuitenkin selvää, että matkaanhan lopulta lähdetään. Jo ennen kuin on edes rinteelle päästy, alkaa ryhmän sisällä egojen aina niin turha kolistelu ja tappelu, mikä ei ainakaan ryhmähenkeä parempaan suuntaan ole viemässä. Eritysesti Taylor onnistuu päätymään napit vastakkain ryhmän varustevastaavan kanssa erittäin nopeasti. Mitä vaikeuksiin tulee, niin nämä nahistelut ovat vasta vähäistä esimakua tulevista haasteista.
Hermot siis ovat jo valmiiksi päässeet kiristymään. Oikukas alue aiheuttaa nopeasti lisäpulmia, mikä johtaa siihen, että retken avustajat uhkaavat aikaisella vetäytymisellä. Useammankin vuoden monien haaveena ollut matka ei saa kaatua alkuvaiheessa, joten eteenpäin mennään, vaikka sitten huomattavastikin kovemmalla riskillä. Mitään kovin varmanoloista suunnitelmaa ei enää saada väsättyä kasaan, vaan otetaan ennemin (uskon)askel kohti pimeää, toimintamallina se vanha tuttu "kykyjen loppuessa uhkarohkeus paikatkoon". Vähemmän yllättäen tällainen tulee monessakin mielessä kalliiksi...
Tässähän on yhteen elokuvaan lastattu useampiakin sellaisia elementtejä, joista pitäisi omasta näkökulmasta katsoen saada helpohkosti aikaan kiinnostava ja jännittävä koitos, mutta siinä elokuvan edetessä joutuu toteamaan, ettei oikein lähde kunnolla lentoon missään vaiheessa, ja valitettavaa kertyy enemmänkin.
Katsoja ei oikein saa missään vaiheessa kunnolla kiinni siitä, mikä siinä hengenvaarallisessa pakkomielteessä niin innostaa. Tulee vähän samanlainen tunne kuin elokuvaa The Big Blue katsellessa. Siinä tosin mentiin toiseen suuntaan... Harold toki yrittää asiaa töksähdellen vaimolleen selittää, ja siinä vaiheessa ajatuksena on lähinnä se, että olisi saanut jäädä selittämättä. Saattaa toki olla omaakin rajoittuneisuutta, mutta eipä se vaarallisten vuorien viehätys tällaisella sanailulla ainakaan avaudu.
Innostumista hankaloittaa myös se, ettei monikaan elokuvan hahmoista ole erityisen pidettäviä. Taylor kasvattelee tasaiseen tahtiin ääliöpistesaalistaan matkan edetessä. Siinä kun harrastetaan typeriksi tiedettyjä juttuja asettaen omat ja muiden henget vaaraan, niin saattaa käydä mielessä, että sitä sitten saa, mitä on erehtynyt tilaamaan. Kun päästään irti typerästä äijäilystä ja paremmanlaatuista sankaruutta viimeinkin lähdetään etsimään, niin alkaa olla jo aivan liian myöhäistä. Mielenkiinto on kadonnut, ja typeryyksien seuraaminen turruttanut siihen pisteeseen, että alkaa olla jokseenkin sama, millaisessa muodossa sieltä rinteeltä mätkähdellään alas ja miten kellekin käy. Kaverusten "suuret" keskustelut elokuvan loppupuolella seikkailevat kovin helposti kliseiden maailmaan, eikä niistäkään juuri mitään irtoa. Aidosta koskettavuudesta on ihan turha haaveillakaan. Tyhjiä tynnyreitä kolistellaan ja meteliä syntyy, mutta siinäpä se.
Valitettavasti myös kiipeilyjaksoista löytyy motkottamista. Ensimmäinen harjoitusjakso pääsee kyllä nostamaan tunnelmia ja odotuksia yhdistellen varsin kivasti ääntä ja kuvaa siinä määrin onnistuneesti, että väreitä on havaittavissa käsivarsilla. Loput kiipeilyjaksot eivät sitten enää pääsekään samalle tasolle. Kyllähän niistäkin erittäinkin hienoja kuvia löytyy, mutta niitä ei vain ole saatu yhdisteltyä toimiviksi kokonaisuuksiksi. Loppupuolen kiipeilyjaksot vaikuttavat hieman siltä, että peräkkäin on vain huitaistu laadullisesti paljonkin keskinäistä eroa omaavia pätkiä ja toivottu parasta. Tällä kaavalla se suuren huipun saavuttaminenkin jää varsin laimeaksi elämykseksi. Edes vähän parempaa olisi toivonut.
Oikeastaan ainoa puoli, joka ansaitsee varauksettomat kehut, on maisemakuvapuoli. Niiden suhteen ei onneksi ole pihistelty, vaan ihailtavaa kyllä riittää. Pelkkiä lumisia huippuja ei ole luvassa, vaan matkoiltakin on kertynyt mukavaa katseltavaa. Onkin jokseenkin onnetonta, että kuvien hehkuessa komeasti, muu henki tuntuu joko puuttuvan täysin tai vetäen viimeisiään jossakin kaukana. Kuvien puolesta K2: The Ultimate High omaisi paljonkin uusimispotentiaalia, mutta muun elokuvan ollessa selvästi heikompaa tavaraa, niin kynnys laittaa elokuva toistamiseen soittimeen kohoaa kovin korkealle.
Vuoria on toki valloiteltu muissakin elokuvissa. Heh, saattaa olla, että omalle kohdalle on sitten osunut lähinnä keskinkertaisempia tapauksia, sillä sujuvimpana ja parasta viihdettä tarjoilevana muistuu mieleen Renny Harlinin Cliffhanger, joka tosin kallistuu melko voimakkaasti vähän kovemman toiminnan puolelle. Elokuvassa Vertical Limit taas ollaan samalla vuorella, mutta sen suhteen muistikuvat ovat jo varsin haalenneita. Sen verran kuitenkin mieleen jäänyt, että rasittavan typerältä vaikutti aikoinaan. Werner Herzogin vuorikiipeilyelokuvalle Scream of Stone tuli joskus asetettua enemmänkin toiveita, mutta varsin keskinkertaiselta sekin vaikutti. Scream of Stone tosin on sellainen, että on uusittavien listalla. Mitä tähän K2-vuoreen tulee, niin näyttäisi löytyvän ainakin pari mielenkiintoiselta vaikuttavaa dokumenttia: K2: Siren of the Himalayas ja The Summit. Lisäksi katseltavien listalle on päässyt muutama muukin vuoristoelokuva, mutta ehkäpä niistä enemmän joskus myöhemmin.
Future Filmin levyjulkaisulta löytyy mukavana lisänä lähes 30 minuuttia kestävä dokumentti elokuvan tekemisestä. Sitä käynnistellään melko nuorena kuolleen vuorikiipeilijän George Malloryn sanoilla, joilla hän vastasi vastasi uteiluihin, että miksi ihmeessä sinne Mount Everestille pitää päästä:
"Because it's there."
Tässä dokumentissakin tuodaan esille K2-vuoren haastavuutta. Melko nopeasti tuli selväksi, että tämä "Savage Mountain" on sen verran riskialtis ja muutenkin vaikea kohde, että parasta etsiä sopivia sijaisvuoria. Nähdään myös lyhyitä pätkiä huomattavasti vanhemmasta dokumentista Karakoram, jossa seikkaillaan Himalajalla. Kanadassa sijaitseva Mount Waddington sai toimia yhtenä kuvauspaikkana. Sekään ei vielä ongelmista vapaita kuvauksia taannut. Helikoptereilla piti lennättää tonneittain tavaraa ja perustaa suurehko leiri. Alun harjoittelujakso taas voitiin kuvata matalammissa maisemissa. Eipä sekään paljoakaan tosin turvannut ongelmien suhteen.
Siinä missä elokuvan hahmot joutuvat taistelemaan heikkenevän sään kanssa, kävivät tekijät vastaavanlaisen kamppailun. Yht'äkkiä huomattavasti lämmennyt ilmasto laittoi jäät liikkeelle, mikä taas runnoi niiden päällä sijainneen leirin vähän uuteen ilmeeseen. Kuvaukset estyivät ja viivästyivät useampaan kertaan. Huumori alkoi olla jo vähissä, kun varmaksi kuvauspaikaksi etukäteen päätelty alue osoittautui vähintään yhtä hankalaksi kuin muutkin. Nämä olosuhteet alkoivat hiertää tekijöidenkin välejä, eli siinäkin mielessä päästiin elämään elokuvan tunnelmissa.
Aidoilla kuvauspaikoilla tehdyt stuntit vaativat erittäin huolellista valmistelua, mikä taas lyhensi kuvauspäiviä merkittävästi. Lyhyempiä päiviä paikkailtiin sillä, että usein monta yksikköä teki eri paikoissa samanaikaisesti hommia. Avustajien ja stuntmiesten joukoista löytyi paljon vuorikiipeilyn oikeita ammattilaisia. Haroldia esittävä Craven taas innostui toiminnasta enemmänkin, ja pyrki mahdollisuuksien rajoissa tekemään omia stunttejaan.
Ohjaaja Franc Roddam kertookin, että näyttelijöiltä vaadittiin kovaa kuntoa. Häntä itse elokuvassa kiinnostivat erityisesti konfliktit ja erikoiset maisemat. Kun vielä matkailukin innostaa, niin mikäpä siinä lähteä kuvaamaan koitosta, jossa ihminen asettuu luontoa, lajitoveriaan ja lopulta itseäänkin vastaan. Tämä dokumentti on mukava siinäkin mielessä, että se tarjoaa lisää ihailtavaa kuvien puolesta. Jos kyseisen levyn jostakin hankkii, niin voinee puoli tuntia käyttää tämänkin pätkän katseluun.
Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Täydellisenä ajanhukkana en osaa elokuvaa pitää, sillä komeiden kuvien lumo on monin paikoin sen verran voimakas, että paljon kaunista näkymää taltioituu muistiin. Ja onhan sitä yleensä viehättävää leirielämää luonnon armoillakin vähän mukana. Tiedä sitten, hankaloittivatko aiemmin mainitut vaikeat olosuhteet sen verran pahasti kuvauksia, että jouduttiin tyytymään kompromisseihin. Vai onko kyse ennemmin siitä, että lähdemateriaalina toiminutta näytelmää(!) ei saatu kunnolla sovitettua toiminnalliseksi jännitysseikkailuksi.
Joka tapauksessa K2: The Ultimate High melko nopeasti lupaavan alun jälkeen lähtee hukkaamaan hetkeään. Seikkailu- tai jännityselokuvana en ainakaan itse siitä kovinkaan paljoa kehuttavaa löydä. Kannattaa sitten ennemmin katsella vaikka se mainittu Cliffhanger. Kauniit kuvat kuitenkin toimivat monin paikoin niin hyvin, että jo niiden ansiosta K2: The Ultimate High jää omassa mielessä elämään ihan menettelevänä teoksena. ...Joka tosin olisi voinut olla niin paljon parempikin.
K2: The Ultimate High (1991) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti