tiistai 18. maaliskuuta 2014

Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole (Legenda suojelijoista)

Maaliskuusta on selvästi tulossa tavallista animaatiorikkaampi, mikä kelpaa kyllä. Parin minuutin ajan pyörittelin näpeissä luultavasti huomattavasti herttaisempaa katseluvaihtoehtoa, mutta päädyinpä lopulta tunnelmiin tummempiin. Zack Snyderin ohjaama tietokoneanimaatio sattuu olemaan ainakin karvan verran tavanomaista lajin edustajaa väkivaltaisempaa katseltavaa.

Elokuvan taustalta löytyy Kathryn Laskyn reippaasti yli kymmeneen osaan venähtänyt fantasiakirjasarja. Lienee ihan ymmärrettävää, ettei niitä kaikkia ole lähdetty tiivistämään noin 90 minuutin animaatioon, vaan on ammennettu kolmesta ensimmäisestä osasta. Varmaankin mittavaakin karsimista on pitänyt tehdä, mutta itsenäisenä teoksena elokuva rullailee ihan mukavasti eteenpäin.


Lyhyen laajempia näkymiä esittelevän alkujakson jälkeen sukelletaan metsän siimekseen, josta erään puun kotoisasta kolosta löytyy viisihenkinen pöllöperhe. Siellä menneiden aikojen legendat hyvän ja pahan yhteenotosta heräävät ilta toisensa perään henkiin perheen kahden nuorimman lapsukaisen niitä ahkerasti esittäessä.

Nuorempi poika Soren (äänenä Jim Sturgess) on erityisen ihastunut niihin. Kerta kerran jälkeen hän käy pienen sisarensa Eglantinen kanssa läpi erään ratkaisevan taiston käänteitä. Perheen vanhin poika Kludd lähinnä tuhahtelee näille lapsellisille jutuille. Isä on kuitenkin sitä mieltä, että nämä tarinat ovat tärkeä osa pöllöperinnettä, joten kyllähän niistä innostua sopii.


Pienten pöllöjen elämä ei kuitenkaan pelkkää fantasialeikkiä ole, vaan vähitellen pitäisi päästä kokeilemaan omien siipien kantavuuttakin. Niinpä isä järjestää pojilleen lyhyitä liitelyharjoituksia. Soren innostuu niistä enemmän, eikä saa lyhyistä tuokioista tarpeekseen. Hän houkutteleekin vanhempaa veljeään salaharjoituksiin yöllä, joihin Kludd lopulta suostuu. Rohkeuden mennessä taitojen edelle kumpikin mätkähtää maahan, mikä ei sitten enää olekaan nousukyvyttömälle pöllölle mitään turvallisimpia paikkoja.

Ennen pitkää kimppuun käykin varsin vihamielinen epeli, mutta väliin tulee pari vanhempaa pöllöä, jotka lähtevät kuljettamaan veljeksiä toisaalle. Onni onnettomuudessa muuttuu nopeasti kenties vieläkin tiukemmaksi tilanteeksi, kun selviää, mihin sitä ollaan menossa. Kaukana aavikon takana sijaitsee itsensä ylväiksi muiden ylle kohottaneiden pöllöjen yhdyskunta, jossa suunnitellaan pahoja juttuja.



Sinne kaappaillaan säännöllisesti nuoria pöllöjä. Sotilaspalvelukseen kelpaavat laitetaan koulutukseen, jonka tarkoituksena on tuoda niitä yksilön julmempia puolia esille. Fyysisesti heikommat ja/tai mieleltään hempeämmät taas alistetaan orjatyöhön keräämään arvokasta metallia suuria suunnitelmia varten. Tässä vaiheessa Sorenin ja Kluddin tiet erkanevat toisen tuntiessa pimeän polun kutsun.

Soren tietää, että tästä synkästä paikasta pitää päästä mahdollisimman nopeasti pakoon, sillä siellä ei odota mitään muuta kuin ankea tulevaisuus. Pieni kaktuspöllö Gylfie (äänenä Emily Barclay) on myös halukas karkaamaan. Vaarallisen paon jälkeen kaksikko päättää lähteä kohti tarinoiden legendaarisia suojelijoita. Matka vie tuntemattomille pilviteille kohti suurta merta. Sen aikana porukkaan liittyy vähän lisääkin väkeä. Mitään varmuutta aikeen onnistumisesta ei ole, mutta pitää kuitenkin yrittää, jotta pahuus saataisiin pysäytettyä.



"Mend the broken, make strong the weak, and vanquish all evil."

Tarinassa esiintyvä hyvän ja pahan kamppailu ei missään harmaan häilyvillä rajamailla seikkaile, mitä osapuoliin tulee. Varsin selkeä jako on kyseessä, eikä siinä puolen valitsemisessa pitäisi sen suurempia vaikeuksia olla. Pimeyden linnakkeessa päihin taotaan rotuoppia, kaikenlainen heikkous kirotaan ja muiden alistamista perustellaan omalla ylväydellä. Toisaalta, eikös aina löydy (onneksi) pienehkö porukka, joka tällaisista aatesuuntauksista enemmänkin innostuu... Suojelijoiden merellisessä yhteisössä vallitsevat pehmeämmät arvot. Valat vannotaan vapaaehtoisesti ja pyritään puolustamaan vähän parempia asioita sekä vapaampaa maailmaa. Veljesten välilläkään ei hirveästi joudu pähkäilemään, kun toinen loistaa uhraten pienen sisarensakin uusille ihanteilleen. Jotkut vain osaavat...



Yhteenottoja ei siis voida välttää ja niihin onkin kiitettävästi panostettu, mitä visuaaliseen puoleen tulee. Snyderin muista elokuvista löytyy toki huomattavasti hurjempaa menoa, mutta ei tämäkään mitään kesyintä tavaraa ole, kun huomioidaan, että elokuva on myös pienemmille katsojille suunnattu.

Nyt ei siis karjuta partasuut vaahdossa Spartan urheista päivistä mielipuolisesti siinä samalla verellä roiskutellen. Tiukkoja kamppailuja siitä huolimatta löytyy ja Snyder pääsee hyvällä tekosyyllä esittelemään tätä toimintaa hidastettuna. Kyllähän se monesti varsin komeaa katseltavaa onkin, joten itse en ainakaan tätä tyylittelyä lähtisi lyttäämään.



Muutenkin elokuvan visuaalinen puoli on sellaista katseltavaa, että sen voinee summata sanoin silmäkarkkia parhaimmillaan. Minua ei niinkään kiinnosta, että onko tuulessa hulmuavat höyhenet animoitu fysiikan lakeja todenmukaisesti noudattaviksi, vaan ennemmin ne näkymät yleisesti. Onneksi niitä saakin ihastella, eikä ole mitään pelkoa kyllästymisestä.

Uskomattoman hienot maisemat yhdistyvät toisenlaisiin tyylittelyihin, joissa ne hidastukset pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Oikeastaan jo alkujakso kertoo, mitä tulossa on, kun upeat näkymät avautuvat musiikin riehuessa taustalla. Tiedä sitten, onko vauhdikas tarinan potkiminen eteenpäin ollut syynä siihen, että pari hyvää potentiaalista herkuttelupätkää loppuu jokseenkin lyhyeen. Näitä olisi voinut vähän laajemminkin hyödyntää.



Muistettavia verkkokalvoja kutkuttelevia hetkiä kyllä löytyy ihan mukavasti. Esimerkkeinä vaikkapa Sorenin lentoharjoittelu myrskyssä salamoiden välkkyessä taustalla, Sorenin sukellus jäätävän meren aaltoja kohti ja vaikkapa loppupuolen seikkailut liekkien raivotessa ympärillä. Kotiolosuhteissakin nähtyinä nämä ovat sellaisia tuokioita, ettei väreitä voi välttää. Voi vain kuvitella vaikutusta suurelta kankaalta nähtynä.



Jatko-osalle on jätetty selkeä paikka elokuvan loppuun, mutta käsittääkseni sellaisen suhteen on valitettavasti ollut melko hiljaista. Liekö sitten syynä se, että taloudellinen tulos teatterikierroksella jäi odotuksia alemmas. Itse kyllä katselisin mielelläni vaikkapa pari lisääkin, jos taso pystytään pitämään yhtä hyvänä. Päähahmot olisivat valmiiksi tuttuja, joten voisi antaa seikkailujen viedä vapaammin. No, toivoahan voi, koska ei näitä mahdollisuuksia kai lopullisesti kuopattukaan ole.

Toiveita pienempää dollarisaalista selittänee se, ettei Legend of the Guardians aivan pienimmille katsojille välttämättä sovi. Väkivalta tosiaan on sellaista, että saattaa nuorimmille olla hieman liikaa. Samoin elokuvan sävy on paikoin synkkä ja teematkin vähän kyseenalaisia pienten lasten kannalta. Esimerkiksi Suomessa elokuvalle on lätkäisty 11 vuoden ikäsuositus, mikä omissa silmissä vaikuttaa varsin kohtuulliselta. Ei siis aivan niin selkeästi koko perheelle soveltuvaa katseltavaa kuin monet kilpailevat teokset.



Synkempien sävyjen ja tunnelmien vastapainoksi löytyy niitä herkempiäkin hetkiä. Mistään söpöilyn maksimoimisesta ei voida puhua, mutta kyllähän siihenkin suuntaan kallistutaan, kunhan sopivia tilaisuuksia ilmenee. Tässä katsomossa osataan tietysti arvostaa sellaisia tuokioita. Lisäksi vaikuttaa vähän siltä, että mukana on pari hahmoa lähinnä tuomassa kevennystä vitsailullaan. Levoton Tonkija varmaankin parhaana esimerkkinä. Näitä juttuja ei läheskään aina voi kehua kovin onnistuneiksi, mutta eivätpä toisaalta rasitakaan, joten siinähän menevät.

Mitä kotimaiseen DVD-julkaisuun tulee, niin varsin suppeat lisukkeet hieman ihmetyttävät. Mukana on noin kolmisen minuuttia kestävä animaatiopätkä Fur of Flying kojootin ja maantiekiitäjän ikuisesta kamppailusta, joka sinänsä on ihan kiva jälkiruoka. Itse elokuvassakin esiintyy hieman pöllötietoutta ja sitä saadaan lisää pöllöjen elämää kevyeen sävyyn esittelevästä 15-minuuttisesta minidokumentista. Rico Rodriguez ja Tonkija siinä yhdessä ihmettelevät pöllöjä, välillä tutkijankin päästessä ääneen. Varsinaisesta elokuvan tekemisestä kiinnostuneet saavat poistua tyhjin käsin, eikä poistettuja kohtauksiakaan tarvitse haikailla.

Legend of the Guardians on varsin mallikasta seikkailuviihdettä. Vauhdikasta menoa ja visuaalista iloittelua arvostaville sitä uskaltaa ehdottomasti suositella. Komean visuaalisen ulkokuoren alla ainakin pieni sydänkin sykkii. Kyllähän siinä ainakin hieman silloin tällöin herkistyy, kun pienet rohkaisevat mielensä siivilleen kohoten vaaroja uhmaamaan. Tiukkojen tilanteiden lisäksi koetaan lennon riemua ja uusia ystäviäkin löytyy. Hieno animaatioherkku, jolle kyllä mielellään näkisi sitä jatkoakin.



Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole (2010) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti